Epäsopiva

Minulla on perinteinen turta syksyfiilis. Ei niin paha kuin vuosi sitten, jolloin jossain vaiheessa upposin masentuneisuuteen viikoksi pariksi niin pahasti, että itkin ja halusin vain pois. Nyt on ainoastaan tasainen harmaa olo, aikaa ja motivaatiota ei riitä. En ole mitenkään erityisen väsynyt, mutta mielentila on sellainen etten halua tehdä mitään kehittävää. 

Tuntuu vain etten pärjää työssäni, en ole siihen soveltuva rohkea ihminen. Pitäisi pitää ihmisten puolia ja kaikkea sellaista paskaa. Ei minusta ole sosiaalialalle. Minä häviän, katoan, en jaksa.

Häpeän itseäni, tietämättömyyttäni, lapsellisuuttani, kaikkea. Mutta vain osan aikaa, osan aikaa olen hyvä ja pätevä. Tämä ei kuitenkaan ole minun valintani, tämä ala ja työ. Olen ajautunut näihin tehtäviin ilman aktiivisia valintoja. Kun en ole muuta osannut. Se olisi vaatinut jaksamista. Terapeutti antoi minulle palutetta hieman siihen tyyliin, että no sinä nyt vain olet alalla jolla et voi asiakkaita valita. Minua ärsytti hänen suhtautumisensa, sillä olen kertonut että en ole jaksanut opiskeluasioita miettiä vuosiin, kun olen yrittänyt selvitä elämästä ja opinnoista sen verran, että saan opintotukea. Kun taas sairauslomalle en ole uskaltanut jäädä. Alanvaihto olisi ollut sellaista luksusta, joka olisi edellyttänyt huimaa kapasiteettia miettiä ja harkita asioita. En tiedä kykenisinkö siihen tänäkään päivänä...tosin syyt voisivat olla erit. Mutta minä en ole valinnut tätä, en vain ole osannut muuta. 

Kohtasin tänään aika arkisesti joitain tunteita lapsuudesta. Sisäistin yhtäkkiä sen kuinka yksin ja hylätty olen ollut vanhempien uskonnon vuoksi. Yksinäisyys ei ole edes tarpeeksi kuvaava sana sille tunteelle joka tulee siitä kun aikuiset kaikkoavat kokouksissa johonkin transsiin, huutavat, itkevät, kirkuvat, puhuvat "kielillä", nauravat, kaatuilevat... Tekevät kaikkea täysin järjetöntä. Ei lapsi sellaista ymmärrä, minä en ainakaan ymmärtänyt. Ja silti olisi pitänyt kokea itse samaa. Yksinäisyys. Itsensä kadottaminen. Itsensä lopettaminen, kun ei kestä sitä tuskaa. Kun kukaan aikuinen ei kuule ja näe lapsen hätää, ja tule rauhoittamaan. Päinvastoin, pitävät sitä heidän hulluuttaan tavoittelemisen arvoisena, ja rukoilevat samanlaisia kokemuksia pienelle lapselle.

Skitso lapsuus. Isä puhui viime puhelussa minulle uskonveljistä. Hion vieläkin taktiikkaa, jolla voin alkaa laittaa hänelle rajoja. Hän pilasi minun lapsuuteni, en saanut koskaan kapinoida ja kasvaa, vaan minun tehtäväni oli olla kuuliainen ja pelätä maailman pahuutta, varjella isää. Haluaisin tehdä edelleen kaikkea sellaista mikä saisi hänet tolaltaan; lävistää kasvoni ja tatuoida kehoni. Osoittaa, että tämä keho on minun, minun elämäni on minun.