Onneksi taas alkaa päivä lyhentyä, ainakin jos yöunien kannalta katson asiaa. Olen elellyt noin kuuden tunnin nukkumisilla jo viikon tai reilun viikon, ehkä. Tämä valoisuus on häirinnyt jonkin verran, ja olenkin miettinyt pimennysverhojen hankkimista katkottomien yöunien turvaamiseksi. Viime viikolla meinasi maailma luhistua, kun vitutti niin armottomasti. Syynä oli todennäköisesti tämä risainen elämä ja vähäiset unet.
Töissä pitää kiirettä. Rasittaa nähdä perheitä, joissa asiat on paskasti sukupolvesta toiseen. Sitä miettii niin asiakkaiden kuin itsensäkin kohdalla missä menee valinnan, päätösten ja vastuun rajat. Mitä ihmiseltä voi vaatia. En tiedä, päätä särkee tällaiset asiat.
Kotiin tuleminen päivän jälkeen on hankala siirtymävaihe. Tänään istuin karkkipussi sylissä sohvalla pitkästä aikaa, mutta maanantait vaan on. Ei voi mitään. Jospa riittävä uni ja ruoka oikeassa rytmissä auttaisi mieltäkin tasaantumaan. Tätä hoen itselleni, olen hokenut jo niin pitkään että siitä seuraa ihan massiivinen vitutus kun en voi tuollaista asiaa oppia. Enkö vaan pysty. Miksi en?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti