Teen opiskelujuttuja, tai siis yritän tehdä, mutta tämä vituttaa niin armottomasti. Olen siirtänyt ja siirtänyt asioihin tarttumista jo viikkoja, joten itseäni saan tästä syyttää. Mutta on tämä paskaakin. Päähän sattuu (jännityspäänsärky) ja kuvottaa. Aion hakea jäätelöä ja maata sohvalla hiilaripöhnässä katsomassa Simpsoneita. Vituttaa. Vituttaa. VITUTTAA.
Kasaan asioita pääni sisälle. En jaksa. Monta kurjaa juttua on mielessä, toisaalta olen iloinen että siellä liikkuu jotain. Koska nyt myönnän sen itselleni, että pohjimmiltani olen herkkä ja syvästi reagoiva tyyppi, ajattelen monimutkaisesti mutta silti saatan reagoida äkkiä ja miettimättä eli en ole luontaisesti kovin harkitseva. Olen joutunut jotenkin luovimaan näiden ominaisuuksien kanssa, ja todellisuuspako on ollut yksi keino siihen. Sen paon on loputtava, ja se tapahtuu kai niin että pysähdyn kuuntelemaan itseäni ja miettimään asioita. Se tuntuu pahalta, mutta toisaalta sitten ne toissijaiset, itsepetoksesta johtuvat tunteet tuntuvat vielä pahemmalle.
Olen joskus kirjoittanut valeminästä. Valeminä on halunnut auttaa ihmisiä, olla sairaanhoitaja, terapeutti, psykologi, sossu, sijaisperheen vanhempi. Mutta, minä en halua. Olen empaattinen ja myötätuntoinen ihminen kyllä, mutta en jaksa auttaa. Apua tarvitsevat ärsyttävät, enkä tuomitse siitä itseäni. Ehkä joskus, tarpeeksi monen terapiavuoden jälkeen ymmärrän miksi, ja voin tehdä sitten rehellisemmän valinnan siitä haluanko tehdä auttamistyötä.
Pään sisällä on nyt liikaa muistoja menetyksistä, vaille jäämisistä, hylkäämisistä... Kaikeasta. Minulla on liikaa tekemistä itseni kanssa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti