Pentukuume

Minulla on pentukuume; siis lähestulkoon ihan mikä tahansa eläinpentu ihmisversio poislukien. Haluan suloisen, mielellään ehkä kuitenkin karvaisen, pikkupupelon, jota saisin paijata, helliä, ruokkia, rakastaa, rapsutella, leikittää, tuijotella, pestä, puunata. 

Pitkään aikaan en ole kärsinyt tästä kuumeiluvaivasta, koska olen halunnut viettää mahdollisimman huoletonta ja stressitöntä elämää. Olen halunnut olla muka koko ajan valmis yllättäviin ja hauskoihin seikkailuihin, joita elämä voi tuoda mukanaan. Mutta nyt se on minulle valjennut, että en nauti sellaisiin tempautumisesta, miksi siis uskottelisin itselleni enää muuta. Nautin seikkailuista omalla tavallani ja omilla ehdoillani. En ehkä lähitulevaisuudessa muutu ihmiseksi, joka kovin usein lähtee äkkilähdöllä minnekään, ja joutuisi siten etsimään elukalleen muutaman tunnin varoituksella hoitopaikan. 

Olen kai halunnut ylläpitää vaikutelmaa vapaudestani ja sitoutumattomuudestani. Vapautta vastuusta myös kun asiaa oikein kunnolla alkaa miettiä. Minulla ei ole hyviä kokemuksia vastuusta, koska olen joutunut kasvamaan vastuuseen ja itsenäisyyteen liian varhain. Olen ehtinyt väsyä siihen jo aikoinani, kun minua vastuutettiin lapsuusperheeni lemmikkien huolehtimisesta. Koskaan en muista siihen apua, tukea ja neuvoja saaneeni, teoriassa ehkä kyllä kun vanhemmat kertoivat mitä tehdä, mutta eivät itse olleet koskaan näyttämässä mallia. Yhdessä tekeminen puuttui, tai niin ainakin muistan. (Ja olinhan varmasti masentunutkin, sen ymmärrän nyt. Koulussa kiusattu, ja kotona etäiset välit kaikkiin, ja suvun vaikea tapaus, joka aina hauaa kaikkea mutta on silti aina tyytymätön.) Lemmikkeihin pystyin kiintymään, kun ihmiseen en sitä avoimesti ja turvallisesti voinut, mutta täyttä vastuuta en jaksanut kantaa.

Siinä on se vaikeus minulle edelleen. Tunnen tuskaa ja häpeää siitä, että laiminlöin eläinteni hoitoa. Ne eivät saaneet liikuntaa ja seuraa tarpeeksi. Yhdessä olemista. Ruoan ne saivat asianmukaisesti, mutta siihen se jäi. Kuten minunkin kohdallani; kaikki perheenjäsenemme eristäytyivät tai eristettiin eläimiä myöten. Tätä se todellisuus on varmaan ollut jostain ala-aste/yläasteikäni taitteesta. "Keskilapsuus" on voinut olla vielä omalla tavallaan tasapainoista, mutta kyllä asiat ovat muuttuneet tai sitten muistan vaan enemmän myöhemmiltä ajoilta, tosin niiltäkin huomattavan vähän. Ei ole ollut mitään mitä muistaa, koska olen ollut kai omassa huoneessani, katsonut televisiota ja käynyt parissa harrastuksessa. 

En tiedä voinko ottaa lemmikkiä. Tiedän, että hoitaisin sellaista nyt paremmin, ja se ehkä jotain voisi minussa eheyttääkin, mutta uskallanko... Tunnen syyllisyyttä hetkittäin kovin helposti. Haluaisin kokea sitä hyvää oloa jota oman eläimen seura tuo, mutta en tiedä miten jaksan sitä itse rakentamaani liioiteltua vastuuta ja kauhukuvia siitä miten voin vahingossa sitäkin eläintä "kiduttaa" jos en jaksakaan ja laiminlyön sitäkin. 

Olen hukannut lääkereseptini. Tarvitsisin rauhoittavaa, koska jotain dissokohtauksia tulee hetkittäin. Pystyn taistelemaan itseni taas vahvemmalle maaperälle, mutta haluaisin välillä vaan tajun veks. En tiedä milloin voin uusia reseptin, viimeksikin siinä oli jotain epämääräistä omasta puolestani, en muka löytänyt uusinta reseptiä ja jotain. Vedän nyt puoli pulloa viiniä.