Kaikenlaista on elämässä sattunut ja tapahtunut viimeisen kuukauden aikana, mutta tunteet ovat melko vakaat. Ei suuria heilahduksia suuntaan tai toiseen. Vai onko ollut, en muista. Edelleen on hankala hahmottaa, pitää mielessä ja palauttaa mieleen jo hieman "vanhoja" tapahtumia ja tilanteita. Sen muistan, että joulukuu oli aika ikävää aikaa ainakin isäsuhteen kannalta. Ehkä välit ovat nyt hieman paremmat, mutta edelleen suhtaudun kielteisesti häneen. Äidin kanssa ollaan kai läheisempiä, tai välit ovat mutkattomammat. Edelleen kuitenkin ihmettelen omaa sekä veljeni ja äitini tapaa reagoida hermostumalla ja huutamalla pieniinkin vastoinkäymisiin. Siitä tavasta on vaikea päästä eroon, sillä vaikka itse yrittäisi olla erilainen, alkaa heidän huutonsa vituttaa niin paljon että en jaksa olla ainoa joka koittaa käyttäytyä rakentavasti.
Terapiassa on puhuttu paljon parisuhteista. Miksi hakeudun ja pysyn tietynlaisissa suhteissa, miksi vältän joitain. Tämä on ehkä se kiinnostavin aihe tutkittavaksi. Tuntuu silti, että terapia on jotenkin hajallaan ja levällään. Minä pieni pullolapsi olen sullonut tunteeni ja ajatukseni ja itseni jonnekin tavoittamattomiin niin monia vuosia, että nyt on vaikea tavoittaa sitä kuka oikeasti olen.
Erityisen oudolta tuntuu, kun terapeutti sanoittaa elämäni tapahtumia ja tunteita. Että se on varmasti tuntunut kamalalta kun en ole pystynyt puhumaan kenellekään mistään, vanhemmat eivät ole olleet lohduttamassa erilaisissa menetyksissä ja vaikeuksissa, vaan olen joutunut jo pienenä tyttönä olemaan yksin oma "lohduttajani". En tietenkään ole osannut, olen surrut ja itkenyt sen minkä olen osannut, mutta olen silti jäänyt vaille aikuista.
Nyt elämässäni on kuitenkin joitain "uusia alkuja", joista olen tyytyväinen. Ehkä en uskalla olla vielä iloinen, hämmennys on ehkä ensisijainen tunne. Sen alta voi tulla sitten jotain muuta. Nyt sallin kuitenkin itselleni muutoksen ja elämässä etenemisen...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti