Olen pyrkinyt käsittelemään yleisesti vihaa sekä terapeuttia kohtaan kokemaani vihaa, mutta järjellisesti. Hoen itselleni, että viha on hyväksyttävä, normaali ja ihan ok tunne, ei siitä seuraa mitään pahaa. Minä saan olla vihainen. Olen vihainen, koska koen että terapeutti ei ymmärrä minua, ei puolusta minua eikä tee mitään minun eteeni. Hymistelee vain.
Nyt ymmärrän, että se ei ole vihaa tässä hetkessä. Se on vihaa jossain muussa tilanteessa, kauan aikaa sitten. Minä olen ollut vihainen vanhemmilleni kaikista niistä hylkäämisistä joita olen kokenut. Mutta minun vihaani ei ole otettu vastaan, olen ollut paha kun olen kehdannut tuntea sellaista tunnetta. Se tunne on pitänyt piilottaa. Jos en olisi piilottanut, minut olisi voitu hylätä uudestaan. Tätä vanhempani ovat toistaneet yhä uudelleen, vihan tunteitani he eivät ole kyenneet ottamaan vastaan.
Minulla on hirveä, siis suorastaan kammottava läheisyydenkaipuu. Haluan jonkun viereen helliteltäväksi. Olen potenut sitä jo useamman viikon, vaikka yleensä minulla ei mitään kaipuuta lähekkäin olemiseen ole. Ehkä olen torjunut sen, koska on vaikea kestää sitä kun tietää, että läheisyyttä ei ole saatavilla kuin randomeilta, joita ei jaksa eikä ole järkeä lähteä baarista hakemaan.
En tiedä mitä tehdä. Päässä on niin monta eri ääntä, ja suunnitelmani vaihtuvat. En tiedä miten toimia. Ei minulla kyllä ole kauheasti vaihtoehtoja. Päädyn illalla pilleripurkille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti