Olen alkanut hieman pohtia, että ehkäpä toisella vanhemmallani on myös jotain persoonallisuushäiriön tyyppistä ongelmaa. Hän ei kykene ottamaan minkäänlaista palautetta vastaan, käyttäytyy vuosikymmenestä toiseen hyvin kaavamaisesti ja jotenkin oudosti. Se ei tule arkielämässä esille jos kaikki menee tasaisesti, mutta tietyt tilanteet aiheuttavat välittömän konfliktin.
Ajattelin siis isääni. Hänellä on varmaan joku passiivis-aggressiivisuus vallalla luonteessaan, mikä aiheuttaa taas hyvin paljon avointa vihaa meissä läheisissä. En ihmettele, että äitini on voinut huonosti ja masentunut sellaisen ihmisen kanssa eläessä. Aivan sama mitä teet, mitä sanot, mitä yrität johtaa aina vastarintaan, niskoitteluun, torjuntaan, mökötykseen. Ja tämä kaikki epäsuorasti totta kai, kun hän ei suostu sanomaan mitään. Verbaalinen ja avoin konfliktin osoittaminen on mahdotonta isälleni, hän vain menee siihen tilaan, tunnistan sen heti hänen katseestaan ja elehdinnästään, että nyt on taas joku saatanan ongelma. Mutta sitähän hän ei myönnä.
Passiivis-aggressiiviseen käytökseen liittyy kai jatkuva säälin hakeminen ja sympatiapisteiden kerääminen ympäristöstä. No sitä hän tekee, ei kyllä koskaan ota oikeaa vastuuta mistään, mutta välillä sitten taas heittäytyy marttyyrimäisesti aivan pelikentän toiseen laitaan ja korostuneesti valittaa miten hän on niin paljon virheitä tehnyt ja epäonnistunut ja voi voi miten huono vanhempi hän on ollut. Mitäpä siihen sanoisi. Tekisi mieli sanoa, että tuo on huonoa vanhemmuutta, toimia omaehtoisesti ja olla itse se määrittäjä sille. Hän ei kuuntele meitä lapsia, ei ota meidän näkemyksiämme vastaan.
Hän ei kykene näkemään ja reflektoimaan asioita ulkopuolelta. Ei omaa sellaista aikuista ja tervettä asennetta sen suhteen. Jotenkin tekee pahaa kuulla miten epäkypsästi hän käyttäytyy. Hän jotenkin sokaistuu joistain asioista. Se tekee pahaa, koska muistan miten hän on ollut aina sellainen. Häneen ei tietyissä asioissa vedonnut mikään. Hän hylkäsi minut täysin, koska ei osannut asettua minun asemaani vaikka olin lapsi. En olisi tarvinnut konkreettisesti niitä asioita, mitä ehkä halusin, olisin vain tarvinnut ymmärrystä. On kamalaa, kun oma vanhempi kylmettyy ja nostaa omat suojamuurinsa niin korkeaksi, että niiden yli ei voi nähdä eikä kuulla mitään. Muistan miten epätoivoisesti yritin käyttää kaikki keinoni vedotakseni häneen, mutta tuloksetta. Isälläni on periaatteita, joita hän ei riko millään - ei vaikka se olisi oman lapsen toive. Kyse on saattanut olla ihan pienestä asiasta, voiko hän tulla jonnekin juhlien päättäjäisiin katsomaan minua, mutta EI. Hän ei osallistu tapahtumiin, joissa on ihmisiä, ne ovat ihan turhia ja ajantuhlausta. Ei tunnu kivalle, että oma isä ajattelee vain itseään tuollaisissa asioissa, järkähtämättömästi. Ja minä olen yrittänyt perustella asiaa, että kun onhan se minun juhlani, minä olen saanut aikaiseksi jotain mitä kannattaa juhlia, muidenkin vanhemmat ovat siellä. Niin ei.
Surullista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti