Uskontojen uhrien tuki ry:n sivuilta löytyy tietoa uskonnollisten yhteisöjen kaltoinkohtelemille ihmisille. Haluisin kuulla muidenkin henkisesti pahoinpidellyiksi joutuneiden ihmisten elämätarinoita, mutta en ole löytänyt siihen sopivaa foorumia. Seuraavasta linkistä löytyy kertomus helluntaiherätyksen piiriissä kasvamisesta.
Ei varmasti ole tavaton ja harvinainen tämä nuoren naisen kokemus karismaattisessa yhteisössä kasvamisesta. Ahdistavuus. Pystyn samastumaan erityisesti tähän:
"Ymmärsin että minun kohdallani usko oli ollut turvallisuudentunteen hakemista, sen tunteen mikä minun olisi pitänyt lapsena saada vanhemmiltani. Seurakunta antoi ne rajat, joita vanhempani eivät minulle osanneet aikanaan laittaa. Pelkäsin ottaa vastuun omasta elämästäni, joten annoin sen jumalan käsiin. Jumala päätti kenen kanssa seurustelen, kenen sanomisiin luotan, kuka minä olen ja mitä opiskelen, mistä pidän ja mistä en. Tuntui kuin olisin ollut vain kuori vailla sisältöä, vailla persoonallisuutta."
Niin. Ajattelin itse samalla tavalla, että elämä on ylhäältä käsin määrätty, minä en voi vaikuttaa mihinkään. Siis sikäli jos aion olla kunnon uskovainen. Kaiken piti olla yhteydessä jumalaan ja uskoon. En ymmärtänyt mitä aikuiset tarkoittivat sillä, että "pitää olla koko ajan rukouksessa". Ilmeisesti kaikista ylimmän tason saavuttaneet ja parhaimmat uskovaiset osasivat olla koko ajan jossain mediaatiotilassa jossa vain rukoiltiin ja puhuttiin herralle.
En koskaan halunnut kuulua mihinkään nuorisoporukkaan seurakunnassa. En pitänyt pelkästään toimintaa tylsänä, vaan pidin ihmisiäkin nimenomaan persoonattomina, valjuina, onttoina, käsittämättöminä ja tyhminä. Tai oikeastaan monissa asioissa he saattoivatkin olla fiksuja (pärjätä koulussa, jos nyt haluaa sitä pitää "fiksuuden mittarina") mutta kun tultiin tälle elämän osa-alueelle nimeltä uskonto niin he löivät laput silmille kaiken suhteen. Elämä oli ennalta määrätty, piti mennä naimisiin ja elää kilttiä elämää. Sitten olisi vain puhua pulistu 20-vuotiaina ikätovereiden kanssa pannunalusista ja saunan pesemisestä. Imetetty lapsia välillä. Vaiettu seurakunnassa. Ja sängyssä. Ei sopinut minulle. Pidin uskovaisia poikia myös ikävystyttävinä. Ehkä halusin mitata jo tuolloin omaa arvoani ja pistää poikaystävät valitsemaan: tee kanssani syntiä jos todella pidät minusta.
Periaatteessa siitä porukasta jota vierestä seurasin olisi ollut aivan sama kenet valitsee. Kaikki olisivat varmasti olleet "hyviä aviomiehiä". En nähnyt vain heissä mitään särmää. Pidin nuoria myös huumorintajuttomina, paitsi jos jumalaan liittyvää hymistelyä kutsutaan jossain huumoriksi. Eli sellaista pikkuvanhaa, tekosievää hupsuttelua, jolle oli soveliasta hieman kikatella.
Minä vittu pakahdun. Omasta seurakunnasta eroaminen jo täysi-ikäisenä oli kova paikka, vaikka en ollut vuosiin osallistunut toimintaan. Olin hukassa, kuten tuon kertomuksen tyttö, en tiennyt maailmasta mitään, mikä on paikkani siinä. Kuvittelin että ehkä usko toisi ratkaisun, jospa voisin mennä takaisin. Poikaystävä oli jättänyt, ja ajattelin että se kaikki kauheus oli kosto synnistä. Nyt olen sitä mieltä, että teen syntiä mielelläni. Haluan että tunnen jotain.
Todellinen armoon perustuva suhde Jeesukseen on varmasti ainoa oikea tie. Ihmisten vajavaisuus on toinen asia, joka on aina olemassa tässä synnin tuhoamassa maailmassa.
VastaaPoista