Erikoisia tunteita pinnassa

Olen viipyillyt omissa maailmoissani muutaman viikon, ja sen kyllä huomaa. En ole ehtinyt antaa ulkopuoliselle ja todelliselle maailmalle paljoa huomiota kun olen ollut niin sisäänpäinkääntynyt. Olen huomannut viime aikoina pari tärkeää asiaa. 

Yksi: olen alkanut hetkittäin pitää itsestäni. En häpeä itseäni koko aikaa, vaan olen uskaltanut sujahtaa kesämekkoihin ja paitoihin ja kulkea kaupungilla hyvillä mielin. Minulla on ollut hyvä olla omassa kehossani. Olen todennut, että olen pyöreä ja pikkuisen pullukka, mutta se on vain tämänhetkinen ulkomuotoni - samaan aikaan se olen minä mutta se ei ole kuitenkaan koko minä. Eli toisin sanoen tällä hetkellä muotoni ovat nämä, mutta se ei arvota minua. Minulla ei ole pahaa syömishäiriötä ja huonoa oloa enää kuin hetkittäin, joten kaiken järjen mukaan painon ei pitäisi nousta. Siitä voin lähteä pikku hiljaa sitä tiputtamaan terveempien ruokailutapojen kautta. Tie on pitkä, olen sen huomannut. Ja minun on vaikea muuttaa ruokailutottumuksiani ja jollain tapaa minun on vaikea edes ajatella olevani hoikka. Läski on suojamuuri, pienenä ihmisenä koen hukkuvani muiden joukkoon kun olen laiha ja... pieni. Laihuus on minulle yhtä kuin mitättömyys. 

Toinen: olen ollut surullinen kun minusta ei välitetä. Tai se taho, jonka toivon välittävän ei välitä. Sitten se taho, jonka olisin muutama vuosi sitten halunnut välittävän, välittääkin nyt. OMG. Minä hakkaan päätäni kiviseinään, mutta minun täytyy. Sitten voin aloittaa taas alusta.

Huomaan tuntevani myös syyllisyyttä. Se liittyy hyvien tunteiden kokemiseen, elämästä nauttimiseen. Se tunne on tullut nyt selvempänä esiin, kun olen liikkunut pois kotoa. Kotona voin olla huomaamaton, sulkeutunut. Välttelen ulkomaailmaa. Ulkomaailmassa mietin, että näin minä vain nautiskelen vapaapäivästä, auringosta, kirjasta, jäätelöstä ja rennosta fiiliksestä. Ei minulla olisi oikeutta siihen. Minun pitäisi tehdä jotain muuta. Mutta minähän teen. Koko ajan vähäosaisten hyväksi työtäni. Minulla on oikeus elää omaa elämääni, ei ole minun harteillani vastuu maailmanrauhasta ja maailmantuskasta. Miksi ei? Siksi että tiedän että minulla ei ole kutsumusta ja resursseja tehdä mitään mullistavaa, en vain pystyisi.

Siksi "tyydyn" arkisempaan aherrukseen. Olen kärsinyt tarpeeksi henkisesti ja psyykkisesti minuuteni mitätöinnistä, joten nyt se saa riittää.