Tämä on niin tätä. Luin vanhoja päiväkirjoja, blogimerkintöjä, muistilappusia joita olin säilönyt. Mä menetän otteen ja yhteyden näihin tunteisiini. Unohdan itkeneeni ja surreeni näitä jo vuosia. Uskon aina uudelleen etten ole näin tehnyt, mutta muistiinpanot paljastavat muuta. Joka kerta nämä tulevat kuin uutena. Joka kerta vannon ja vakuutan käsitteleväni asiat (itselleni, kellepä muulle), aion viedä ne terapiaan ja puhua. Aina aion aloittaa paranemisprosessin uudelleen.
Mitään ei jää jäljelle. Vai jääkö? Jääkö kuitenkin pieni pala? Pieni askel eteenpäin? En tiedä, en osaa sanoa. Olenko yhtään sen ehjempi kuin muutama vuosi sitten? Olen vain suojannut itseni tiukemmin laukaisevilta tekijöitä, tai niitä ei vain ole ajautunut elämääni viime aikoina.
Minä muodostun pirstaleista. Tunne siellä, tunne täällä. Pääni ei kai ole kestänyt niitä kaikkia ristiriitoja lapsuudessa, joten ne ovat eriytyneet osiksi. En ole kestänyt sitä että samaan aikaan sain vanhemmista turvaa, pelkäsin heitä, vihasin heitä, pelkäsin heidän menettämistään, koin syyllisyyttä vihasta, ymmärsin heitä. Kaikki tämä oli liikaa käsitellä yksin. Nyt muistan sen syyllisyyden ja huolen vyyhdin mikä heihin, varsinkin isääni, liittyi. Ja itken sitä etten saakaan olla vihainen. Minulla ei ole oikeutta, koska vanhempani ovat tarkoittaneet vain hyvää. He eivät laiminlyöneet ilkeyttään. Ja se on surullista.
Kävin iltalenkillä. Tunsin valtavaa surua tullessani kotiin. Hiljainen tyhjä koti odotti. Kotiintulo on vaikeaa. Olen yksin. Minua ei kukaan ole ymmärtänyt, ei odottanut. Ei sanonut että näen tuon kuoren alle. Ja minä tiedän että parisuhteet eivät ole täydellisiä, kukaan ei voisi pelastaa minua. Rakkaus rikkoo lisää. Ainakin minua.
Terapiasta tuntuu olevan ikuisuus vaikka siitä on vain 1,5 viikkoa. En muista mistä siellä puhuttiin. En tiedä mistä puhuisin ensi viikolla.
Jälleen pystyn samastumaan hyvin voimakkaasti tunteisiisi. Koen vahvaa myötätuntoa sinua kohtaan. Pystyn ymmärtämään todella hyvin tuota, kuinka ihan kuin ennen aiemmin en olisi tuntenut näin, kuinka kaikki tosiaan on sirpaleita, joille ei ole yhteyttä, kokonaisuutta. Minäkin uskon aina tässä hetkessä tuntevani, muitavani, tajuavani - whatever - jotakin, tämän kaiken, ensimmäistä kertaa. Sitten luen menneiden kirjoituksia, päiväkirjoja vuodelta 2002-2005 ja ymmärrän, että tunsin ja kirjoitin jo silloin samoista asioista. Ja se totuus tuntuu niin kipeältä - suru sitä tyttöä kohtaan, joka on kantanut näitä tosiaan 15 vuotta yksin ja käsittelee sitä kaikkea vasta nyt - se on varmaan niin vaikeaa jotenkin kohdata, että tästäkin kokemuksesta muotoutuu jälleen pirstaleita, osia, joita kokoan, ymmärrän, tajuan, tulevaisuudessa tunteneeni jo tänään.
VastaaPoistaNiin, jääkö näistä jotain kuitenkin, onko kaikki jotain kokonaisuutta, vaikka siltä ei tunnukaan, vaikka tuntuukin vain pirstaleilta?
Uskon, että kyllä. Silti. Palasista kokonaisuus kokoontuu.
Kiitos, en pysty sanomaan nyt muuta, palasia on tällä hetkellä liikaa että osaisin ajatella mitään järkevää, mutta kiitos :)
Poista