Yksinäisyys tulee torjutuksi tulemisesta

Aina joku tietää minua paremmin. Minut, minun tunteeni, minun kokemukseni, mikä on minulle hyväksi. Aina joku muu päättää minun puolestani onko joku ok vai ei. Se typistää ja salpaa minut, minun innostukseni, kiinnostukseni, uskallukseni ja potentiaalini. Koska totun siihen, että aina ne lyödään maahan, milloin minkäkin asian nimissä. En ole riittävän vanha, en ole riittävän sinnikäs, maailma on arvaamaton ja paha, muut ihmiset ovat arvaamattomia ja pahoja, maksaa liikaa, ei meillä sellaista tehdä, ihan turhaa ajanhukkaa, sitten voit tehdä kun oot aikuinen...jos sitten enää edes haluat. Niin, monet asiat torpattiin ikään kuuluvina hullutuksina, joihin paras suhtautumistapa oli odottaa niiden menevän kuitenkin ohi. Koko lapsuuteni ajan minua ohjelmoitiin lannistamaan ja tukahduttamaan omat sisäiset pyrkimykseni, sillä hyväksynnän saivat vain se mikä oli lähtöisin vanhemmista tai mikä oli heidän mittarillaan hyväksyttävää. Se mittari oli kapea. Minä en usko itseeni ja kykyihini aikuisenakaan enkä uskalla laittaa itseäni likoon enkä uskalla luottaa elämään. Elämä voi rikkoa, mutta kyllä se voi myös kantaa ja korjata. Se vain tuntuu pelottavalta. Kyllä, mahdollisuuskin voi tuntua pelottavalta.

Minut torjutaan ja ammutaan edelleen alas jos yritän näyttäytyä omana itsenäni. Jos yritän tulla näkyväksi ja nostaa ääntäni kuuluviin, tulee vanhemmilleni kiire tukahduttaa minut. Erityisesti äitini, hänelle tulee kiire herätellä ja vedota niihin lapsuuteen liittyviin rooleihin, nostaa itseään ylemmäs ja painaa minua alas. Hän ei puhu kuin aikuinen aikuiselle eikä laske itseään jalustalta hetkeksikään. Hän ei kykene kohtaamaan omia väärintekemisiään eikä syyllisyyttäkään, jonka siellä takana näen.

Hän ei kohtaa myöskään minua. Kuten ei ole koskaan kohdannut kunnolla. Hänellä on kiire kumota ja selittää häneen kohdistuvat negatiiviset tunteet joko minun pahuudekseni tai ulkopuolisten aiheuttamaksi. Itsestään hän ei kykene keskustelemaan. Ymmärrän nyt, että ikuinen yksinäisyyden tunteeni voi olla perua siitä, että lapsuuteni ajan minun tunteeni käännettiin minun viakseni ja joksikin mitä ei olisi saanut tuntea. Äitini ei ollut minua varten eikä tukenut minua. Näin se vain on. Hän sanoo niin tehneensä, ja taloudellisestihan hän on mahdollistanut minun harrastukseni ja olen saanut aineellisesti tarvittavat asiat. Niihin ja kiittämättömyyteen hän vetoaa. Ei hän yksinkertaisesti ymmärrä, että hänen sivalluksensa ja määräilynsä, minun ylitseni käveleminen veivät minulta itsetunnon ja halun yrittää. Odotan sivallusta välittömästi, kun jostain haaveilen. Hän asetti ansoja: läksytti ja löylytti ensin niin että pelkäsin ja ahdistuin, myöhemmin hän sanoi että olisinhan saanut jos olisin sanonut. Hän myös unohtaa ja muistaa itsensä kannalta edullisella tavalla asioita.

Ehkä on hyvä, että näitäkin asioita tulee mieleeni, koska niiden kautta saan vahvistusta sille etten kuvitellut sitä kaikkea.