PS. Pelkään mennä töihin

Kerrottakoon jälkikirjoituksena edelliseen, että paha olo liittyy pitkälti työhöni. Teen jonkin verran töitä asiakkaiden kanssa, ja se saa minut välillä ahdistuneeksi. Jokin olo sisällä on hyvin pienessä ja ahtaassa tilassa vailla ulospääsyä. Se tuntuu pahalta, se kantaa muistoja. Asiakkaat triggeröivät niitä. Muistoja. Mutta en silti mene suunniltani. Vaikea selittää. Tunnen vain etten jaksaisi. 

Minulla on suunnitelmia

Jotain positiivistakin tapahtuu välillä, aivan huomaamatta. Olen tehnyt matkasuunnitelmia, aion toteuttaa jotain mistä en ole koskaan aiemmin edes oikestaan haaveillut. Matkustaa yksin. Nyt tuntuu, että aika on oikea. Mieli on rauhallinen, mutta silti odottava. Minä haluan hiljaisuuteen ja rauhaan, omien ajatusteni kanssa. 

Olen aina pitänyt matkustamisesta, koska vieraan kielen ja kulttuurin ympäröimänä, vierautta itse tuntevana, tunnen oloni jotenkin kotoisaksi. Kuin minua ei olisi. Minä vain havainnoisin ympäristöä, eikä kukaan näkisi minua. Aina vain parempi, jos en ymmärrä maan kieltä, koska siten muiden ihmisten puhe ja sisäinen elämä eivät kulkeudu minun aivoihini, vaan saan olla koskematon. Kieli on minulle tärkeä, myös siinä mielessä, että jos sitä ei ole, olen kuplassa. Kuvittelen olevani. Hyvällä tavalla. 

Haluan lähteä ihmisten keskelle eristyksiin. Sellainen elämäni on ollut, ja on edelleen. Katsotaan, mitä tapahtuu. Hetkittäin olo on alakuloinen, masentunut, ahdistunut, tuntuu etten kestä nykyistä elämääni. Mutta ennen lopullista romahdusta, haluan ainakin yrittää tehdä siitä paremman, totta ainakin joistain haaveista. 

Minun mörköni

Olen jännittänyt yhtä työjuttua jo varmaan kaksi kuukautta. Olen tiennyt ennalta varsin vähän koko tästä tapauksesta, käytännössä vain muutaman avainsanan. Ne sanat ovat kuitenkin riittäneet triggeröimään minussa sitä tietynlaista ahdistusta ja pelkoa. Siis vaikka tiedän periaatteessa, että vasta tavattuani nämä ihmiset voin tietää millainen tapaus on kyseessä. Mutta tietyt termit ovat saaneet minut suunniltani, ylikierroksille, vatvomaan asiaa kotonakin ja jopa unissani. Minun mörköni on herännyt, mutta se ei ole muisto kenestäkään ihmisestä tai mistään tapahtumasta, se ei ole selkeä muisto yhtään mistään... Eikä mörköni edes liity suoranaisesti tämän työasian teemoihin, muuten kuin että yhteisenä nimittäjänä on perheensisäiset ongelmat ja aikuisten valta lapsiin. Minun mörköni on sellainen josta pahuus huokuu näkymättömästi ja hiljaa, pieninä enteinä jostain kamalasta mitä voi tapahtua. Luulen sen muodostuneen omista peloistani ja kauhusekaisista odotuksistani.

Olen ollut kauhuissani lapsena. Omat vanhempani, erityisesti isä, ovat tuoneet sen kauhun kotiimme. Helvetin ja kadotuksen pelon, enkä ole päässyt sitä karkuun koskaan. Olen ymmärtänyt jollain tavalla kuinka missään ei ole ollut apua minulle, koska vanhemmat ovat rakentaneet vahvat kalterit minun ympärilleni uskottelemalla, että oma äiti ja isä ovat aina parhaita vanhempia omille lapsilleen. Olen ollut loukussa, ja siksi kai reagoinkin kyseiseen asiakastilanteeseen niin voimakkaasti, koska ne loukussaolemisen fiilikset heräsivät eloon.

Mörkö on varmaan hyvä sana sille tietylle tunteelle. En osaa sitä tyhjentävästi edes avata. Mörkö on ainakin sitä pahaenteistä pelkoa ja ahdistusta, jossa pelkään jotain näkymätöntä vihollista. Ehkä näkymätön vihollinen on ollut se ristiriita, mikä on ollut suhteessa vanhempiini. Kun samat ihmiset ovat aineellisen hyvinvoinnin ja turvan lähteitä, mutta henkisesti altistavat pohjattomalle kauhulle.

Tuntuu huojentavalta kokea aika vahvasti, että asia on näin. 

Itsepetos on hämmentävää

Uskomatonta kuinka ihminen voi sokeutua ja olla näkemättä tosiasioita. Miten ei voi nähdä omaa ja ympäristönsä rappeutumista ja ottaa vastuuta elämästään. Isäni on uskomaton, hän kykenee tähän. Hän voi elää lähestulkoon keskellä paskaa ja mädäntyviä roippeita, ja selittää kaiken olevan korjattavissa ja jos minä en saa täysin hajonnutta vessanpönttöä vetämään niin vika on minussa. 

Isäni on häiriintynyt. Todella. Minun lapsuuskotini on täydessä mätänemisen tilassa, samoin kuin muistonikin. 

Vituttaa

Inhottava olo. Kuvittelen jälleen kaikkien mahdollisten asioiden olevan minun vastuullani, ja mietin onko minulla oikeus rajata muita ihmisiä. Sanoa, että tämä on sellainen asia mitä en siedä, tämä asia ei kuulu tähän. Jostain minulla on sellainen olo, että pitäisi sietää vaan hiljaa niin ehkä asiat eivät olekaan niin pahoja.

Oliko se sitä, että seurakunnassa oli paljon omituisesti käyttäytyviä ihmisiä, jotka tuntuivat minusta inhottavilta, mutta joita ei vaan voinut sanoa vanhemmille, koska he kuitenkin pitivät niitä ihmisiä "hyvinä"? Vai onko tapahtunut vielä jotain enemmän, mitä en vain pysty muistamaan? Vai onko minulla vain syntyjään sellainen luonne, että erimielisyydet ja kinat ahdistaa, joten en halua niitä aiheuttaakaan...? 

En tiedä haluanko ottaa selvää. Ja miksi pitäisikään, ainakaan nyt? Ei minulla riitä rahkeet kaiken keskellä käsitellä enempää omia juttujani, ehkä joskus myöhemmin. Tällä hetkellä vain vituttaa, ja ahdistaa, enkä haluaisi tehdä mitään. En ainakaan mennä töihin. Siellä kaikki kaatuu päälle. 

Pärjäävä minä on alkanut murtua. En sano enää kaikkeen, että joo! Olen alkanut suhtautua varauksella siihen, että osaanko, jaksanko, pärjäänkö. Mutta miksi se pitää tapahtua uupumuksen kautta? Miksi mennä ponnistamaan pohjalta kun voisi uida pinnalla? 

Pieni saa vallan

Tänään on ollut lievää paniikinomaista hyppelyä moodista toiseen. Pienen ja vihaisen välillä. Hetkittäin olen pieni ja surkea, kohta vihainen ja kyllästynyt, kyyninen jopa. Ja tämä kaikki ahdistaa. Mutta en tunne kunnolla ahdistustakaan. Ei ole tilaisuutta ja aikaa. 

Tässäpä ne kolme keskeistä minuutta ovatkin: pikkuvanha suorittaja, panikoiva pieni ja vihainen varhaisteini. Niiden vuorottelua ens jaksaisi.

Kamaluutta

Olen aavistuksen harmaalla. En tiedä dissosioinko. Näin tänään oudon ihmisen, jouduin hetkeksi samaan seuraan hänen kanssaan. En ole mikään psykiatri tai alan ammattilainen muutenkaan, mutta hän vaikutti psykoottiselta. Se erikoislaatuinen katse, epäluuloisuus, kaikki mitä en vain osaa kuvailla ja pukea sanoiksi, sai minut virittäytymään ja ahdistumaan. 

Silloin minulla alkoi loksahdella palasia paikalleen. Olen kohdannut tuollaisia outoja ihmisiä aiemminkin. Pienenä lapsena herätyskokouksissa. Toisessa todellisuudessa eläviä ihmisiä, jotka eivät nähneet minua vaikka katsoivat. Mumisivat omiaan, aistivat omiaan. Se yhteyden katkeaminen ihmisiin oli murskaavaa pienelle lapselle. Kun kaikki muut menettivät kontrollin, itkivät, huusivat, kiljuivat, kierivät maassa. Minä yritin olla kuin en olisi ollutkaan. Olla kuin se kaikki olisi ollut normaalia, ja minua ei olisi... niin mitä? Pelottanut? Ahdistanut? En tiedä, en osaa sanoa. Ehkä jotain sellaista. Mutta en voinut antaa niiden tunteiden tulla. Koska jos olisin pelännyt tai ahdistunut, minä olisin joutunut hakemaan turvaa vanhemmista. Eikä heitä saanut häiritä. Koska heillä oli tärkeämpää tekemistä.

Ei ihme jos olen yksin. Yksin tässä maailmankaikkeudessa. Minut on vain jätetty. Menetän kosketuksen itseeni, ja jotain mystistä tapahtuu kun toinen ihminen "menettää mielensä". Kun ei olekaan sitä jaettua ymmärrystä tilanteesta. 

Pinnan alla olisi eri puolia, jotka tulisivat esiin jos tulisi tarpeeksi vahva triggeri. Ne tulisivat, tiedän sen. Pieni 8-vuotias, joka on vastuussa maailman pelastamisesta. Vielä pienempi, ehkä taapero, joka myös hajoaa yksin jäätyään. Oih, kamalaa.