Terapia on tosiaan lähtenyt nyt käyntiin, ja eilen sain Kelalta ilahduttavan kirjeen, että saan tukea tähän projektiin. Ehdin jo hermoilla, että sieltä tulee hylkäys, koska omat selvitykseni olivat niin perseestä. Jostain syystä tämä sanallinen ilmaisuni on ollut vaikeaa viime aikoina. Joudun työkseni kirjoittamaan paljon, mutta en saa siitä oikein nautintoa. Toisaalta siinä on hyvätkin puolensa, että joutuu miettimään pitempään: siinä saa käytyä tilanteet rauhassa läpi ja prosessoida uudelleen. Eipä tarvitse viedä töitä kotiin. Olen siis sosiaalityöntekijän sijaisena, ja kirjoittelen sitten "aika" paljon asiakaskertomuksiin juttuja. Tietokoneella häärääminen (prosessien kirjaaminen, neuvottelujen / tapaamisten dokumentointi...) ja asioiden selvittely vie noin 70 % työajasta.
Huomenna olisi jälleen terapia. Minulla ei ole vielä vakituista aikaa, koska työni sotkivat suunnitelmat, ja joudumme järjestelemään näitä toimistoajan ulkopuolisia aikoja, joita on vaikea saada kun siellä terapiassa kulkee muutama muukin. Viikko menee äkkiä. Olen oppinut jo pitämään terapeuttini vastaanotosta, sisustus on kovasti mieleeni, siellä on ihanat vaaleat sävyt ja rauhoittava valaistus. Rentoudun siellä. Toki yritän esittää terapeutilleni kivaa ihmistä, pohtia järkevästi omia järjettömyyksiäni. Ehkä teen huomenan sellaisen kyselylomakkeen, jonka avulla olisi tarkoitus päästä eteenpäin. Yleensä terapeuttini ei sitä heti alussa tee, koska ne nostavat esiin elämän erilaisia kipupisteitä, mutta kun minä en oikein saa mistään kiinni... En osaa sanoa mitään oma-alotteisesti.
On ihanaa, kun pystyy puhumaan jollekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti