Terapia alkoi eilen. Oli yllättävän mukava startti ja keskustelu terapeutin kanssa, hän oli avoimen ja huumorintajuisen oloinen. Nyt aluksi on kerran viikossa- tahti, ja sitten joskus kesällä siirrytään kahteen kertaan viikossa. En oikein vielä tajua, että nyt tämä "projekti" sitten alkoi...
Nythän ei ehditty vielä mitään aihetta varsinaisesti aloittaa, mutta juteltiin minun tämän hetken tilanteestani, miltä tuntui aloittaa terapia... Ja siitä minä sanoin, että tuntuu hassulta kun ei minulla omasta mielestäni ole mitään traumoja joiden pitäisi aiheuttaa masennusta ja muuta oirehdintaa. Olen ajatellut, että onko minulla muka oikeus terapiaan ja hoitoon kun minulla on perustarpeet turvattu lapsena eikä mitään hirveää ole tapahtunu. Terapeutti sanoi, että ei traumatisoituminen ole välttämättä sitä, että tapahtuu jotain suurta, järkyttävää ja näkyvää. Laiminlyönti vuorovaikutuksessa on tarpeeksi lapselle aiheuttamaan ongelmia. Mietin, että mutta kuka sitten tässä maailmassa selviäisi haavoittumatta...
Ehkä vanhempieni opetukset ovat menneet liiankin hyvin perille. Tämä on juuri heidän ajatuksiensa mukaista: mitäpä valittamista minulla muka olisi kun olen aina saanut ruokaa ja vaatteita, ei ole hakattu tai juopoteltu ja perhe on pysynyt kasassa (siihen saakka kun olin jo täysi-ikäinen). Äitini on sanonut monta kertaa, että kaikkihan sitä traumatisoituu. Toisaalta juuri se millä tavalla hän suhtautuu näihin on mielestäni laiminlyöntiä: hän ei anna arvoa toisten vaillejäämisen tunteille, vaan on tylysti sitä mieltä, että turha itkeä pikkuasioista, traumat on ihan normaaleja. Mutta luulen, että hänen omat lapsuuden ongelmansa ovat siinä taustalla... hän mieluummin kieltää vaikeiden asioiden vaikutuksen kuin että uskaltaisi miettiä niitä.
Olen tässä parina päivänä miettinyt tapahtumia muutaman viimeisen vuoden ajalta... oikeastaan siitä saakka kun muutin asumaan yksikseni. Nämä vuodet ovat hautautuneet jonnekin tavoittamattomiin, en pysty palauttamaan mieleeni tunnekokemuksia enkä tapahtumia mitenkään kronologisessa järjestyksessä... Tiedän, mitä opiskeluaikana on tapahtunut, mutta esimerkiksi ensimmäinen vuosi lukion jälkeen on minulle täysi arvoitus. Sen mitä muistan, tuntuu kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. En kykene muistamaan ihmisiä, en tapahtumia, en tunteita, en keskusteluja... Tuntuu kuin olisin ollut joku aivan muu. Viimeiset 10 vuotta olen kärsinyt oudosta vieraantuneesta olosta, en ole ollut oma itseni. Nyt alan taas tuntea jotain iloa ja hyvää oloa elämästä.
Nukuttaa. Olisi pirteä olo henkisesti mutta kun uni vaan tahtoo tulla ihan siitä syystä, että aivot ovat tehneet kovasti töitä taas päivän.
Nythän ei ehditty vielä mitään aihetta varsinaisesti aloittaa, mutta juteltiin minun tämän hetken tilanteestani, miltä tuntui aloittaa terapia... Ja siitä minä sanoin, että tuntuu hassulta kun ei minulla omasta mielestäni ole mitään traumoja joiden pitäisi aiheuttaa masennusta ja muuta oirehdintaa. Olen ajatellut, että onko minulla muka oikeus terapiaan ja hoitoon kun minulla on perustarpeet turvattu lapsena eikä mitään hirveää ole tapahtunu. Terapeutti sanoi, että ei traumatisoituminen ole välttämättä sitä, että tapahtuu jotain suurta, järkyttävää ja näkyvää. Laiminlyönti vuorovaikutuksessa on tarpeeksi lapselle aiheuttamaan ongelmia. Mietin, että mutta kuka sitten tässä maailmassa selviäisi haavoittumatta...
Ehkä vanhempieni opetukset ovat menneet liiankin hyvin perille. Tämä on juuri heidän ajatuksiensa mukaista: mitäpä valittamista minulla muka olisi kun olen aina saanut ruokaa ja vaatteita, ei ole hakattu tai juopoteltu ja perhe on pysynyt kasassa (siihen saakka kun olin jo täysi-ikäinen). Äitini on sanonut monta kertaa, että kaikkihan sitä traumatisoituu. Toisaalta juuri se millä tavalla hän suhtautuu näihin on mielestäni laiminlyöntiä: hän ei anna arvoa toisten vaillejäämisen tunteille, vaan on tylysti sitä mieltä, että turha itkeä pikkuasioista, traumat on ihan normaaleja. Mutta luulen, että hänen omat lapsuuden ongelmansa ovat siinä taustalla... hän mieluummin kieltää vaikeiden asioiden vaikutuksen kuin että uskaltaisi miettiä niitä.
Olen tässä parina päivänä miettinyt tapahtumia muutaman viimeisen vuoden ajalta... oikeastaan siitä saakka kun muutin asumaan yksikseni. Nämä vuodet ovat hautautuneet jonnekin tavoittamattomiin, en pysty palauttamaan mieleeni tunnekokemuksia enkä tapahtumia mitenkään kronologisessa järjestyksessä... Tiedän, mitä opiskeluaikana on tapahtunut, mutta esimerkiksi ensimmäinen vuosi lukion jälkeen on minulle täysi arvoitus. Sen mitä muistan, tuntuu kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. En kykene muistamaan ihmisiä, en tapahtumia, en tunteita, en keskusteluja... Tuntuu kuin olisin ollut joku aivan muu. Viimeiset 10 vuotta olen kärsinyt oudosta vieraantuneesta olosta, en ole ollut oma itseni. Nyt alan taas tuntea jotain iloa ja hyvää oloa elämästä.
Nukuttaa. Olisi pirteä olo henkisesti mutta kun uni vaan tahtoo tulla ihan siitä syystä, että aivot ovat tehneet kovasti töitä taas päivän.
Mulla oli terapian alussa myös tuota ihan samaa! Tuntui oudolta olla masentunut, vaikka mulla ei ole mitään traumoja lapsuudesta. Olin hukassa sen kanssa, miksi mua ahdistaa. Mietin myös, että eihän mun pitäisi olla minkään psykoterapian tarpeessa, vertailin siihen, että muille ihmisille on sattunut vaikka mitä kauheuksia.
VastaaPoistaVasta terapian kuluessa aloin tajuamaan, että onhan mulle sitten kuitenkin sattunut vaikka mitä traumaattista, ei trauma useinkaan ole yksi yhtäkkinen iso katastrofi kuten vaikka fyysisen väkivallan kokemus tai vakava sairaus tai liikenneonnettomuus tai vastaava, vaan juuri sellainen pitkäkestoinen lämpimän vuorovaikutuksen puuttuminen.
Ja voisi kuvitella, että kun on saanut ruokaa ja vaatteita, ei ole annettu valvoa öitä, ei ole joutunut katsomaan tai kokemaan väkivaltaa jne., että perustarpeet olisi tyydytetty. Mutta ei, olennainen tarve kokea olevansa tärkeä ja rakastettu, tarve kokea, että itsestä välitetään ja ollaan kiinnostuneita, saattaa puuttua.
Mun äitillä on (tai oli, en ole varma) alkoholiongelma, mutta oon myös siinä suhteessa kokenut aiemmin, että ei mulla ole oikeutta valittaa. Aina oli ruokaa, vaatteita jne, enkä joutunut pienenä olemaan humalaisen äidin kanssa kahdestaan. Eikä äiti ollut humalassakaan koskaan väkivaltainen. Ajattelin siis, ettei mulla ole oikeus valittaa, "oikeilla" alkoholistien lapsilla on ollut paljon kauheampaa.
Mutta humalassa äiti oli usein hyvin surullinen. Ja omissa maailmoissaan, ei läsnäoleva.
Ja tietenkin jo se voi olla lapselle traumaattista, että tuttu aikuinen onkin ihan erilainen kuin mihin on tottunut. Siis kun oma vanhempi on humalassa aina eri ihminen kuin selvänä, vaikkei mitenkään "huonompi" olisikaan, vain erilainen, jo pelkästään se saattaa aiheuttaa lapselle turvattomuutta. Luulen, että hurmoshenkisissä uskoontuloissa saattaa olla samankaltainen vaikutus; tuttu turvallinen aikuinen muuttuu erilaiseksi, jo se luo turvattomuutta.
Niin että tervetuloa vaan tälle traumojenlöytämismatkalle! Koskaan ei ole liian myöhäistä hankkia onneton lapsuus... ;) Eli tsemppiä terapiaprosessiin!
Hei olisi aivan mahtavaa jos kirjoittaisitte kirjaani! Täällä vastauslomake.
VastaaPoistahttp://suomalainenterapiakirja.wordpress.com/