Olen miettinyt pää punaisena, että mikä on "normaali" tapa viestiä ihmisille ja ihmisten kanssa. Pelkään mustavalkoisen ja yliyksinkertaistavan tapani vaikuttavan siihenkin, että en osaa hahmottaa milloin käyttäydyn sopimattomasti ja töykeästi, milloin taas liian mielistelevästi. Ehkä tuon liiallisuuksiin menevän empatian ja mielistelyn pystyn jo tunnistamaan, mutta joissain tilanteissa olen sitten toisessa ääripäässä. Saatan nakella kommentteja tajuamatta, että ne ovat töykeitä ja töksähtäviä. Tai ehkä sisälläni oleva tunne on sitä, enkä osaa sitten erottaa omaa tunnettani siitä mitä olen sanallisesti viestinyt.
Tällaiset asioiden sekoittumiset vaivaavat minua. Omat sisäiset tunteeni vaikuttavat siltä kuin ne pursuaisivat minusta ulos ilman, että hahmotan todellisuutta. Vaikea selittää. Jos olen kuohuksissani jostain tai suhtaudun jotenkin negatiivisesti johonkin, en osaa ehkä puhua neutraalisti tai minulle tulee kokemus siitä, etten puhu neutraalisti vaan kuin kaikki piilossa olevat ajatukseni ja tunteeni vyöryisivät muiden päälle puheessani. En tiedä pystynkö piilottamaan niitä, ja se sekoittaa minut entisestään. Siitä tulee myös huono omatunto, että annan ikävien asioiden näkyä ihmisille, jotka eivät sitä ansaitset.
Tarvitsisi opetella tahdikkuutta. Tai sitten vain sitä, että pystyisin erottamaan mikä on sisäistä tunnemaailmaani ja missä sen rajat menevät. Vai voiko sitä koskaan kukaan varmuudella sanoakaan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti