Työvoitto

Tänään tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan, ja niiden kanssa on ollut pakko elää. Olo ei ole ollut sietämätön ja kestämätön, mutta näköalaton se on ollut. Elämä on tuntunut niin kurjalta, päämäärättömältä, merkityksettömältä ja turhalta. On niin hylätty olo, tulkitsen ja koen kaikkien muiden tekemiset mitätöimisenä ja hylkäämisenä. Alan kuvitella merkityksiä ja salaliittoja ihmisten toimien taustalla. Se on ikävää, ja lisää vain pahaa oloani.

Ehkä "persoonallisuushäiriöni" näkyy siinä, että minulla on tietty ongelmallinen suhtautuminen ihmisiin. Annan alkukantaisille tunteilleni vallan, suhtaudun ihmisiin jo valmiiksi negatiivisesti ja näen kaiken mustien lasien läpi. Hyökkään aivan viattomia ihmisiä vastaan, koen uhkaa asioista joista se on täysin turhaa. Oma tulkintani on usein vinoutunut, ja hyvääkin tarkoittavat ihmiset voivat saada minulta aika kylmää kohtelua. Perustan reaktioni siihen, että joku ihminen on vain vittumainen, ärsyttävä, ylimielinen, pahansuopa, yksinkertainen jne. Kyllä näitä kuvauksia riittää. Ahdistun tietynlaisissa tilanteissa, yleensä kursseilla ja seminaareissa koska pelkään olevani itse tyhmä ja hidas. Siksi koitan nousta niiden ihmisten ja tilanteiden yläpuolelle tuomitsemalla kaikki jo ennalta. Hyökkäys on paras puolustus. 

Nytkin haluaisin hyökätä koko maailmaa vastaan koska se on jättämässä minut. Kaikki valitsevat toisin, valitsevat jonkun muun. En enää muistakaan, että on ollut olemassa ihmisiä, jotka todella olisivat halunneet valita minut, mutta nyt se ei enää merkkaa mitään. Näen vain ne, jotka hylkäävät.

Olen siis ollut viime aikoina aika herkillä juuri tähän hylätyksitulemisen tunteeseen liittyen. Näen sitä kaikkialla, kaikissa ihmissuhteissa, jopa terapiassa. Tänään olin todella kiukkuinen kaikille, koska olin niin yksinäinen ja pelkäsin, että olen merkityksetön kavereilleni. Niin, ja "persoonallisuushäiriööni" taitaa kuulua vielä se, että olen ehdoton ja mustavalkoinen; jos joku ei tee juuri sillä tavalla kun haluan jotain asiaa, ei osoita vaikka välittämistä tietyllä tavalla, niin sitten sitä välittämistä ei ole mielestäni ollenkaan. Juuri näin kävi tänään. Mökötin kotona, pyörin ja kiemurtelin pari tuntia kunnes löysin tekemisen kautta ulospääsyn tunteesta. Pääsin yli siitä hetkestä, ja nyt on hieman parempi fiilis.

Eli nyt sitten vaan jatkossa täytyy saada jotain tekemistä, jotain ihan aivotontakin puuhaa, kunhan saan olla liikkeessä ja saada jotain aikaan. Voin vaikka lajitella papereita tai siivota. Näköjään tämä oli siis tänään se tapa selvitä. Mitään järkevää en olisi kyennyt vaikkapa puhumaan tai kirjoittamaan.

Mutta tunnistan olevani vihainen kaverilleni, joka ei arvosta minua ja anna minulle aikaa. Hän ei vastaa viesteihin ja aina joku on minua tärkeämpi. Se on perseestä. Jotenkin tämä ihminen nyt edustaa minulle yksinäisyyttä ja lopullisuutta. Jos en saa olla hänen seurassaan, millään ei ole väliä.

Tällaisina päivinä tuntuu, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, siellä kuoren alla. Kun saan yhteyden niihin todellisiin tunteisiin, enkä tee vain niin kuin on soveliasta ja on opetettu. Kun jätän ne kiltit roolit, joiden avulla olen oppinut saamaan hyväksyntää, niin jäljelle jää paljas minä. Se tulee esiin aina kun aikuiset, kypsemmät tavat ja roolit eivät toimi eivätkä auta saamaan tahtoa läpi. Jos en saa haluamaani hyvällä, eri strategioilla taktikoimalla, alan toimia kuin lapsi. Ripustaudun, jään jumiin, elämä pyörii vain tietyn asian ja ihmisen ympärillä. Olen riippuvainen. 

Edelleen muistelen häpeillen niitä tempauksia, joita olen epätoivoisena järjestänyt saadakseni jonkun ihmisen huomion ja hellyyden. Ne eivät ole toimineet, mutta en ole osannut muuta. Olen rationaalisesti tiennyt, että mikään ei tule toimimaan, mutta on ollut joku pakko yrittää. Joku kaikkinielevä pakahduttava tarve päästä kosketukseen. Se on rapauttanut itsetuntoani... tai oikeastaan pönkittänyt sitä käsitystä, että en ole haluttava. Hakeudun kai useimmiten sellaisiin tilanteisiin, joissa ei ole edes edellytyksiä saada sitä mitä kaipaan. Kaipaan aina vääriltä ihmisiltä.

Nyt olen päättänyt sitten keskittyä vain olennaisiin asioihin. Itseeni ja omien tunteiden käsittelyyn sekä opiskeluun ja työhön. Omat asiat ovat aina tärkeimpiä, ja aion nyt esimerkiksi jäädä suosiolla sairauslomalle, jos jossain kohtaa vointi sitä vaatii. Töitä aion tehdä kohtuudella, osaan pitää jo kirjaa talousasioista, enkä toivottavasti ole ihan persaukinen. Opinnot voivat vuorotella töiden kanssa. Nyt minulla ei ole kiire. Aiemmin oli, hirveä kiire. Johonkin. En vain tiedä minne. 

On minulla tarkoitus valmistua, mutta se siintää vielä aika kaukana. Teen nyt mitä voin, ehkä minulla on enemmän eväitä kohdata vaikeita tunteita. Ja yksi keino helpottaa tätä elämässä etenemistä on se, että vähentää niitä potentiaalisia konfliktitilanteita, aion vähentää yliopistolla heilumista puolituttujen kanssa ja harrastuspuuhia. Tässä kohtaa se on varmasti järkevintä - en altista itseäni tilanteille, jotka pahentavat oloani ja syövät voimavarojani. Tämä voi olla hiljaisempi jakso elämässäni, toivottavasti kestän yksinäisyyttä.

Tätä en olisi voinut tehdä aiemmin, oli pakko olla kiinni jossain koska en ollut kiinni todellisessa itsessäni. Nyt kun koitan pärjätä itseni kanssa, rakentaa sisäistä varmuutta ja uskoa, niin voinen luopua ulkoisista puitteista.