Pizza, Love & Understanding

Hupsis, lähti lapasesta taas tämä syöminen. En ole laittanut "kunnollista" ruokaa koko viikonloppuna, paitsi jotain pupunpöperöä vaikka pitäisihän minun tietää, että en tule salaateilla miksikään. Tämä kostautui sitten pizzareissulla, kun nälkä jo hämärsi näköä. Kun sain ahdettua apetta sisuksiini, ymmärsin että ruoka todella on lohduttavaa ja lohdullista. Siihen liittyy jotain mystistä henkisen tason tyydytystä ja lämpöä, jota ei oikein mistään muusta saa. 

Ruoka (rasvainen, ruolainen, makea, mikä tahansa maistuva ja kaloripitoinen) tyynnyttää ja rauhoittaa, ainakin minua. Tietyt suklaaherkut nostavat verensokeria miellyttävästi ja saavat aikaan hieman nousuhumalaa muistuttavan hetkellisen nautinnon tunteen. Onneksi homma ei päätynyt tällä kertaa mihinkään överimättöön, vaan pystyin jättämään pikkupizzastani jotain myös huomiselle. Söin silti pari palaa liikaa, mikä tuntuu nyt ikävänä vatsan nipistyksinä.

Muuten kai voin tänään aika keskinkertaisesti, olen pohtinut jonkin verran taas sitä miksi jotkin ihmiset minua pelottavat ja näiden harvojen ihmisten perusteella maalailen sellaisia kauhuskenaarioita etten uskalla esimerkiksi hakeutua töihin. Koska olen varma siitä, että työkavereissa ja asiakkaissa on hirveitä mulkvisteja, jotka saavat minut hyppäämään siihen pelokkaasen ja paniikinomaiseen pikkulapsi-moodiin. Pelkään myös sitä, että joudun töihin jotka ovat liian raskaita minulle, löydänkin itsestäni joitain sellaisia puolia, jotka eivät kestä.

Kestämisestä tuli mieleeni, että tekisi varmaan hyvää itkeä terapiassa. Se on yksi valtava kynnys, joka myös mielestäni mittaa jotain "edistymisessäni". En pysty laskemaan suojauksia terapeutin edessä. Minusta tuntuu aivan kuin hän koittaisi kaivella minusta esiin kaikkea henkilökohtaista, jotta itkisin ja hän pääsisi kommentoimaan, että mitäs minä sanoin. Äitini on tehnyt sitä, ollut ensin tunkeileva ja sitten menettänyt mielenkiintonsta kun on saanut mitä on halunnut. En osaa sitä tarkoin selittää, mutta sellainen hän vain on. Haluaa itse jotain ja sitten potkii lapset pois kun ei enää tarvitse meitä vaan tarpeet on tyydytetty. Minulla on tunne kuin terapeuttikin jahtaisi jotain tuollaista kokemusta; näyttöä omasta hyvyydestä tunkeilemalla minun asioihini ja sitten kuitenkin jättäisi minut haavoitettuna yksin.

Näillä ajatuksilla uuteen viikkoon. Eipä ne ajatukset kovin kummoisia olleet, ja silti piti avautua :)