Tein jo muutamia viikkoja sitten kummallisen havainnon siitä, että minulla jää "ilmeet päälle" kun vuorovaikutan jonkun ihmisen kanssa ja yritän peilata tunnetta tai tilannetta. En tiedä onko tässä oikeasti mitään kummallista, mutta joka tapauksessa tunsin oloni hyvin absurdiksi kun hymyilin ja hymyilin tilanteessa jossa varsinainen tilanne oli mennyt ohi. Eikä minua oikeasti yhtään enää hymyilyttänyt! Silti naamallani pysyi typerä virne. Hymyilin, ja mietin miksi hymyilen. Jos joku tilanne vieraan ihmisen kanssa "vaatii" jonkin reaktion, esimerkiksi sen että väläyttää hymyä kommentille tms. ja koko juttu on siinä, niin miksi ihmeessä minä jään edelleen siihen hymyyn velvoittavaan olotilaan? En osaa selittää tätä ainakaan kovin helposti, mutta yritetään. Jos henkilö A tokaisee kaupan kassalla minulle hauskan kommentin ja lähtee lätkimään siitä, minä pidän tekohymyä (jonka osaan kyllä teeskennellä niin hyvin että uskon itsekin hymyn olevan aito) minuuttitolkulla tilanteen jälkeen. Vaikka ko. ihminen ei olisi enää paikalla. Uskottelenko itselleni, että huvituin ko.kommentista ja että naureskelemalla koitan esittää ja olla mieliksi --- niin; jollekin. Koska ainahan minä otan vastuun siitä että tilanteet sujuvat hyvin, ei tule paha mieli toiselle ja ettei tule konflikteja. Jos henkilö B kertoo eläinlääkärissä, että hänen lemmikkinsä kuoli ja lähtee lätkimään, minä olen surullinen ja alakuloinen vaikka ihminen ei ole enää paikalla. Yleensä vieraiden ihmisten kontaktinottojen ei kai pitäisi vaikuttaa kovin syvästi, koska vieraiden ihmisten tunteet eivät kai keskivertoihmistä niin kosketa? Voi olla myötätuntoinen, mutta miksi jäädä johonkin kummalliseen valetunteeseen kiinni?
Ehkä tämä liittyy osaltaan siihen, että on yliempaattinen, toisten tunteet tarttuvat ja niitä aistii helposti. Toiseksi se, että olen aina ollut vahvasti muita peilaava ihminen; osoittanut myötätuntoa ja heijastanut muiden tunteita (surua ja iloa siis pääasiassa, vihaa en voi koska se on kiellettyä). Olen ollut muita kannustava iloinen tsemppaaja ja sitten toisaalta vastuuta ottava lohduttaja. Tämä siis näköjään pätee tuntemattomienkin kanssa. Muokkaan ja ylläpidän omaa valetunnetta tilanteen jälkeenkin, siinä missä joku muu palautuu takaisin omiin ajatuksiinsa ja fiiliksiinsä. Tätä tarkemmin miettiessäni olen ajatellut sitäkin (vaikka tämä on varmasti aika pitkälle vietyä), että haluan olla niin kiltti ja ihana ja ymmärtäväinen että en saa ajatella pahaa kenestäkään ja sekin olisi pahaa jos ajattelisi että olipa vaan tyhmä ja omituinen ihminen kun noin sanoi... joten valehtelen itselleni ja ylläpidän ihanan ihmisen identiteettiäni uskottelemalla itselleni että minussa on herännyt niitä tunteita mitä tuo toinen ihminen halusikin herättää. Ja vakuutan itseni siitä ylläpitämällä tuota valetunnetta vielä pitkään tilanteen jälkeenkin. Uskomaton selitys, mutta olen aika vakuuttunut että siinä on jotain perää. Tämä esiintyy siis jossain tietyssä moodissa, tuo valetunteellistuminen. Ehkäpä teen sitä työssänikin, olen alkanut pohtia. Kun uskottelen ja olen uskotellut itselleni vuosia, että haluan tehdä auttamistyötä. Nyt terapian myötä, kun on alkanut tulla enemmän sellaista tervettä järkeä ja itsekyyttä hommaan, niin olen alkanut pohtia että ei minun tarvitse. Minun ei tarvitse lunastaa lupaa olla olemassa tekemällä itseni tarpeelliseksi jollain sellaisella mitä en ehkä oikeasti haluaisi tehdä. En ole paha ihminen jos en halua auttaa työkseni. Toisaalta tämä voi olla myös elämänvaihe, jossa haluan panostaa itseeni. Ihan vain itseeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti