Ammattilainen

Olen ollut aika työorientoitunut opintojeni aikana, ja ymmärrän kyllä vallan hyvin syyn sen taustalla. Olen saanut olla osa työyhteisöä ja työroolini on antanut normaaliuden tunnetta ja tuonut vuorovaikutusta elämään. Opiskelijana olen joutunut olemaan liian minä, ilman suojakuoria. Työ on pitänyt arjen rutiineissa kiinni. Työ on opettanut paljon, pitänyt käynnissä. Olen oppinut valtavasti itsestäni, sitä ei käy kieltäminen. Sellaisia havaintoja olen kuitenkin tehnyt, että minun on todella vaikea luottaa muihin ihmisiin, tai edes ymmärtää että heilläkin on roolinsa ja tehtävänsä. Aivan alussa kun aloitin työt, en tiennyt mitä tehdä ja mikä kaikki kuului vastuulleni. Tästä kiitos paskan perehdytyksen. Varsinkin minun kaltaiseni ihminen tarvitsisi hyvin yksityiskohtaista ohjausta ja neuvontaa, koska helposti ahdistun ja vastuutan itseäni liiaksi. Kaikki on minun vastuullani. 

Otan vastaan kaiken mitä asiakkaani puhuvat, lähden heidän mukaansa siihen tunnevyöryyn. En osaa rajata heitä ja ohjata (sen hetken kannalta) olennaisiin asioihin. Toisen ihmisen rajoittaminen tuntuu pahalta. Siinä on sietämistä. Olen kiltti ja taivuteltavissa. Pääni saa helposti pyörälle.

En myöskään pysty vielä täysin uskomaan, että muut koneiston osat hoitavat hommansa. Kun oma osuuteni on hoidettu, siirrän asian seuraavalle. Mutta jotenkin minun on vaikea uskoa sitä, että asia tulisi hoidetuksi. Minun on hankala uskoa, että hommat pyörivät näin niin kuin pyörivät ja että ihmiset saavat palvelua muuallakin. 

Kai tämä kertoo jostain itsensä liiallisesta vastuuttamisesta, kontrollintarpeesta. Ettäkö joku muukin ottaisi vastuuta? Ne muut ovat vain niin epätodellisia vaikka puhuisin puhelimessakin jollekin henkilölle, niin ei se mene jakeluun että hekin tekevät kaikkensa auttaakseen ihmisiä. 

Liittyykö tämän pohjimmiltaan siihen, että minun on vaikea uskoa muita ihmisiä todeksi? Että muidenkin sisällä on elämää ja ajatuksia, vaikka en itse niitä tavoittaisikaan. Muut ihmiset eivät ole olleet saatavilla, kun olen tarvinnut apua ja tukea. Edelleen hiillyn herkästi tilanteissa, joissa en osaa toimita "oikein", koska se muistuttaa siitä että olen jäänyt vaille rinnakulkemista elämässäni (lapsuudessa, nuoruudessa), ja se tuottaa tuskaa työelämässä uudelleenkoettuna.

Katsoin illalla jotain ohjelmaa. Muistin millaista oli olla masentunut muutama vuosi sitten. Se tunnetila on jotain hyvin erikoista. Se tunnetila liittyi vahvasti kotiini, se oli oma kammioni johon piilouduin. Muistin sen tunteen kun halusin vain maata sängyssä sikiöasennossa liikkumatta, valaa muureja ja esteitä minun ja elämän väliin. En pystynyt poistumaan kotoa, en pessyt pyykkejä kuukauteen kunnes olin ilman alusvaatteita. En voinut viedä roskia, en hakea niitä pyykkejä viikkoihin kun ne lopulta illan viimeisiän tunteina pyykkituvalla sain pestyä. Puhuimme terapeutin kanssa yleistyneisyydestä ahdistuneisuudesta; siitä että kaikki oikeastan ahdistaa, olemassaolo. 

Mietin joulun jälkeen, että jotain todella pahaa perheessämme on ollut. Jotain kerrostumia vanhempien ja heidän vanhempiensa historiasta. Niihin ei pääse käsiksi sanoilla ja tietoisuudella. Se on ollut poissaolevuutta, jota on vaikea näyttää toteen. Isä on ollut poissa kotoa omissa vapaaehtoistöissään paljon, sitten hän on ollut henkisesti poissa. Äiti ei ole jaksanut panostaa parisuhteeseen ja lapsiin ja itseensä. Äidistä tulee sellainen olo, että hän vain on, asioihin ja ihmisiin ei ole syvällisiä kontakteja. Hän on ollut tyytyväinen jossain välitilassa, fyysisesti paikalla mutta henkisesti varattuna. Näennäisen hyvä äiti, joka on huolehtinut fyysisistä perustarpeista. Hän ei ole ollut kosketuksissa omaan kehoonsa ja mieleensä, sen huomaa. En minäkään, olen etäännyttänyt kaikki kokemukset. Nyt haluaisin olla jollain tapaa yhtä kehoni kanssa, se voisi yllättää. En vain osaa rakastaa itseäni. 

Pelkään tuntemista. Pelkään pakahtumista. Pelkään huolehtia itsestäni.