Syvennyin pohtimaan sitä minkä vuoksi joku ihminen alkaa kiinnostaa, herättää sen puoleensavetävän tunteen. Vetää vain puoleensa kuin magneetti. Mielessä alkaa liikkua jotain, keho on kiihtynyt. Ajatuksena, jos sellainen edes yltää tietoisuuteen ja pinnalle, on että tuossa ihmisessä on jotain. Tuo ihminen saa minut tuntemaan jotain. Apua. Menen pois tolaltani, koska tunteiden vallassa on vaikea toimia.
Tunteiden vallassa tekee myös tulkintavirheitä. Omia reaktioitaan voi tulkita myös väärin. Niin moni asia voi saada kiihdyksiin: seksuaalinen vetovoima, alitajuinen pelko/tunne vaarasta, ihastus, suuttumus. Ja kun keho reagoi, siinä tapahtuu kaikenlaista, josta en tiedä enkä osaa selittää. Mutta luultavasti ihan fysiologisistakin syistä - joita en siis tosiaan tiedä tai osaa selittää, kunhan arvailen - nämä ihmiset voivat porautua ja leimautua mieleen pitkiksi ajoiksi. Ehkä loppuelämäksi. Tämä ihminen sai minut tuntemaan, kokemaan, elämään. Sellaisen ihmisen kohtaaminen voi nostaa tunteen uudelleen pintaan.
Sen kun osaisi siinä tilanteessa analysoida. Mitä on meneillään. Tai no edes jossain vaiheessa. Itse huomaan monien ihastumisen palvelleen jotain tarkoitusta. Ehkä viimeisin voi osoittautua jonkinlaiseksi poluksi omaan sisimpään. Ehkä hänessä veti puoleensa samankaltaisuus joissain osa-alueissa, jokin vaillejääminen. Kohtaamattomuus. Kun käsittelisin sen itsessäni, lakkaisi tuo ihminenkin todennäköisesti kiehtomasta. Ehkä. Tai sitten jokin häivähdys hänestä tulisi yhä uudelleen aina kohdatessa. Koska ei sitäkään voi poissulkea, etteikö ihminen itse olisi koskettanut ja merkinnyt jotain. Ei kaikki ole välttämättä traumaa. Osaltaan ehkä.
Kyllä, nyt kun mietin niin paljon siinä menettämässäni ihmisessä oli jotain minua. Ei päälle näkyvää, mutta aavistus jostain meitä yhdistävästä. Olisin halunnut hamuta ne lapsuuden laiminlyönnit näkyviin, jotenkin esiin, käydä niitä vastaan. Koska itsestä niitä on vaikea kaivaa, joten toisessa on helpompaa käsitellä ongelmia. Alan parantaa, en koe enää omia tunteita, vaan keskityn toisen olemiseen. Koitan olla terapeutti, tai en terapeuttikaan vaan ratkaista toisen ongelmia. Sehän ei ole terapeutin tehtävä, ainoastaan auttaa nostamaan kipeitä asioita "tapetille" ja tukea niiden käsittelyssä. Minä aistin ihmisten heikot kohdat, mielistelen ja koitan tukea. Toisaalta osoittaa heikkouksia. Sekavaa.
Päivä oli ahdistava. Semisti. Se tuttu tunne yksinäisyydestä kaihertaa, mutta onneksi iltaa kohti muuttui paremmaksi. Näin ystäviä, ja sain kokemuksen että minusta ollaan kiinnostuneita jatkossakin. Odotan terapiaa. Vielä pari päivää. Nyt annan itselleni luvan odottaa, ja sanoa sen. Voin omalla toiminnallani edesauttaa terapiasuhteen elävöitymistä, muuttumista vuorovaikutteisemmaksi. Omalla aktiivisuudella, puhumalla. Sanomalla, että tätä haluan, tätä toivon, tätä ajattelen. Sen, mikä minulle on niin vaikeaa. On jotenkin käsittämätöntä ja uutta, että minä voin sanoa jotain mitä tarvitsen. Olen ehkä helpommin sanonut mitä haluan... se on mielestäni eri asia kuin tarvita. Tarvitsemiseen liittyy itsestä huolehtiminen, se on jotain muuta kuin mitä halu. Halu voi olla hetkessä ohi menevä, täysin irrelevantti, jopa haitallinen. Haluan vetää kännit, haluan valvoa pitkään, haluan panna nyt heti enkä jutella ja tutustua, haluan syödä karkkia, haluan lähteä mieluummin ulos kuin lukea tenttiin. Se mitä tarvitsen voi olla jotain aivan muuta. Ja jotta voisi pitää omista todellisista tarpeista huolta, täytyisi olla sisäistettynä sellainen aikuinen, joka ottaa vastuuta ja kantaa näiden ratkaisevien valinnan hetkien yli. Se joka sanoo, että älä nyt revi niitä housuja jalasta välittömästi ja vaan nussi päivästä toiseen kun pitäisi oikeasti rakentaa yhteyttä, olla aito. Jep. Sellaista sanoisi aikuinen, joka toisaalta ymmärtää tarpeen miellyttää ja toteuttaa niin totuttuja strategioita, mutta sanoo silti että niistä huolimatta nyt tehdään näin. Minun itseni hyväksi. Sanoi se toinen ääni mitä tahansa.
Vielä hetken harrastan eskapismia. En jaksa täyttää velvollisuuksia. Aikuinen sanoo näin, aikuisen ääni. Toivu rauhassa, älä pakota itseäsi puolikuntoisena. Odota terapia, mieti sitten. Minulla tämän tasapainoilu oikean ymmärtämisen ja toisaalta loisivan oikeuttamisen välillä on hankalaa. Olen oppinut taidon isältä, joka oli valmis petaamaan tulevaisuuden täydellisesti meille lapsille. Hän ei pitänyt sovitusta kiinni, laski rimaa ja rikkoi sääntöjä. Antoi periksi. Niin minäkin teen nyt, jos vain mahdollista niin luistan velvollisuuksista. Aikuisen kasvattaminen sisälleen on haastavaa. Ei hirveästi kiinnostaisi sellainen kasvatustehtävä, vaikka olen jo jotain saanut aikaan.
Nukkumaan meneminen ei huvittaisi. Toisaalta, uni suo unohduksen. En onneksi kärsi piinaavista painajaisista kuten jos aiemmin. Nyt. Pitää mennä.
Todella analyyttista pohdintaa tarvitsemisesta versus haluamisesta. Olet älykäs ihminen. Se, mitä tarvitsen ja sinä tarvitset, on varmasti kaikkea muuta kuin mitä olemme tottuneet haluamaan. Tarvitsemisen ja haluamisen erojen ymmärrys ihan itselle on haastavaa, saati sitten sen ilmaiseminen terapiassa. Miten ilmaista tarvitsevuuttaan, kun on koko elämänsä miellyttäyt muita ja antanut kaikkien muiden mennä itsensä edelle? Siitähän tulee heti syyllinen olo - olen itsekäs. Näitä opettelen itsekin.
VastaaPoistaAikuisen kasvattaminen sisälleen on haastavaa
- oi miten hienosti jälleen sanallistettu. Kiitos.
Ajattelin ensin, että hassua sinällään koska nykyaika ja kulttuuri tukee omien tarpeiden täyttämistä ensisijaisesti, ja silti meille joillekin se on niin vaikeaa. Mutta sitten tulikin toinen ajatus: kasvattaako kulttuurimme todellakaan kohtaamaan syvimpiä tarpeitamme, ei varmaan. Ihmiset täyttävät niitä ensisijaisia halujaan ja haaveitaan niiden todellisten tarpeiden kustannuksella. No se oli sivujuonne.
VastaaPoistaLapsuudenperheessäni isäni mitätöi omat tarpeensa ja ohitti ne. Usein vielä sanallistikin sen, ettei hän tarvitse mitään. Sieltä juontaa oma tunteeni siitä, että jos ihailemani isä ei ansaitse ja tarvitse, niin kuinka voisin olla itse niin itsekäs, itsekeskeinen ja vaativa että tarvitsisin jotain. Se rajattomuus altistaa kieroituneille ihmissuhteille. Ja syyllisyyden tunne on valtava, kun se häpeä siitä itsekkyydestä iskeytyy tajuntaan.
Nyt sanallistit kyllä niin osuvasti tuota asiaa, että sanallistit samalla minun omaa menneisyyttäni ja suhdetta äitiini. Kiitos tästä, kiitos että jaoit vastaukseen tuon kaiken, koska yllämainitut lauseet auttoivat minua todella paljon ymmärtämään itseäni ja äitisuhdettani sekä sitä, miksi kannan niin valtavaa syyllisyyttä. Tätä se vertaisuus parhaimmillaan on, kun jakaa asioita toisen kanssa. Vertaisuuden jakamisen merkitys on suuri.
VastaaPoistaÄitini nimenomaan ohitti omat tarpeensa, mitätöi ne. Hän sanoo edelleen, korostaen, kuinka hän ei tarvitse mitään, hänelle on tärkeintä vain että muut saavat, hän antaa antamisen ilosta, hänelle ei tarvitse antaa mitään. En ole koskaan aiemmin ymmärtänyt, että nimenomaan sieltä juonaa syyllisyyteni ja vahva tunne itsekkyydestä, kun olenkin tarvitseva. Kun aloin asettamaan rajoja ja uskalsin terapiassakin osoittaa tarvitsevuuteni, tunsin ja tunnen edelleen syyllisyyttä ja voimakasta itsekkyyden tunnetta. Nimenomaan, että olen itsekeskeinen paska, vaativa ja kaikki näkevät minut itseään pallille nostavana ja korostavana.
Mitä toiseen ajatukseesi tulee, niin meidän kultturimme ei todellakaan kasvata meitä kohtaamaan syvimiä tunteitamme. Olen kanssasi samoilla linjoilla.