Olen siis illan ollut huopiin kääriytyneenä ja itkenyt. Tuntenut maailman mustenevan. Mutta itkeminen tekee hyvää, tiedän sen, se parantaa sitten hetkeksi oloa. Nyt on parempi olo, hieman. Kun ajatus alkoi pysyä hieman kasassa, eksyin netin ihmeellisiin juttuihin. En tiedä miksi aloin kaivella asioita, jotka eivät ole kiehtoneet minua pitkään aikaan. Eksyin Uskontojen uhrien tuki ry:n sivuille, lueskelin erilaisia "uhritarinoita", ja samaistuin. Tietenkin. Ehkäpä jäljet todella johtavat jonnekin kauemmas kuin lähimenneisyyteen ja siinä olleisiin ongelmiin. Miten saisin taottua sen kaikille minua risoville äänille, että jos/kun olen joskus kokenut pahaa, kestämätöntä pahaa, lapsena niin se todella on ollut sitä ja se on todella satuttanut ja turmellut vaikka valeminäni yksi esiintymä on koittanut reippaudellaan ja kuorellaan sen torjua. Vaikka olen ollut päällisin puolin reipas ja sukkuloinut kokouksissa kuin kala vedessä. Se on jättänyt jäljet. Olisi niin paljon helpompi huolehtia itsestään, rakastaa itseään jos hyväksyisin nämä asiat, auttaisin itseäni.
Niiden asioiden ymmärtäminen ja hyväksyminen ei silti poista sitä asiaa, että olen yksin. Traumani toistuu. Minä jään yksin. Minua varten ei ole ollut ketään, eikä ole nytkään, kuin minä, yksin säälittävä minä. Josta tuntuu ettei se ole minkään arvoinen.
Ymmärrän tuon pohjattoman yksinäisyyden tunteen, liian hyvin. Toivon sulle paljon kaikkea hyvää ja voimia, ennen kaikkea myötätuntoa itseäsi kohtaan <3 .. tää kaikki on niin ristiriitaista, kun uskon monen meidänlaisen kokevan usein yksinäisyyttä, mutta samalla kun inhotaan sitä tunnetta, vaalitaan sitä samalla kai..? Koska yksin kukaan ei pääse satuttamaan enään, kukaan ei pääse pettämään luottamusta. Voiko sellaisesta kierteestä koskaan päästä irti..? Tää ajatus on niin synkkä. Meitä yksinäisiä on paljon, voi kunpa saisimme toisistamme turvaa ja toivoa.
VastaaPoistaMUISTA, että olet arvokas, juuri sellaisena kuin olet. Haavoinesi kaikkinesi. <3
Yksinäisyys on niin tuttu kokemus, että se on itselläni osa minäkuvaa, joten ymmärrän tuon näkökulman sen vaalimisesta. Se tuntuu tuttuudessaan turvalliselta, kyllä. Mutta se myös vahingoittaa, lukkiuttaa sisintä.
PoistaKiitos kauniista ja voimauttavista sanoista!
Voin tietyllä tavalla ymmärtää tuota "kokouksissa sukkuloimista", vaikka itselläni sitä on ollut vanhemmalla iällä.
VastaaPoistaJoo, minulla se oli sitä kuuluisaa "lapsen sopeutumista", jolla oikeutetaan vaikka mitä aikuisten tarpeiden täyttämistä. Kyllä lapset ovat sopeutuvaisia.
Poista