Kukkuluuruu

Minä en oikeasti ole muistanut koko blogia taas pitkään aikaan 😂 No, ei ihme koska olenhan lopettanut aktiivisen kirjoittamisen jo vuosia sitten. Jostan syystä tämä putkahti kuitenkin mieleeni tässä muutama viikko sitten, enkä muista enää edes että missä asiayhteydessä. Kerta tunnukset tänne edelleen on niin ajattelin että antaa mennä vaikken tiedä eksyykö kukaan enää mitään kautta tätä lukemaan.

Minä voin hyvin. Kiitos uuden terapeuttini, oman työni ja meidän yhteistyömme. Mä olen onnellinen tässä hetkessä, enkä ole hirveän ahdistunut tulevaisuuden suhteen. Se, mikä on muuttunut, on mun suhtautuminen omiin tunteisiin ja rajoihin. Rajat ovat alkaneet oikeasti piirtyä ja minä olen alkanut vahvistua. Tunnistan koko ajan paremmin mitkä asiat triggeröivät mun traumoja esiin ja pystyn käsittelemään niitä. Olen myös huomannut kuinka suuri merkitys energiatasoilla asiassa on; jos perustarpeet kuten uni, ruoka ja lepo on laiminlyöty, niin ajaudun helpommin ahdistukseen ja traumatakaumiin. Siispä olen raivannut elämääni lisää aikaa ja tilaa! Olen vähentänyt ihmiskontakteja ja menoja tai siis, itseasiassa minähän jaksan aika paljonkin menoja, jos niihin ei liity ihmisiä 😅 Korona-aika on ollut kovin traagista ja raskasta monille, mutta jos ajattelen ihan vain itseäni, olen voinut paremmin kuin koskaan; olen viettänyt paljon aikaa itsekseni ja yksin, nauttinut kodista ja omasta ajasta ja se on ollut ihanaa. 

Näin olen toiminut myös töissä. Olen luopunut omista vaatimuksistani kyetä ja pystyä paiskimaan hulluna hommia ja tekemään tietyt asiat tietyssä ajassa. Kieltäydyn joistain hommista, käytän omaa harkintaani asioiden hoitamisessa, delegoin ja rakennan realistisen kalenterin, jolloin minun ei tarvitse tehdä ylitöitä. Olen hetkittäin jopa pitänyt työstäni, kun minulla on kerrankin aikaa ja energiaa keskittyä asioihin. Jos joskus tulee kuormitusta tai stressiä (siis kun tulee), kestän sitäkin paremmin. 

Olen ollut reilu vuosi sitten lyhyen aikaa sairauslomalla, kun vedin itseni taas piippuun. En tuolloin vielä osannut jarruttaa ja sanoa ei. Nyt kun olen käynyt vuoden terapiassa, olo on ihan eri. Olen pystynyt käsittelemään haitallisia käsityksiä itsestäni, mm. sitä että minä olisin hankala ja vaikea ihminen. Tämä on ollut yksi iso teema terapiassa, kuten myös muutoinkin itsensä todesta ottaminen. 

Tunnistan edelleen jakautuneisuutta itsessäni, ja häpeän purskahdukset (ovat varmaankin jotain traumatakaumia, koska ne ovat niin sitkeitä ja hallitsemattomia) voivat puplahtaa kyllä pintaan. Niitä ei onneksi kuitenkaan ole nyt tämän vuoden puolella ollut, ja olen voinut selkeästi paljon paremmin. Tämä terapiasuhteeni on niin monin tavoin antoisampi kuin aiemmat, toki olin silloin myös itse hyvin alkuvaiheessa omien ongelmieni käsittelyn kanssa, mutta olen vakuuttunut, että tämä terapeutti on minulle jotenkin se oikea ja hänestä aistin aitoa välittämistä ja halua ymmärtää. 

Olen käsitellyt järjettömät määrät asioita myös täällä, eri terapioissa (tähän mennessä yhteensä ehkä joku 6 vuotta yhteenlaskettuina) ja aina olen ollut jossain limbossa. Ja nyt tunnistan olleeni koko ajan hirveän ahdistunut, eikä mikään puhuminen ja kirjoittaminen ole sitä poistanut. On ollut parempia kausia ja jaksoja, mutta silloin kyse on ollut ehkä enemmin dissosiatiivisesta olotilasta kuin aidosta toipumisesta. Kuten tuossa edellisessä postauksessa totesin, että minulla on hyvä tietoisuudesta poissulkemisen taito. Ahdistus voi olla todella lymyilevää ja salakavalaa, ja huomaan että dissosioin tosi herkästi, työnnän tunteen automaattisesti pois, ja joudun metsästelemään sitä terapiassa. 

Tässä tulee nyt paljon samaa, mitä tuossa edellisessäkin postauksessa. Selkeästi asioiden työstäminen oli alkanut jo silloin, ja nyt se on saanut aivan uuden voiman. Varmaankin se, mitä minulle tapahtuu on identiteetin selkiytyminen (liittyy rajoihin), itsetunnon ja itsearvostuksen koheneminen sekä itsemyötätunto. Edelleen koen kateutta ja fomoa, mutta sitten kuitenkin, olen tyytyväinen myös omaan elämääni ja olen kiitollinen monista jutuista. Ydintraumat ovat edelleen olemassa, ja niiden vuoksi en uskalla tehdä isoja muutoksia tai sitoumuksia elämässäni, mutta olen pystynyt kohtaamaan tämänkin nyt hyväksyvästi. 

Nyt minulla on vihdoin myös jaksamista miettiä mm. elämäntapamuutosta; liikunnan aloittamista ja ruokavalion korjaamista terveellisemmäksi, ja vaikka se on haastavaa, olen siitä ihan positiivisella mielellä. Vihdoinkin on tunne, että kyllä minä pystyn!