Hakuna matata

Ei huolia ei. Vain jos saa pidettyä ajatuksen nykyhetkessä. Liian paljon se karkaa tulevaisuuteen ja siihen, mitä ikäviä asioita siellä odottaa. Tällä hetkellä pari suurta asiaa painaa mieltä kovasti, ja tuntuu siltä kuin niihin pitäisi puuttua jo nyt. Toisaalta en voi, ei ole se oikea hetki. Voin vain odottaa ja antaa ajan kulua kunnes se oikea hetki on käsillä. Siihen saakka, tunnen itseni petturiksi. Itseäni kohtaan.

Terapia on ollut ihan kidutusta. Terapeutti on ottanut selkeästi jonkun uuden vaihteen silmään, ja alkanut todella aktiiviseksi ja ottanut asioita puheeksi. Kaipa työnohjauksessa tai jossain koulutuksessa on tullut vinkkejä kuinka yrittää murtaa jäätä vetäytyvän, ilmeettömän, torjuvan ja katsekontaktia välttävän uikuttajan kanssa. Mutta minä en halua, että hän tulee "iholle", en halua tulla nähdyksi ja että suojauksiani avataan. Se olisi kuitenkin pakko tehdä, jos haluaa terapian vaikuttavan. En vaan pysty. On vain liian paljon haavoja, joita pitäisi hoitaa mutta ei uskalla.

Kunpa voisi olla päivästä toiseen vaan turta pökkelö. Nyt on sellainen tunne, että miekkaa työnnetään rintaan.

Lurps

Uni ei tule. Tai nyt se tulisi, mutta koska ei suvainnut tulla jo aiemmin niin kiellän sitä tulemasta näin myöhään. Ei tähän aikaan oteta vieraita vastaan. Olin varannut sitä varten jo kaikkea kivaa; puhtaat lakanat, villasukat, kuumavesipullon ja mahan sopivan täyteen ruokaa. Ei. Ei kuulunut eikä näkynyt.

Piru. Nyt tuntuu, että on paha olla. Ahdistavia tunnemuistoja lapsuudesta. Kun vain voisi antaa mennä. Ehkä joskus. Mutta kun olisi muitakin projekteja tässä ikään kuin. 

Jos sä meet

Katselin kirjahyllyni kirjoja ja mietin monenko sisällön muistan. Edes pääpiirteissään. Alkoi ahdistaa. Siispä siirryin lueskelemaan kirjalistaa, jota pidän lukemistani kirjoista. Siihen olen kerännyt lähes kymmenen vuoden ajalta uskoakseni kaiken lukemani kaunokirjallisuuden. Joinain vuosina siellä on ollut viisi, joinakin yli neljäkymmentä kirjaa.

Joka tapauksessa, lukumäärä on yhteenlaskettuna aika huima, ainakin omasta mielestäni. Ahdistuneena olen pystynyt lukemaan, masennus-ahdistuksessa en. Se ei ollut pointti kuitenkaan. Minä en muista moniakaan kirjoja.

Kaikkia hienoja elämyksiä, mitä lukeminen itsessäänkin on, voi hukata noin vain. Ajattelematta. Mitä kaikkea niistä kirjoista olisikaan voinut saada ja jäädä jäljelle, muistiin. Mutta ei.

Kai jokaisesta voi taltioida jotain aivoihinsa, vaikka sitä olisi niin vaikea kaivaa sieltä ulos tietoiseen muistiin... Jollain epämääräisellä tavalla saattaa tuntea joistain ihmisistä sen, että on tavannut heidät aiemmin - kai jossain entisessä elämässä - ja että tunne sieltä muistuttaa jostain mitä ei voi kuitenkaan tietoisuuteen saakka tuoda. En usko entisiin elämiin kirjaimellisesti, uskon vain yhteen ainutlaatuiseen elämään, jota ei saa koskaan kokea uudelleen.

Terapian suhteen tuntuu siltä, että alan imeytyä pyörteeseen, joka sitten vie mukanaan kun on mennyt tarpeeksi lähelle. Jarruttelen vielä hiukan, mutta kohta on pakko uskaltaa jos meinaa saada jotain irti.

Ihmissuhteet ovat vaikeita. En tiedä mitä tekisin kun ei omat keinot, neuvot ja viisaus riitä. Mistä ammentaa lisää niitä? Kukaan ei sano mitä tehdä. Kiitos jälleen kerran vanhemmille, he nyt eivät ole koskaan panostaneet siihen että löytäisin jotain keinoja selviytyä ihmisten kanssa.

Ja isäpä tuossa soitteli ja oli raivostuttava itsensä. Välillä hän soittelee jatkuvasti -monta kertaa viikossa- ja välillä menee pitkiäkin aikoja ilman puhelua kun hänellä on muuta tekemistä. Ja aina sitä samaa varoittelua ja muistuttelua, etten vaan raataisi liikaa töitä ja opintoja. Pitäisi kai sanoa, että vittu pakko tehdä jotain kun on ollut vuosia jolloin en ole mitään pystynyt tekemään. Kun en tehnyt mitään, niin kuin ihan oikeasti.

Bläh.

Lööööv elikä rakkaus

Kiitokset ja kumarrukset Pullalle tunnustuksesta (jonka saapumisesta on jo vierähtänyt tovi). Tällainen se on:



Ja tunnustuksen reunaehdot menevät näin: 
1. Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka antoi tunnustuksen.
2. Anna tunnustus eteenpäin 5:lle lempiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
3. Kopioi post it- lappu ja liitä se blogiisi.
4. Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it- lapulla ja toivo, että lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin.

Tunnustus lämmitti mieltä ja sai jopa punastumaan. Käyn piipahtamassa tuolla Pullan blogissa, se on yksi omista suosikeistani. Pulla viljelee minuun uppoavaa sarkasmia ja itseironiaa ja tekee vaikutuksen omintakeisella tyylillään.  Ja kissaihminenhän ei voi olla muuta kuin hyvä ihminen :) Sympatiani ovat Pullan puolella.

Joten tunnustus Pullalle itselleen, mutta koska nämä pitänee antaa eteenpäin (eikä takaisin päin?) niin tässäpä viisi lisää niitä blogeja joiden pitäjille haluan ilmaista kiitostani vaikuttavista ja mahtavista blogeistaan:

1. La vita é bella. Illusian blogi on sympaattinen ja iloinen. Se saa ajattelemaan että arkisissa asioissa voi olla - ja usein onkin - mukavat ja kauniit puolensa. (Luin myös Illusian aiempaa blogia, joten tiedän hieman taustaa ja että asiat eivät ole aina olleet ihan näin...)

2. Surusumua. Surusumun blogi oli ensimmäisiä, joita aloin lukea. Samastun moniin hänen kertomiinsa kokemuksiin ja tunteisiin. Tykkään myös Surusumun tavasta kirjoittaa terapiastaan ja oivalluksistaan. On ollut ilo lukea, että masennus alkaa olla voitonpuolella.

3. Lauran arkielämää. Laura kirjoittelee mielenkiintoisesta elämänvaiheesta pienen vauvan äitinä ja opiskelijana. Tuhat hatunnostoa hänelle rohkeudesta ja aitoudesta! Blogista välittyy ihana lämpö ja rakkaus; sellaiseen haluaisin itsekin kyetä. Toivon Lauralle perheineen paljon voimia, ennakkoluuloisia ja kyynisiä ihmisiä ei kannata kuunnella :)

4. Rampamielen seikkailut. Rampamielen kertoma on pysäyttävää ja äärimmäisen tärkeää. En tiedä mitä sanoa, koska oikeastaan mitään ei voi tällaiseen sanoa, riittäviä sanoja ei vain ole. Se on hienoa, että Rampamieli on nyt onnellinen ja kokee upeita asioita. Hänen kertomansa on ollut äärimmäisen mykistävä minulle itselleni, minkä lisäksi olen myös herännyt miettimään omaa ammattiani ja työtäni lastensuojelun sossuna. On tärkeä, että Rampamieli antaa äänen niille, jotka eivät jaksa kuin vaieta.

5. Gloomy Sunday. Minulle aika uusi blogituttavuus, mutta olen kahlaillut tekstejä illat pitkät. On ollut jännittävää lukea blogitekstejä pitkältä ajalta, ja Sean tarina muistuttaa minua eräästä omasta läheisestä. Myös hänen kohdallaan on ollut kiva huomata, että elämä alkaa kantaa.

Notta tässä olisi pienet tekstinpätkät, var så god. 

Kukkuu kukkuu

Eipä nyt kyllä pilleroiset vaikuta ainakaan unettavasti. Minulle on siunaantunut onnekkaasti työpäivä huomiselle/tälle päivälle (eli pitäisi tuossa kuuden tunnin kuluttua nousta) ja hypin edelleen pystyssä. Toisaalta mitä voi olettaa, jos on ollut koko viikonlopun iltavirkku - jälleen kerran - ja unta on saanut vasta aamuyöllä. Olen ollut hivenen kipsissä aina iltaisin tiettyyn aikaan, joten käytän taas lääkkeitä hieman oloa tasaamaan. Oikeasti tekisi mieli kiskaita niitä kerralla kunnolla, niin ei tuntuisi enää miltään. Muuta kuin hyvältä. En keksi keinoa millä saisin tunteet jäihin, tällä hetkellä en haluaisi tuntea edes mitään kivaa. Se aiheuttaa stressiä. Joten tasapaksu, turta olo olisi tilauksessa. En tiedä mistä se kertoo.

Ensimmäinen veikkaukseni on, että se kertoo terapian ja elämän käännekohdista. Nyt olisi oikea aika alkaa seurata tunteita, ei ns. faktoja ja tapahtumia. Terapiani menee siihen, että haluan kertoa mitä on tapahtunut. Auttaako se, no ei tosiaan. Kun pitäisi uskaltaa muistaa ja kokea niitä tunteita mitä on silloin joskus todella vahvana ollut, mutta se tekee niin avuttomaksi ja ahdistavaksi kaiken. Viime kerralla tajusin sen jotenkin niin selvästi, että niiden tunteiden avulla tässä yritetään suunnistaa jonnekin.... Ja niiden kuunteleminen olisi tärkeää. Mutta poukkoilen aiheissa joka kerta, haluan selvittää mitä on tapahtunut enkä niinkään että miltä minusta on tuntunut. Eivät ne tosi asiat välttämättä ratkaise ongelmia. Ei se auta minua eteenpäin elämässä vaikka tietäisin mitä jonain tiettynä iltana on elämässäni tapahtunut, tai miksi kodin ilmapiiri on ollut sellainen kuin on ollut. Vastaukset varmasti tulevat aikanaan, siinä "ohessa", kunhan uskaltaisi lähestyä niitä tunnetiloja. Vittumaista. Tai ei ehkä niinkään vittumaista, vaan kauhistuttavaa.

Niin, että aika nihkeenä sitä nyt ollaan. 

Hetken luulin, että elämäni voisi olla pehmoista, hellää, kaunista ja lempeää. Että kävisin töissä ja opiskelisin ja terapiassa puhuisin kokemukseni ja käsitykseni läpi. Uskon siihen aina kun on sellainen tietty kausi. Jaksan tsempata. Mutta kyllähän se niin taitaa olla, että minussa sekin puolin on, mutta sitten tämä apua kaipaava puoli on siellä piilossa vielä olemassa ja odottamassa. Mutta, eteenpäin on mentävä.. Tai pyörittävä edes ympyrää mutta paikallaan ei ainakaan saa tarpoa. 

Miten tämä on mahdollista

Juuri syyskuussa hehkuttelin miten olen luopunut lääkkeistä kun menee siedettävän hyvin. Not. Olen ämpännyt taas eilen ja tänään pilluroita nassuun ja mietin kovasti millä kemikaalilla tämä nuppi saataisiin toimimaan hyvin. Edes siedettävästi. Tällä hetkellä on vaikea arvioida kuinka kauan tämän vaihe kestää, tyypillistä näille ajanjaksoille on se, että odottaa jotain tapahtuvan koska tuntuu että aika polkee paikallaan enkä kestä tätä hetkeä.

Voisinpa vain pyytää lääkäriltä lääkkeitä, sanoa että en halua selvitä ilman. Noh, sehän olisi varsin hassua koska yleensä oletetaan, että ihmiset sietävät jonkin verran ahdistusta ja epämukavaa oloa. Minä en. En halua kestää, siinä se vika. Haluan helpotuksen heti. Ja miksi en voisi sitä saada? Turtuneisuutta. Nauttisin suunnattomasti siitä, jos voisin vetaista tajun pois joka ilta (ilman krapulaa ja oksentelua) Nautin nytkin siitä, että saan kömpiä rauhallisena ja tyytyväisenä sänkyyn, koska tiedän unimaailman pelastavan minut. En herää yöllä rasahduksiin ja naapureiden bileisiin ja epämukaviin uniin.

Olen ollut aivan äärimmäisen kiukkuinen ja vihainen. Siihen on monta syytä, ja tiedän että jos jaksaisin olla pitkäjänteinen niiden kanssa, niin ehkä ongelmat selviäisivät. Mutta en halua. En halua avata elämääni terapeutille, enkä kellekään. Minun pitäisi mennä niin syvälle omiin arvottomuuden ja mitätöinnin kokemuksiin, että en kestäisi. Paradoksi on siinä, että arvottomuudentunne on niin syvää, että en koe olevani oikeutettu selvittämään sitä.

Olen sanonut olevani helppo potilas terapeutilleni. Kiltti, säntillinen ja vaivaton. Mutta todellisuudessa (mikäli hän ottaa työnsä vakavasti) en taida olla sitä. Hän ei tule pääsemään pintaa syvemmälle, koska en vaan halua niin tapahtuvan. Itsepintaisuus kuuluu persoonaani tiiviisti, tai siis suojaukset ovat niin korkealla, että niiden purkamiseen menee ensinnäkin koko 3 vuoden terapia ja sitten kun ollaan saavutettu luottamus niin kuntoutuspsykoterapia päättyy. Minkä valitsen... Sama jättääkö kesken nyt vain sitten...

Näistä teksteistä huomaa tämän heilunnan eri ääripäiden välillä. Onneksi ne eivät ole niin ääripäitä kuin muutama vuosi sitten. Nyt jäljellä ovat ne todelliset ongelmat, joita pystyisin tutkimaan ilman masennussössöä. Olen ollut niin avuton omien tunneimpulssieni kanssa, että olen hautautunut masennuksen pimeisiin syövereihin.

Vittu että vituttaa olla oma itsensä. Ei minulla tässä muuta. Öitä. Niin, eikä tietenkään mitään seuraa perjantai-iltana, mitenkä sitä voisikaan olla. Aivan sama, mieluummin kuuppa sekaisin yksin kuin teennäistä keskustelua joidenkin mitäänsanomattomien urpojen kanssa. 

Houston, we have a problem

Nyt kyllä on alkanut syksy luisua alamäkeä, tai tarkemmin haarukoituna siis fiilis ja mieliala. Ahdistaa. Iljettää jo sanoakin tuo sana, koska olen toistellut ja hokenut sitä ihan riittävästi jo tähän mennessä. Se menettää merkityksensä kun tarpeeksi usein kuvailee olotilaansa ahdistavaksi tai ahdistuneeksi. Siitä tulee perusolotila, "eipä tässä mitään tavanomaisesta poikkeavaa". Haluaisin olla ihmisten seurassa, nauraa ja nauttia. Mutta kun välillä on pakko olla kotona, yksin. Siitäkö tämä johtuukin, en osaisi ja jaksaisi olla hiljaa yksikseni, vailla vuorovaikutusta. Haluaisin olla yhden tietyn ihmisen lähellä, hänen luonaan. Itkettää ja ketuttaa kun ei voi. Ainakaan vielä.

Mistähän sitä sitten valittaisi. No ainakin vuorokausirytmi on ihan hanurista, ei mua kiinnosta nukkua ja herätä säännöllisesti. Miksi pitäisi, olen vittu yliopisto-opiskelija! Ja tahdon myös pysyä sellaisena vielä pitkään, kiitos. Nyt kun kuitenkin on tuo yliopistoura vasta oikeasti alkanut (eihän siinä mennyt ku jotain 3-4 vuotta ihan sumussa) niin voisin ehkä saadakin siitä jotain. Mutta kun valmistua pitäisi. Ei satu nyt huvittamaan. 

Epävakailu alkaa olla taas ohjelmanumerona. Tai sellainen tietynlainen aggressiivisuus ja terävyys (alan kohta käyttää koiramaailman termejä enemmänkin). Joka tapauksessa, käyttäydyn hyökkäävästi kaikkea uhkaa tai kuviteltua uhkaa kohtaan, repeän -ainakin sisäisesti- liitoksistani. Siitä tulee epämukava tunne. Ja pelot, ne ovat tehneet comebackin. Pelkään väkivaltaa, terrori-iskuja, murtovarkaita ja miehiä. Ja kotona yksin olemista. Haluaisin haalia ympärilleni lääkkeitä, rauhoittavia ja unilääkkeitä. Ne tekevät olostani normaalin. Kunpa olisi pilleri johon ei voisi jäädä koukkuun. Enkä minä sillä, että se vitun pieni pilleri nyt olisi itse se asia, vaan se että saisin jotenkin sen tasapainoisen olotilan. Mutta minulle on syntynyt jo luottamus siihen, että vain bentsot auttavat, ei mitkään mielikuvaharjoitteet, analysointi, ystävät, keskustelu, urheilu; eivät ne auta pahaan oloon koska haluan apua heti enkä tahdo sietää sitä olotilaa päivätolkulla.

Jälleen esille on noussut herkkyys ja itkuisuus. Pahoitan mieleni ja murehdin niin herkästi. Siihen ei tarvitse kuin joku myötätuntoa herättävä reppana (ihminen tai eläin) niin itkeä tihrustan ja tunnen hirveästi sympatiaa. Haluaisin pelastaa kaikki kärsivät, mutta todellisuudessa en pysty siihen. En käytännössä enkä persoonaltani. Olen niin ristiriitainen. En jaksa. Mutta itkeä jaksan, ainakin sisäisesti. Itkin ja sekosin kerran kun luulin, että pulun puoliso oli jäänyt auton alle ja vaadin poikaystävää pysäyttämään auton (parkkihallissa) ja katsomaan onko pulupoloinen jäänyt kitumaan ja uskollinen puoliso on jäänyt viereen. En kestänyt sitä ajatusta että viaton eläinpolo kärsii ja toinen suree vieressä. Se oli hirveää. Ehkäpä tämä esimerkki konkretisoi sen, että olen altis tällaisille negatiivisille tunnetiloille jotka saavat minut valtaansa ja ovat kohtuuttomia niiden laukaisijana toimiviin ärsykkeisiin ja tilanteisiin nähden. Olisin todennäköisesti ollut yhtä ahdistunut vaikka kyseessä olisi ollut ihminen.

Mutta epävakaillaan nyt sitten koko rahan edestä, otetaan terapiasta kaikki irti. Terapeutin kanssa ei mene hyvin, mutta enpä ole asiasta puhunut. Tuntuu, että hän ei osaa "johtaa" minua, hänen pitäisi kysyä minulta asioita koska en itse halua puhua itsestäni, en ole sen arvoinen että puhuisin. En halua keskustella, haluan vain vastata kysymyksiin, olla kuin haastattelussa. Joku kysyy minulta oireita tehdäkseen diagnoosin, minä vastaan. Itkettää se, että aikaa ja terapiakertoja menee hukkaan tällaiseen jankkaukseen. Kävin psykiatrilla, ja hän kyseli että oletteko puhuneet tästä ja tästä ongelmasta (kun siellä sitten osasin vastailla hyvinkin reippaasti hänen kysymyksiinsä ja esitin eräitä ongelmakohtia elämässäni)... Vastasin vissiin kaikkiin, että ei olla käsitelty. Kuten vaikkapa pelkotilat ja kehonkuva ja arvottomuuden tunne. Emme ole päässeet niihin käsiksi.

Haluaisin alkaa olla olemassa oikeasti, enkä vain "hyvinä" kausina. Joita toki on, ja pääsääntöisesti nautin elämästäni ja olen onnellinen. Mutta sitten nämä tietyt moodit ja osat ovat toivottomia, traumatisoituneita ja haavoittuneita. En saa niitä lopettamaan vaikerrusta ja kipua muuten kuin lääkkeillä.

En tiedä mihin suuntaan lähden viemään elämääni. Voisin valita, verrata vaihtoehtoja ja valita kivalta kuulostavia asioita. Voisin kokeilla vaikka mitä, minulla olisi siihen mahdollisuus. Mutta en pysty, mahdollisuuksien määrä jähmettää minut paikalleni, enkä uskalla tehdä mitään. Pistän pään pensaaseen, koska pelkään myös iloa ja nautintoa koska se kääntyy herkkyyden takia peloksi niiden ihanien tunteiden menettämisestä.

Tällainen on ollut tämä syksy. Ei kehumista, mutta moottori pyörii kaikesta huolimatta. Järkyttävän pitkä postausta, by the way.