Paljon kestettävää

Tällä viikolla sisäinen maailmani on liikahdellut ja järkkynytkin aika tunnepitoisesti. Ja koska olen viettänyt viime vuodet pääsääntöisesti varsin askeettista tunne-elämää, tämä tuntuu nyt kovin kummalliselta. Elämässäni ihmiset ovat olleet kohtuullisen vakaita ja turvallisia, heidän kanssaan olen voinut ennakoida elämääni. Ne ihmiset, jotka ovat potentiaalisia aiheuttamaan oireita, olen koittanut pitää loitompana. Kuten sukulaiset. Kuten ihastukset. 

Nyt olen pohdiskellut erään ihmisen kanssa syntyjä syviä. Pitkän kaavan kautta. Pohdintaa, joka ei merkitse hänelle mitään, mutta minä olen taas hetkellisesti avannut yhteyden mielen mustaan aukkoon. Mustassa aukossa on... no, mustaa. Siellä ovat vastaukset (voiko koskaan olla mitään vastauksia?) siihen miten olen tällaiseksi kasvanut, muokkautunut ja sementoitunut. Miksi matkaan eteenpäin yksin, aina vain, miksi en pyri siihen mihin niin monet muut. Miksi se tuntuu niin kamalalta. Toteuttaa ikiaikaista tarvetta olla yhteydessä toisiin ihmisiin ja perustaa perhe. 

Tunnen kamalaa puistattavaa oloa kun lapsuuden muistot koputtavat kuvainnollisesti mieleni eteisessä. En tiedä haluavatko ne tulla varsinaisesti kylään, mutta jostain syystä ne välillä käyvät kurkistamassa ikkunoista ja koputtamassa oveen. En ole uskaltanut päästää niitä sisään, pidän ne ulkona. 

Pelkään, että parisuhde ja lapsi romahduttaisivat kaikki suojamuurit, eteisen ovi ei pitäisikään enää ja haamut muistoineen raivaisivat ja murtaisivat tien sisään. Minä en enää päättäisi siitä kuka tulee tai menee minun talossani. Sitä en halua. Minä pelkään. Pelkään järkyttävän paljon läheisyyden ja rakkauden tuomaa menettämisen pelkoa. Pelkäisin puolison inhoavan minua, katsovan parempia, kauniimpia ja haluttavampia naisia, pettävän, jättävän. Pelkäisin, että lapsesta tulisi puolisolle minua tärkeämpi. Että minä joutuisin olemaan kateellinen omalle lapselleni. Koska pelkäisin taantuvani omaan lapsuuteeni, jossa olen menettänyt vanhempien huomion ja rakkauden. Minä olen joutunut väistymään, koska nuorempi sisareni on saanut huomion itseensä. Ja vaikka en olisi kateellinen lapselleni, vaikka kykenisinkin tuntemaan iloa, pelkäisin näkeväni lapsessa itseni ja sitä kaikkea mitä en saanut. Muistot palaisivat, ja surisin itseni kuoliaaksi.

En kestä vanhemman rakkautta lapseensa. En kestä nähdä sitä, en kestä miten se huokuu vanhemman sanoista ja teoista ja olemuksesta, miten silmissä on jokin äärettömän kaunis ja liikuttunut katse kun vanhempi puhuu lapsestaan. Tiedän vanhempieni tuntevan rakkautta minua kohtaan, he kuolisivat puolestani. Tiedän sen. Nämä samat ihmiset ovat tuottaneet minulle tuskaa ja ristiriitaa. Osaltaan elämä ja sen arvaamattomat käänteet, kuolemat, sairastumiset, vanhempien omat ongelmat. Rakkauden ja kiintymyksen kääntöpuoli ovat näyttäytyneet minulle niin monta kertaa elämässäni, että minusta on tullut ylivarovainen ja kaikkea pahaa ja epäonnistumista ennakoiva. Ettei taas tarvitsisi kokea sitä miten jonkin ihmisen rakastaminen tuottaa kipua. 

Traumatisoitumiseni näkyy siinä, että puhun näistä samoista asioista kuin ne olisivat tapahtuneet toiselle ihmiselle. Saattaisin raportoida niistä ilman kosketusta itseeni. Tämä viikko on ollut siitä poikkeuksellinen, että olen hetkellisesti hereillä. Tällainen minä olen, nämä ovat osasia minusta. Minä todella olen tällainen, ja kuitenkin suren ettei kukaan minua näe. 

Ei vain etene

En saa sanottua terapiassa mitä haluan. Kotona istun illat pohtimassa kaikkea maan ja taivaan väliltä, mutta terapiaan saakka en saa niitä saatettua. Sitten siellä pohditaan syömisiäni ja rytmejäni ja onko univajetta. Totta vitussa kaikki vaikuttaa, mutta haluaisin puhua muustakin kuin säästä. Tämä ei auta nyt mitään. 

Nyt on pakko. Herätys. Todella pakko tehdä jotain. Ihan hanurista tämä. 

En tunnista itseäni peilistä. Tiedän kuvajaisen olevan minä, mutta se ei tunnu tutulta. En hahmota minkä kokoinen olen. Olen mielestäni pienempi kuin olen. En vain tunne kehoani. 

En pelkää tätä tunnetta, koska se on epätodellinen. Siinä ei ole mitään pelättävää. Tässä sumussa olen ollut vuosia. Ehkä kaikki on lähtenyt liikkeelle jo murrosiässä, koska en muista siitä mitään. 

Epätodellisuuden todellisuus iski päälle koska puhuin sellaisen ihmisen kanssa. Sellainen ihminen laukaisee kaiken vaikka uskottelen että ei laukaise. Sellainen ihminen saa minut johonkin yli- ja alivireyteen samanaikaisesti. En kestä olla hänen lähellään, mutta silti haluan luokse. Havainnoin häntä väärin, tänään tajusin hänen olevan muistikuvissani jotenkin paljon kookkaampi kuin mitä hän todellisuudessa on. Hän on oikeasti aika pieni. Kuvani hänestä vääristyy. En pysty kertomaan hänestä enempää koska en pysty. Hän on minulle jotain hyvin paljon, mutta silti ei mitään. Hän on elämässäni tietyn ajan kunnes jatkan loppuelämäni ilman häntä. Hän muistuttaa minua siitä mitä on kaipaus.

Arki normalisoituu

Nyt periaatteessa moni asia on paremmin kuin vielä viime viikolla. Olen yrittänyt levätä ja harrastaa itsehavainnointia. Olen purkanut tuntojani kirjoittamalla auki ne pelot, jotka tällä hetkellä lamaavat ja saavat defenssirumban pyörimään. Mitä vähemmän energiaa, sitä herkemmin lankeaa tuttuun ja totuttuun.

Töissä on kiire. Aivan jumalaton härdelli. Siksi yritän juoda kahvini rauhassa ja vetäytyä edes pieniksi hetkiksi olemaan hiljaisuudessa ja yksin. Tarvitsen taukoja. Usein. Jatkuva sosiaalisuus ja saatavillaolo stressaa, vaikka nautin yhteisöllisyydestä. Eikö ole kummallista, koska samaan aikaan uuvun ja inhoan ryhmiä? Jotenkin minulle on kuitenkin valaistunut se, että yritän haalia kasaan jotain sellaista mitä en ole saanut. Juuri sitä yhteisöllisyyttä. Olen ollut niin monesta ulkopuolella.

Ajatukseni eivät nyt jäsenny kirjoittaakseni enempää. Lähden ihmettelemään miksi uni ei tule vaikka nukuin viime yönä vain neljä tuntia. Nukkuminen on edelleen se heikko kohta. En tiedä millä sen korjaan. 

Sosiaalisten tilanteiden pelko

Voi kamala. Aloitin jokasyksyisen sosiaalisten tilanteiden altistusharjoitteeni. Pähkäilen menenkö jollekin työväenopiston kurssille tai muuhun ryhmäharrastukseen. Tämä projekti on agendalla joka syksy. Näihin ryhmätoimintoihin liittyy minulla valtavat pelot ja tunnelataukset. Minulla on niistä kammottavia kokemuksia, luonnollisesti yliopiston massaluennot ja vieraat ihmiset ovat lisänneet katastrofin sävytteisiä tuntemuksia.

Olen harrastanut ryhmäliikuntaa ala-asteikäisenä. Olen ollut urheiluseurojen toiminnassa mukana. Olen käynyt harrastuksissa. Mikä minua sitten nykyään vaivaa, miksi en vain ole saanut jatkettua samaa rataa? Syitä on monia. Ei syitä sille miksi en ole mennyt vaan syitä sille miksi jo ajatuskin tuntuu pahalta. Koulukiusaaminen. Ei tarvinne selittää. Uskontopropaganda, jolla aivopestiin pelkäämään kaikkia ihmisiä ulkomaailmassa.

Edelleen aikuisena ihmisenä minä, tai joku minussa, pelkää sosiaalisia tilanteita kuin kuolemaa. Mutta dissosiaatio hoitaa homman. Jos on pakko. Jos paine käy liian suureksi. Jos en joku kerta selviäkään. Joku minussa muistaa miltä tuntuu mennä ahdistaviin ihmisjoukkoihin. En minä tiedä kuka muistaa. Se muisto vain on niin vahva, sen jonkun päässä ja muistikuvissa. Sen jonkun on oltava lapsimoodi, tietenkin. En ole niin tarkkaan analysoinut asiaa, koska välttelen tällaisia tilanteita nykyään. Siedätyshoitoa on käydä yliopistolla silloin tällöin, mutta en  pystyne menemään enää millekään kursseille. En halua pakottaa itseäni traumatisoitumaan uudelleen.

Se muisto on ikävä. Tunnen kehossani miten pakenen pääni sisällä. Minä koitan olla näkymätön. Minä koitan olla kuin en olisikaan. Minä niin toivoisin, että en olisi. Minä todella häviän eikä minua enää ole, tavallaan. Pystyn eläytymään olemattomuuteen niin vahvasti että todella kuvittelen ettei minua nähdä, eikä minuun kiinnitetä huomiota. Sellaiseen moodiin pelkään joutuvani edelleen kun ympärillä on ihmisiä. Ihminen voi olla terveellä tavalla ajatuksissaan ja omassa päässään muiden keskellä, mutta minä olin niin stressaantunut ja häpeilevä, että katosin. Eri asia.

Yritän lievittää ihmiskammoani käymällä kaupungilla ja istumalla kahviloissa, käymällä leffassa. Joissain olotiloissa se on hyvä asia, joissain huono. Minulla ei vielä ole niin hyvä itsetuntemus, että osaisin aina sanoa mikä minulle milloinkin on hyväksi.

Itsensä häpeämisestä

On se kummallista miten en saa kiinni itsestäni. Olen ollut ihan täysin ylikierroksilla suurimman osan viikkoa. Ja silloin en tavoita itseäni, ja koen tämän oireilun olevan dissosiaatiota. Ehkä olen joskus joutunut häpeämään omaa spontaania ja äänekästä reagointiani, ja häpeä saa edelleen aikaan dissosiaation. Häpeän lisäksi se voi olla myös epämääräinen tunne takautumasta lapsuuteen. Tietyssä tunnetilassa (ylikierrokset, hössöttäminen, holtiton nauraminen, vitsailu, kikattaminen, muutoinkin motorinen levottomuus) on jotain tuttua lapsuudesta, miten olin vilkas ja saatoin olla tästä syystä aikuisten huomion kohteena. Minuun saatettiin suhtautua vähättelevästi, torjuvasti tai huvittuneesti. Jotain kamalan läpitunkevaa siinä tuntemuksessa ja kokemuksessa kuitenkin on... Sillä nyt kun mietin missä tilanteissa reagoin tuolla tavoin, niin se on silloin kun koitan peitellä jotain. Yritän päästä pakoon jotain pohjimmiltaan epämukavaa tunnetta. Tällä viikolla olen koittanut paeta tunteita, kyllä. Ja tietynlainen liikkeelläolo auttaa välttelemään omia syvimpiä tuntojaan, kaiken alkulähdettä. Kyllä minä sen tiedän, minä välttelen hylätyksitulemisen ja merkityksettömyyden tunnetta.

Yksi pointti vielä. Olen ennenkin kirjoittanut siitä, mutta minusta tuntuu että se aikuisten kuvaama tomera tyttönen joka lapsuudessa olen "ollut", on ollut jonkinlainen kuori. Olen käyttäytynyt kuten aikuiset ovat olettaneet. He ovat havainneet minussa tietynlaisia piirteitä, joita ihan varmasti minussa on, ja puhuneet minusta tietyllä tavalla, alkaneet puheessansa rakentaa minulle ihan omaa ekolokeroani jossa elää. Ja siitä eroon pääseminen on ollut vaikeaa. Siihen lokeroimiseen on liittynyt myös aikuisten "oikeus" torjua ja mitätöidä minun sanomani ja kokemukseni, koska hehän ovat "tienneet" paremmin millainen olen.

Kaikesta tästä paatoksesta huolimatta, puhun vain joistain hailakoista muistoista. En tiedä ovatko ne totta, en tiedä keksinkö vain tilkkeitä aukkoiseen tarinaani. En todella tiedä. Minä en osaa sanoa kuinka paikkansa pitäviä nämä tarinani ovat. Jotenkin minä haluaisin ajatella, että tällainen tarina minulla on. Mutta en tiedä onko se totta. Totuudella tarkoitan sitä, että tulkintani ja kokemukseni olisi totta minulle. Mutta ne tuntuvat epätosilta, epätodellisilta. En jaksa enkä uskalla tuntea niitä tapahtumia. Ehkä pelkään ettei mikään ole totta. Etten minäkään ole totta.

Kiteytymät

Valeminä. Dissosiaatio. Vieraantuminen. Kuori. Tunnottomuus. 

Minä tunnistan ne hetket kun humpsahdan johonkin vieraalta tuntuvaan moodiin. Johonkin mikä on huono. Jumala vainoaa minua taas. Ei, ei jumala. Ne minua lapsena traumatisoineet kipeät, vinoutuneet ihmiset, jotka tuomitsivat minutkin pahaksi. Nyt vasta tajuan, että minä imin sen itseeni, minä yritin miellyttää mutten koskaan onnistunut. Minä en koskaan onnistunut saamaan täydellistä isän rakkautta, hän oli lopulta saavuttamattomissa, siinä uskossansa. Siispä koitin olla uskovainen. En minä ollut. Mutta edelleen elän rajoittunutta elämää osaksi sen vuoksi, että pelkään muiden arvostelua ja omaa kelpaamattomuuttani.

Niin se vain menee.