Itsepetos on hämmentävää

Uskomatonta kuinka ihminen voi sokeutua ja olla näkemättä tosiasioita. Miten ei voi nähdä omaa ja ympäristönsä rappeutumista ja ottaa vastuuta elämästään. Isäni on uskomaton, hän kykenee tähän. Hän voi elää lähestulkoon keskellä paskaa ja mädäntyviä roippeita, ja selittää kaiken olevan korjattavissa ja jos minä en saa täysin hajonnutta vessanpönttöä vetämään niin vika on minussa. 

Isäni on häiriintynyt. Todella. Minun lapsuuskotini on täydessä mätänemisen tilassa, samoin kuin muistonikin. 

Vituttaa

Inhottava olo. Kuvittelen jälleen kaikkien mahdollisten asioiden olevan minun vastuullani, ja mietin onko minulla oikeus rajata muita ihmisiä. Sanoa, että tämä on sellainen asia mitä en siedä, tämä asia ei kuulu tähän. Jostain minulla on sellainen olo, että pitäisi sietää vaan hiljaa niin ehkä asiat eivät olekaan niin pahoja.

Oliko se sitä, että seurakunnassa oli paljon omituisesti käyttäytyviä ihmisiä, jotka tuntuivat minusta inhottavilta, mutta joita ei vaan voinut sanoa vanhemmille, koska he kuitenkin pitivät niitä ihmisiä "hyvinä"? Vai onko tapahtunut vielä jotain enemmän, mitä en vain pysty muistamaan? Vai onko minulla vain syntyjään sellainen luonne, että erimielisyydet ja kinat ahdistaa, joten en halua niitä aiheuttaakaan...? 

En tiedä haluanko ottaa selvää. Ja miksi pitäisikään, ainakaan nyt? Ei minulla riitä rahkeet kaiken keskellä käsitellä enempää omia juttujani, ehkä joskus myöhemmin. Tällä hetkellä vain vituttaa, ja ahdistaa, enkä haluaisi tehdä mitään. En ainakaan mennä töihin. Siellä kaikki kaatuu päälle. 

Pärjäävä minä on alkanut murtua. En sano enää kaikkeen, että joo! Olen alkanut suhtautua varauksella siihen, että osaanko, jaksanko, pärjäänkö. Mutta miksi se pitää tapahtua uupumuksen kautta? Miksi mennä ponnistamaan pohjalta kun voisi uida pinnalla? 

Pieni saa vallan

Tänään on ollut lievää paniikinomaista hyppelyä moodista toiseen. Pienen ja vihaisen välillä. Hetkittäin olen pieni ja surkea, kohta vihainen ja kyllästynyt, kyyninen jopa. Ja tämä kaikki ahdistaa. Mutta en tunne kunnolla ahdistustakaan. Ei ole tilaisuutta ja aikaa. 

Tässäpä ne kolme keskeistä minuutta ovatkin: pikkuvanha suorittaja, panikoiva pieni ja vihainen varhaisteini. Niiden vuorottelua ens jaksaisi.

Kamaluutta

Olen aavistuksen harmaalla. En tiedä dissosioinko. Näin tänään oudon ihmisen, jouduin hetkeksi samaan seuraan hänen kanssaan. En ole mikään psykiatri tai alan ammattilainen muutenkaan, mutta hän vaikutti psykoottiselta. Se erikoislaatuinen katse, epäluuloisuus, kaikki mitä en vain osaa kuvailla ja pukea sanoiksi, sai minut virittäytymään ja ahdistumaan. 

Silloin minulla alkoi loksahdella palasia paikalleen. Olen kohdannut tuollaisia outoja ihmisiä aiemminkin. Pienenä lapsena herätyskokouksissa. Toisessa todellisuudessa eläviä ihmisiä, jotka eivät nähneet minua vaikka katsoivat. Mumisivat omiaan, aistivat omiaan. Se yhteyden katkeaminen ihmisiin oli murskaavaa pienelle lapselle. Kun kaikki muut menettivät kontrollin, itkivät, huusivat, kiljuivat, kierivät maassa. Minä yritin olla kuin en olisi ollutkaan. Olla kuin se kaikki olisi ollut normaalia, ja minua ei olisi... niin mitä? Pelottanut? Ahdistanut? En tiedä, en osaa sanoa. Ehkä jotain sellaista. Mutta en voinut antaa niiden tunteiden tulla. Koska jos olisin pelännyt tai ahdistunut, minä olisin joutunut hakemaan turvaa vanhemmista. Eikä heitä saanut häiritä. Koska heillä oli tärkeämpää tekemistä.

Ei ihme jos olen yksin. Yksin tässä maailmankaikkeudessa. Minut on vain jätetty. Menetän kosketuksen itseeni, ja jotain mystistä tapahtuu kun toinen ihminen "menettää mielensä". Kun ei olekaan sitä jaettua ymmärrystä tilanteesta. 

Pinnan alla olisi eri puolia, jotka tulisivat esiin jos tulisi tarpeeksi vahva triggeri. Ne tulisivat, tiedän sen. Pieni 8-vuotias, joka on vastuussa maailman pelastamisesta. Vielä pienempi, ehkä taapero, joka myös hajoaa yksin jäätyään. Oih, kamalaa. 

Kiukuttaa

Onko terapeutin todella pakko olla välillä vastakkaista mieltä? Minä haluan ja ansaitsen ihmisen, joka ymmärtää minua, eikä sano ikävältä tuntuvia asioita. Haluan olla omassa suossani rauhassa, ja mielestäni terapeutin pitäisi se hyväksyä ja silittää päätä.

Ärsyynnyin hirveästi kun terapeutti toi esille uusia näkökulmia. Pitkästä aikaa. Ehkä sitä ärtymyksen tunnetta pitäisi tarkkailla. En siinä hetkessä voinut ja halunnut, omalta kiukultani. Tuntui vain ettei hän ollut tarpeeksi myötätuntoinen, vaan ehdotti toista tulkintatapaa. Minä haluan velloa menneessä, minä haluan saada empatiaa siitä että olen ollut helvetin yksin koko elämäni, haluan puhua siitä, haluan että terapeutti ymmärtää sen. Haluan että hän kuulee ja näkee. En halua vielä alkaa uusiin näkökulmiin. Vaikka ymmärsinkin mitä hän tarkoitti, ja ehkä olen samaa mieltä. 

Olen niin yksin. 

Rauhaa ja rakkautta

Syksy tuo jotain harmonista tasapainoa minuun elooni ja olemiseeni. Vai onko se sittenkin työ, joka lomien jälkeen pitää minut vahvasti työminässä kiinni? Ehkä minun tulisi kelpuuttaa viimein se fakta, että minä olen itsekseni laiska ja löllyämiseen helposti sortuva, ja parhaat tehot saan irti kun jokin ulkopuolinen struktuuri tukee minua. Voisin tehdä tästä kaikesta ongelman, mutta en taida. Olipa syy mikä tahansa, ja vaikka kuinka joku minussa vaikertaa sen olen väärä ja huono motiivi, niin aivan sama. En halua antaa nyt perfektionistille valtaa tässä kohtaa. Olen liikaa kuunnellut perfektionistia joka on aina kritisoimassa ja etsimässä sitä mätää kohtaa kaikessa, enkä jaksa. 

Betrayal trauma

http://dynamic.uoregon.edu/jjf/defineBT.html

Elämä perustuu niin paljon luottamukseen ja muihin ihmisiin tukeutumiseen. Se on niin kovin vaikeaa. Minä en luota sisimmässäni mihinkään. En itseeni enkä muihin. Se surettaa.