Ärsyttää ja väsyttää, s*****a

Pidän edistymisenä sitä, että olen alkanut ärsyyntyä ja vittuuntua ystävääni. Olen vuosikaudet ollut kärsivällinen ja myötämielinen kuuntelija, ymmärtämättä kuinka väsynyt joskus olen tähän ihmiseen. Hän on uupunut, ehkä jopa lievästi masentunut, eikä hae itselleen apua. Se rasittaa. Koska aistin ja näen sen hänestä, ja se jos mikä on uuvuttavaa minullekin. On vapauttavaa ja ihanaa uskaltaa ärsyyntyä häneen, lykätä näkemistä silloin kun ei jaksa. Se on varmasti terveempää kuin olla yhteydessä vain ns.positiivisiin tunteisiin. Se lohkominen on raskasta.

Kasvurauha

Olen ollut hiljaa viikkoja. Välillä on ollut parempaa, välillä kamalampaa. Välillä oikein kamalaa. Mitään mullistavia ei ole tapahtunut, vaan vointi on parantunut vähitellen niin, että suurin osa ajasta on hyvää perusarkea. Sen tarkemmin en osaa sanoa. Muistini ei yllä kovin pitkälle. 

Kovasti haluaisin terapiassa päästä käsittelemään niitä syvimpiä juttuja, mutta nyt ei taida olla oikea aika. Törmäsin kauniiseen sanaan yhdessä tekstissä, ensireaktioni oli kuitenkin kiukku ja raivo siitä, että minulle ei ole lapsena suotu kasvurauhaa. Minulla ei ole ollut sitä henkisesti. Nyt aikuisena haluan antaa itselleni kasvurauhan, tehdä asioita itselleni hyvällä tavalla ja omaan tahtiini. 

"Ihmisen seksuaalinen kehitys pikkulapsesta murrosiän kautta kohti aikuisuutta on monivaiheinen matka. Keho, ymmärrys ja tunteet kehittyvät rinnakkain. Se, miten tämä matka sujuu, määrittää aikuisiässä suhdetta omaan kehoon, seksuaalisuuteen, parisuhteeseen ja kykyyn nauttia seksuaalisuudesta. Kaiken kehityksen kannalta tärkeintä ovat tunteet. Siksi tervettä tunnekehitystä pitää  suojata oikealla tiedolla, tolkullisilla malleilla ja tarjoamalla kehitystä tukeva kasvuympäristö sekä kasvurauhaa."

           Väestöliiton asiantuntijalääkäri, lastenpsykiatri Raisa Cacciatore. 

PS. Joku minussa on kuitenkin kamalan ahdistunut tällä hetkellä, koska toisella puolella maailmaa valittiin melkoinen antikristus presidentiksi. Se joku on vakuuttunut, että maailmanloppu on käsillä, ja nostelee päätään hetkittäin. Ärsyttää.

PS. Pelkään mennä töihin

Kerrottakoon jälkikirjoituksena edelliseen, että paha olo liittyy pitkälti työhöni. Teen jonkin verran töitä asiakkaiden kanssa, ja se saa minut välillä ahdistuneeksi. Jokin olo sisällä on hyvin pienessä ja ahtaassa tilassa vailla ulospääsyä. Se tuntuu pahalta, se kantaa muistoja. Asiakkaat triggeröivät niitä. Muistoja. Mutta en silti mene suunniltani. Vaikea selittää. Tunnen vain etten jaksaisi. 

Minulla on suunnitelmia

Jotain positiivistakin tapahtuu välillä, aivan huomaamatta. Olen tehnyt matkasuunnitelmia, aion toteuttaa jotain mistä en ole koskaan aiemmin edes oikestaan haaveillut. Matkustaa yksin. Nyt tuntuu, että aika on oikea. Mieli on rauhallinen, mutta silti odottava. Minä haluan hiljaisuuteen ja rauhaan, omien ajatusteni kanssa. 

Olen aina pitänyt matkustamisesta, koska vieraan kielen ja kulttuurin ympäröimänä, vierautta itse tuntevana, tunnen oloni jotenkin kotoisaksi. Kuin minua ei olisi. Minä vain havainnoisin ympäristöä, eikä kukaan näkisi minua. Aina vain parempi, jos en ymmärrä maan kieltä, koska siten muiden ihmisten puhe ja sisäinen elämä eivät kulkeudu minun aivoihini, vaan saan olla koskematon. Kieli on minulle tärkeä, myös siinä mielessä, että jos sitä ei ole, olen kuplassa. Kuvittelen olevani. Hyvällä tavalla. 

Haluan lähteä ihmisten keskelle eristyksiin. Sellainen elämäni on ollut, ja on edelleen. Katsotaan, mitä tapahtuu. Hetkittäin olo on alakuloinen, masentunut, ahdistunut, tuntuu etten kestä nykyistä elämääni. Mutta ennen lopullista romahdusta, haluan ainakin yrittää tehdä siitä paremman, totta ainakin joistain haaveista. 

Minun mörköni

Olen jännittänyt yhtä työjuttua jo varmaan kaksi kuukautta. Olen tiennyt ennalta varsin vähän koko tästä tapauksesta, käytännössä vain muutaman avainsanan. Ne sanat ovat kuitenkin riittäneet triggeröimään minussa sitä tietynlaista ahdistusta ja pelkoa. Siis vaikka tiedän periaatteessa, että vasta tavattuani nämä ihmiset voin tietää millainen tapaus on kyseessä. Mutta tietyt termit ovat saaneet minut suunniltani, ylikierroksille, vatvomaan asiaa kotonakin ja jopa unissani. Minun mörköni on herännyt, mutta se ei ole muisto kenestäkään ihmisestä tai mistään tapahtumasta, se ei ole selkeä muisto yhtään mistään... Eikä mörköni edes liity suoranaisesti tämän työasian teemoihin, muuten kuin että yhteisenä nimittäjänä on perheensisäiset ongelmat ja aikuisten valta lapsiin. Minun mörköni on sellainen josta pahuus huokuu näkymättömästi ja hiljaa, pieninä enteinä jostain kamalasta mitä voi tapahtua. Luulen sen muodostuneen omista peloistani ja kauhusekaisista odotuksistani.

Olen ollut kauhuissani lapsena. Omat vanhempani, erityisesti isä, ovat tuoneet sen kauhun kotiimme. Helvetin ja kadotuksen pelon, enkä ole päässyt sitä karkuun koskaan. Olen ymmärtänyt jollain tavalla kuinka missään ei ole ollut apua minulle, koska vanhemmat ovat rakentaneet vahvat kalterit minun ympärilleni uskottelemalla, että oma äiti ja isä ovat aina parhaita vanhempia omille lapsilleen. Olen ollut loukussa, ja siksi kai reagoinkin kyseiseen asiakastilanteeseen niin voimakkaasti, koska ne loukussaolemisen fiilikset heräsivät eloon.

Mörkö on varmaan hyvä sana sille tietylle tunteelle. En osaa sitä tyhjentävästi edes avata. Mörkö on ainakin sitä pahaenteistä pelkoa ja ahdistusta, jossa pelkään jotain näkymätöntä vihollista. Ehkä näkymätön vihollinen on ollut se ristiriita, mikä on ollut suhteessa vanhempiini. Kun samat ihmiset ovat aineellisen hyvinvoinnin ja turvan lähteitä, mutta henkisesti altistavat pohjattomalle kauhulle.

Tuntuu huojentavalta kokea aika vahvasti, että asia on näin. 

Itsepetos on hämmentävää

Uskomatonta kuinka ihminen voi sokeutua ja olla näkemättä tosiasioita. Miten ei voi nähdä omaa ja ympäristönsä rappeutumista ja ottaa vastuuta elämästään. Isäni on uskomaton, hän kykenee tähän. Hän voi elää lähestulkoon keskellä paskaa ja mädäntyviä roippeita, ja selittää kaiken olevan korjattavissa ja jos minä en saa täysin hajonnutta vessanpönttöä vetämään niin vika on minussa. 

Isäni on häiriintynyt. Todella. Minun lapsuuskotini on täydessä mätänemisen tilassa, samoin kuin muistonikin. 

Vituttaa

Inhottava olo. Kuvittelen jälleen kaikkien mahdollisten asioiden olevan minun vastuullani, ja mietin onko minulla oikeus rajata muita ihmisiä. Sanoa, että tämä on sellainen asia mitä en siedä, tämä asia ei kuulu tähän. Jostain minulla on sellainen olo, että pitäisi sietää vaan hiljaa niin ehkä asiat eivät olekaan niin pahoja.

Oliko se sitä, että seurakunnassa oli paljon omituisesti käyttäytyviä ihmisiä, jotka tuntuivat minusta inhottavilta, mutta joita ei vaan voinut sanoa vanhemmille, koska he kuitenkin pitivät niitä ihmisiä "hyvinä"? Vai onko tapahtunut vielä jotain enemmän, mitä en vain pysty muistamaan? Vai onko minulla vain syntyjään sellainen luonne, että erimielisyydet ja kinat ahdistaa, joten en halua niitä aiheuttaakaan...? 

En tiedä haluanko ottaa selvää. Ja miksi pitäisikään, ainakaan nyt? Ei minulla riitä rahkeet kaiken keskellä käsitellä enempää omia juttujani, ehkä joskus myöhemmin. Tällä hetkellä vain vituttaa, ja ahdistaa, enkä haluaisi tehdä mitään. En ainakaan mennä töihin. Siellä kaikki kaatuu päälle. 

Pärjäävä minä on alkanut murtua. En sano enää kaikkeen, että joo! Olen alkanut suhtautua varauksella siihen, että osaanko, jaksanko, pärjäänkö. Mutta miksi se pitää tapahtua uupumuksen kautta? Miksi mennä ponnistamaan pohjalta kun voisi uida pinnalla?