Miksi en puolusta itseäni

Tänään oli muutamakin malliesimerkki tilanteista, joissa en vain pysty pitämään puoliani. Suojelen mieluummin muita kuin itseäni. Ilkeitä, pahoja tai vastenmielisiä ihmisiä pystyn rajaamaan jossain määrin, mutta ei sillä pitäisi olla väliä millainen ihminen itsessään on, vaan hänen toimintansa tulisi ratkaista se tarvitseeko minun suojella itseäni. 

Annoin tänään tuntemattoman ihmisen viedä aikaani, sanella mitä teen, ottaa fyysistä kontaktia minuun tavalla, jonka ei olisi pitänyt siinä kontekstissa olla sopivaa... mutta minä en osannut sanoa, että tämä ei sovi minulle, tässä menevät minun rajani. Siitä voi joku loukkaantua, mutta sille ei voi mitään. En vain ymmärrä. En löytänyt sanoja ja päättäväisyyttä rajoittaa ystävällistä, puheliasta, tuttavallista ja yksinäistä ihmistä. Minun olisi pitänyt. Miksi vaan en tee niin. Miksi en pidä itseäni niin tärkeänä ja merkittävänä, että puolustaisin oikeuttani koskemattomuuteen, niin henkiseen kuin fyysiseenkin. 

Jollain tapaa typerryin omasta voimattomuudestani, en varsinaisesti dissosioinut... tai ehkä dissosioin nyt. Kun en varsinaisesti tunnu miltään. Ehkä alistuin, menetin päättäväisyyteni, enkä kykene tuntemaan siinä tilanteessa mitään. Katsotaan tunnenko jossain vaiheessa.

Helvetti, mitä pelkään. Tämä olo on tullut usein vastaan lapsena. Olen alistunut kiltisti kuuntelemaan ihmisiä, nyökkäilemään ja hymyilemään kiltisti, vailla omia tunteita ja tarpeita. Onko se sitä, että sillä tavalla pääsee tilanteesta nopeiten ja helpoiten... En tiedä.

Vailla nimeä

Minut herätti tänä aamuna tuttu pikkutyttö. Se herätti klo 6 miettimään pystynkö mihinkään tässä maailmassa, miksi en osaa, jaksa, ymmärrä ja pysy perässä siinä missä muut. Sille tytölle on tuttua se kuinka kaikki asiat vain vyöryvät hallitsemattomasti kaaoksessa päälle, ilman että kukaan tulisi apuun, kantamaan osansa, tukemaan ja pelastamaan. Se tyttö on ihan yksin. Kaikki ärsykkeet ovat sille liikaa, silti sen täytyy yrittää jaksaa. Se kokee itsensä oudoksi, tyhmäksi, ei-toivotuksi. Se menee paniikkiin,  jähmettyy, yrittää luovia tilanteissa, jotka ovat aikuisia varten ja aikuisillekin haastavia. Se ei pysty eikä jaksa suoriutua opinnoista.

Sitä seuraa katkeroitunut ja vihainen tyttö. Ehkä saman ikäluokkaa, jota en kuitenkaan tarkalleen tiedä. Se suuttuu koska sitä ei ymmärretä. Se haluaa hyvitystä kaikista niistä vääryyksistä, joita se on kohdannut. Miten aikuiset ovat sille nauraneet, hyljeksineet, mitätöineet. Se kokee, että maailma on sille velkaa kaiken. Se ei näe omaa parastaan.

Vaihtelen moodejani melko paljon nykyään. En pysty täysin nimeämään niitä enkä piirtämään niiden rajoja, syntyhetkiä tai ominaisuuksia. Tiedän vain, että olen äärimmäisen ahdistunut sisimmässäni niistä kaikista velvollisuuksista, joita minulla tällä hetkellä on, ja se stressi nostaa pintaan nämä reagointi- ja kokemustavat. Töissä panikoin jos en osaa jotain asiaa; sanotaanko vaikka että en tajua jotain palveluprosessia ja siitä tulee hirveä kynnys ottaa selvää, ja minua hävettää. Käytän erilaisia alistumis- ja mielistelystrategioita, jotta saisin ihmiset yhteistyöhön kanssani, sitten tunnen häpeää lapsenomaisuudestani. Kierre on valmis.

Otan asioita liikaa itseeni. Stressaan, kannan huolta. Koen olevani huono... tai ei, en huono, mutta pelkään että jotain romahtaa. Minun niskaani. Minä kannan maailmaa harteillani, vaikka järjellä tiedostan ettei niin ole. Minä teen työtäni ihan hyvin, ihmiset saavat tarvitsemiansa palveluita.

En tiedä miten lohduttaisin pientä tyttöä. Se on jäänyt vaille läsnäolevaa ja kuuntelevaa vanhempaa; tasapainoista ja opettavaista vanhempaa. Se on ihan hukassa, se ei tiedä kuka se on ja miksi, ja mitä sen tulisi tehdä tai mitä se saa tehdä. Tulkitsen asian niin, että vanhempani ovat olleet varsin tyhjiä ihmiskuoria, jotka ovat koittaneet korjata omaa päämäärättömyyttään ja sieluttomuuttaan ja elämän mielettömyyden kokemustaan uskonnolla. He ovat olleet tiukasti kiinni omassa ahdasmielisessä opissaan, eikä isä ole päästänyt siitä irti eikä päästäkään. Äiti on tehnyt niin, mikä kertoo mielestäni hänen epävakaudestaan että ensin ollaan täysillä yhtä ja sitten siitä luovutaan ilman että asiaan palattaisiin mitenkään. 

Kohta terapiassa kokeillaan EMDR:ä, ehkä nyt on ollut parempi ja luottavaisempi olo siellä, joten katsotaan mitä tapahtuu ja raportoinko siitä täällä.

Kiito

Tämä on ollut niin kummallinen ilta, aivan kummallisia tunteita. Mielessäni on pyörinyt kovalla vauhdilla ajatukset ja suunnitelmat, jotenkin se mieli vaan pompsahti ylärekisteriin kun tulin kotiin. En tiedä millä olen hypomanisoinut itseni. Ehkä koitan nostaa itseäni masennuksen tunteesta kierroksilla. Tuttua. Pään sisällä tapahtuu kovasti, mutta ulkoisesti ei mitään. Jos tämänkin saisi kanavoitu opintoihin. Ehkä viikonloppuna.

Kaksi asiaa, ehkä kolme

Minä voisin hyvin mielelläni mennä pienessä bentsopöhnässä töihin. Kaikki olisi soman usvaisen verhon peitossa, asiat, ihmiset, kokemukset ja tunteet eivät tulisi lähelle. Minulla ei ole suojakuorta, ei kovin vahvaa sellaista. Edelleen mietin, miksi välillä tulee näitä kausia että kaikki on vaikeaa...

Sitten, hävettää kirjoittaa tänne usein. Vaikka itse blogia pidän, ja minulla on oikeus julkaista tekstejä siinä missä muillakin, silti koen että pitäisi olla oikea blogi. Tyhmää. En arvosta itseäni ellen ole jotain erikoista. Mutta kun ei ole ketään, ei ole ketään kelle puhua. Paitsi ne... te, jotka luette tämän. Kiitos vierailusta. Ei bloggaamista tarvitse perustella nykypäivänä, ihmiset kirjoittavat kaikesta, osa hyvin osa huonommin. Kaikki voivat tehdä niin. Näiden tekstien kautta minä olen, ja toisaalta en ole. En tunnista kaikkea jälkeen päin. 

Olen aktivoitunut terveydenhoidon suhteen. Olen oppinut pari rutiinia: veden juomisen ja meikinpoiston illalla. Unirytmin pitäminen olisi tärkeää, mutta nyt kun on mielialanongelmia niin en jaksa. Jaksan sentään syödä tasaisesti, se on myös saavutus. Ruokaa kupuun, niin asiat on paremmin. Ja olen tehnyt opiskeluja, ihan vähän. Itkettää, minä opiskelen, teen hitaasti asioita eteenpäin. Se ei ehkä riitä, mutta minä yritän. Sitten mietin uusiksi, jos se ei riitä. 

Kaikki ei ole aina pelkkää paskaa, voi olla aarteitakin joukossa. Kunhan ensin kykenee kaivelemaan sitä paskakasaa. 

Voi perse

Nukuin 5 tuntia 9 minuuttia. Voi jumalauta, ärsyttävää. Heräsin noin puoli viideltä nähtyäni työunia ja heräiltyäni monta kertaa. Voi vittu, voi vittu. Vihaan tätä, en halua mennä töihin. En jaksa, mahassa on huono olo. Menisi paljon paremmin jos nukkuisin hyvin, mutta en ymmärrä miksi näitä vaiheita tulee. Voi vittu. Toivottavasti nukahdan tänään jo heti töiden jälkeen ja nukun aamun. Voi... ...

Se pieni ero

Laahustaessani kotiin kaupungilta, mietin miksi tänään ei tehnyt mieli syödä herkkuja. Yksi tekijä on varmasti se, että olen päässyt pahimmasta sokerikoukusta irti. Sitten mietin mikä merkitys mielialalla ja tunteilla on. Eilen ja viime yönä tunteet lähentelivät masennusta puhtaimmillaan, ja tänään oli siitä jäänteet. Ahdistus ei noussut nyt niin vahvasti esiin kuin joskus. Olen aiemminkin miettinyt, että jos yritän rauhoittaa itseäni syömisellä. Ihan puhtaaseen masennuksen tunteeseen en syö, silloin ruokahalu ennemmin katoaa. Kohdalleni kuitenkin harvemmin osuu masennusta ilman ahdistusta, joten käytännössä syön kun tuntuu pahalta. Lohdutan itseäni, edes jokin tuntuu hyvältä ja turvalliselta. Masentuneena tiedän että mikään ei auta, peli on menetetty.

Käytän kyllä aika huolettomasti sanoja masennus ja ahdistus. Toistelen niitä paljon, vasta viime aikoina olen vaihtelevasti kyennyt ottamaan sanavarastooni myös surun. En osaa oikein eritellä tunteita, ne ovat möykkynä; masennus ja eritoten ahdistus ovat kokeneet melkoisen inflaation koska ne ovat olleet lähestulkoon ainoat sanat joita käytän. Pysähtymättömyyttä ja eriytymättömyyttä. Sitä kai tämä on.

Sain tehtyä tänään osan siitä mitä aioin, se on hyvä asia. Mieliala oli kai iltapäivästä kohtalainen, en jaksanut enää pyöriä alakulossa ja ajattelin että vitut tehdään nyt mitä voidaan ja katsotaan sitten. Voi olla että saan dead lineen mennessä jotain, voi olla että en. Sitten jää valmistuminen, ja tulee lisää ongelmia. Voi voi. Itse kannan vastuun. 

Jäädytysoperaatio

Haluan vain huokaista ääneen sen mitä yksi lokero aivoissani pidättelee sisällään: minä en pysty tähän. Minä en pysty, en jaksa enkä osaa. En jaksa opiskella, en jaksa töitä. Näen vain painajaisia.

Tänään minun piti tehdä esseitä ja tutkimussuunnitelmia, en tehnyt. Koko päivän on vain surettanut ja pelottanut. Mietin miksi antaisin menneisyyden valua myös tulevaisuudeksi, mutta sehän ei ole niin. Minä pelkään tulevaisuutta, elämää. En voi sille mitään, enkä sille että se pelko on lamauttavaa. Minulla ei ole paikkaa minne mennä, minne kuulua, ja surettaa niin paljon että joudun huolehtimaan yksin itsestäni, en voi jakaa tätä taakkaa. Tähän tulee menemään niin paljon energiaa... siihen, että jaksan tehdä mitä vielä valmistumisen eteen tänä vuonna täytyy ja samalla kestää ja käsitellä ne kauhun tunteet jotka elämän muuttumisesta aiheutuu.. Kuunnella, tunnostella, ymmärtää ja lohduttaa itseä. 

Terapiastakin jäin paha mieli. En ymmärrä miksi terapeutti kysyi minulta jotain asiaa, kannusti kertomaan, ja sitten kun omin sanoin kerroin, hän en kuunnellut loppuun vain kaksikin kertaa keskeytti ja mitätöi puheitani. Mutta muutakaan ei ole kuin tämä, en jaksaisi nyt yhtäaikaa terapiankin lopettamista tai terapeutin vaihtamista... Mutta onhan tämä ihan absurdi tilanne; terapiaa on jäljellä korkeintaan joitain kuukausia, ja jos nyt alkaisin puhua näistä asioista suoraan niin loppuaika menisi siihen enkä pystyisi sitäkään vähää puhumaan "oikeista" asioista. 

Stressitilanteissa turvaudun jähmettymiseen, haluan vain olla hiljaa ajattelematta tuntematta liikkumatta. Kiinnitän huomion itseni ulkopuolelle, katson tv:tä, olen netissä. Siinäpä ne. En liiku asunnossani juurikaan, en pidä järjestystä yllä enkä jaksa ennakoida mitään. Ruoka loppuu puhtaat vaatteet loppuu wc-paperi loppuu lääkkeet loppuu.

Luulen, että olen ahdistunut koska olen sisimmässäni vieläkin surullisempi, enkä haluaisi tuntea sitä. Koitan kieltää sen. En haluaisi enää surua, en jaksa. En kestä sitä taakkaa vuosikymmenien ajalta. Eikä kukaan ymmärrä.