Tahto voitti

Eilinen ja tämä päivä ovat olleet hieman masentavia, koska raha-asiat alkavat painaa päälle. En tiedä mistä saan kesällä rahaa, en ole saanut yhtään työtarjousta vaikka olen pitänyt yhteyksiä entisiin työpaikkoihini. En osaa sanoa, mitä Kela päättää hakemuksestani ja se mietityttää.

Olen kuitenkin iloinen siitä, että eilisilta meni jotenkin hyvin. En jäänyt pyörimään koneelle koko yöksi vaan menin puolilta öin nukkumaan. Minulla kävi mielessä kaikkea turhaa mitä olisin halunnut netissä tehdä (esimerkiksi stalkata ihmisiä ja niiden elämää), mutta tiesin että siitä tulee paha olo. Vaikka ne stalkkaamani ihmiset eivät paljastuisikaan miksikään elämän lellipennuiksi ja huippumenestyneiksi uratykeiksi, niin tutut naamat masentaisivat silti. Jotenkin minulle on vaan vaikeaa ymmärtää se, että elämä menee eteenpäin, ihmiset menevät eteenpäin ja heillä on oma elämänsä ja maailmansa. Ajattelin tietokoneella istuessani sitä, että voidakseni paremmin, minun on elettävä elämääni omasta näkökulmastani. Aikani ei voi mennä siihen, että mietin mitä muut tekevät tai että murehdin saavutanko itse mitään. Siksi pistin tietokoneen kiinni ja menin nukkumaan. Olen tyytyväinen siihen.

Syömistottumusten miettiminen on vaikuttanut myös olotilaan. Olen huomannut, että miellän itseni jo jollain tapaa kontrolliin kykeneväksi, ja että pystyn palaamaan ruotuun herkuttelupäivän jälkeen. Putki ei jää päälle kahdeksi viikoksi, kuten aiemmin. Avainasemassa ovat olleet säännölliset ruoka-ajat sekä kaiken syöminen. Olen pyrkinyt eroon joidenkin ruokien ja raaka-aineiden demonisoinnista, ja olen ottanut motokseni hyvää kotiruokaa kohtuudella. Ehkä saisin tuloksia paremmin karppaamalla tai muulla ihmeruokavaliolla, mutta minä en pysty. Himoitsen kaikkea ruokaa, joten koitan körötellä tällaisella kultaisella keskitiellä. Ainoastaan herkut kiellän itseltäni arjessa, kun olen huomannut miten järjettömästi niistä tulee kaloreita. Oikeaa ruokaa saa syödä aika paljon yhden suklaalevyn edestä. 

Päällimmäisenä minulla on tavoite oppia syömään oikein ja ilman sitä ruoka- ja nälkäpeliä. Aiemmin olen aina kokenut syyllisyyttä syömisestä, vaikka olisin syönyt tavallista ruokaakin. Olen laskenut salaatista fetan palaset ja kastikkeen kalorit, ja todennut että liian kaloripitoista, hyi minua läskiä ja voisin syödä kevyemminkin eli enpä syö tuota ollenkaan. Sitten kun hyvää ruokaa ei ole löytynyt niin nälästä on tullut niin kiljuva, että järki sumenee ja suuntana on kaupan suklaahylly. Siinä vaiheessa ei sitten millään ole ollut enää mitään väliäkään... 

Painonputoaminen olisi itsessäänkin hyvä ja toivottava asia, mutta pitää nyt seurata hetki kärsivällisesti että tapahtuuko sille mitään. Yritän pitää mielessä, että kroppani on muutenkin tällä hetkellä sekaisin ja jokin mättää hormonitoiminnassa, joten en tiedä onko se painon putoaminen niin yksinkertaista... Olen joskus kyllä näistä samoista kiloista laihtunut paljonkin, enkä tiedä mitä tein toisin. Muuta kuin se, että stressi väheni huomattavasti.

Terapiaan olin hieman pettynyt. Terapeutti perui edellisen käynnin yllättäen (hänen unohduksensa), ja lupasi hyvittää sen, mutta nyt hän ei enää maininnut mitään asiasta. Tiedän, että minun pitäisi ottaa asia esille, mutta haluan kai rypeä tässä passiivis-aggressiivisessa tunteessani ja sääliä itseäni. Välillä tuntuu, että saamme hyvän kontaktin mutta välillä taas on paska olo eikä terapeutti tajua yhtään. Lähtee johdattelemaan väärille polulle (omasta mielestäni) enkä minä osaa sanoa mitään. Ei minulla saa olla omaa tahtoa...

Tällainen lauantaipäivä.