perjantai 27. maaliskuuta 2015

Jäljitys

Muutaman viikon ajan sellaisena koko ajan läsnäolevana pohjavireenä on ollut ahdistus. Tietty ahdistus. Se ahdistus. Uskonto/sivuuttamis/dissosiaatio-ahdistus. Se liittyy isään, todella vahvasti. Varmasti sillä tunteella on varhaisemmatkin juurensa muista traumaattisista asioista, mutta tuo isän erityislaatuinen ja omaleimainen poissaolo ja poistymiskyky tilanteista on se, joka on tuonut jonkun järkyttävän kylmyyden ja yksinäisyyden elämääni. Pelkään yksinäisyyttä ja yhteyden menettämistä enemmän kuin mitään ikinä. Se saa minut jähmettymään, pelkäämään. Tuon tajuaminen tunteen tasolla on auttanut minua jotenkin nyt hetkittäin ymmärtämään ja armahtamaan itseäni. Hetkellisesti. Siihen, miten tunnen, miten ajatukset kiertävät kehää, miten reagoin ja toiminkin, on syynsä. Ne ovat olleet tarpeellisia ja tärkeitä tapoja silloin kun on pitänyt suojella itseään. Niistä on vaikea luopua, kun ei osaa muuta. 

Jollain tapaa on ollut parempi iltapäivä ja ilta. Kun koitan suhteuttaa lähimenneisyyden tunnetiloja ja toimintaani sekä nykyhetkeä siihen, että ne kertovat menneisyydestä. Että se on traumaattisen ihmisen reagointia. Traumat eivät tapahdu nyt, nyt olen turvassa. Toki hylkäämisen tunne on todellista, kun joku jättää, sitä en kiistä. Mutta tilanne on eri kuin lapsena; minä oikeasti selviän ja pärjään, enkä vain esitä ja ole kuori. Vitun vaikeaa hetkittäin, mutta onneksi on näitä parempi hetkiä, jolloin uskoa tulevaan. 

2 kommenttia:

  1. Viisasta tekstiä. Ne ovat olleet tarpeellisia tapoja silloin, kun on pitänyt suojella itseään. Dissosiaation avulla me olemme selviytyneet. Sitä on vain niin vaikeaa hyväksyä ja olla armollinen tätä meidän suojamekanismiamme kohtaan, koska samaan aikaan se on hyvin pelottava ja hallitsee sellaisiakin asioita, missä ei suojausta enää tarvitsisi.

    Kerrontasi isästäsi ja tunteistasi hänen toiminnan myötä ovat todella tutun kuuloisia. Ne rinnastuvat sekä omaan isäsuhteeseeni että myös symbioottiseen äitisuhteeseeni, jossa asioihin ei ole reagoitu millään tavalla, vaikka ollaan oltu läsnä ja tietoisia hyväksikäytöistä sun muista.

    Viimeinen kappale on sitä, mitä meidän rationaalinen puolemme jo ymmärtää mutta emotionaalinen tulee perässä. Tiedämme, että traumat eivät tapahdu enää, olen ja sinä olet turvassa. Jokin niin sisäsyntyinen ja vahva puoli ei kuitenkaan tunne samoin. Olkaamme jotenkin kaikkemme armollisia itseämme kohtaan, koska ne haavat on syvät ja arpeutuminen tulee tehdä huolella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Dissosiaation suojelevan funktion unohdan tai mitätöin aika usein. Kun olen käyttäytynyt jotenkin "omituisesti" tai "väärin", sätin itseäni hirveästi enkä pääse yli niistä. Sitten, jossain kohtaa, mietin että minähän olen yrittänyt pitää itsestäni huolta, sillä ainoalla tavalla jonka osaan. Erilaiset moodit (tai osat) ovat erilaisista dissosiaatio-oireista tai -häiriöstä kärsivillä kehittyneet tarpeeseen, olemme kehittäneet erilaisia variaatioita erilaisiin tilanteisiin. Jotta säilyisimme elossa. Ihan todella elossa tai ettemme liukuisi jonkun rajan taakse.. Yksi variaatio on toki unohtaa. Mutta emme silti unohda, jokin meissä muistaa aina.

      Omassa äidissäni on myös jotain samaa passiivisuutta. Hänkään ei aina reagoinut syvimpiin tarpeisiimme. Siitä seurannut hylkäämisen ja yksinjäämisen kokemus on jotain ihan sairasta.

      Järki kyllä raksuttaa, ja analysoi, ymmärtää että näin se meni. Mutta tunne sanoo toista. Koska joku ääni kuitenkin mitätöi kaiken, ja minulla ainakin näitä mitätöiviä ääniä tulee toisensa perään. Kyseenalaista aina kaiken. Mutta hetkittäin jo myös tunnen hyväksyntää ja armollisuutta. Itseni ja terapeutin taholta. Kun saisin elämääni vielä sellaisia ihmisiä lisää, jotka näkevät asiat näin.

      Kiitos viesteistäsi ja vertaistuesta.

      Poista