Resepti

Ei tässä muuta voi kun kyrpiintyä. Pakotan itseni syömään tasaisesti 4 tunnin välein, nappaan siinä välissä rauhoittavia, ja koitan saada ajan kulumaan. Toivon, että saan kriisiajan terapeutille. Ystävät eivät voi tätä asiaa ymmärtää. Eivät he voi auttaa. 

Ruokaa, unta, rauhoittavia. Oksettaa. Vedän todennäköisesti sellaiset mömmöt yöksi, etten tokene edes aamusta. Mun kroppa alkaa reagoida: sormia ja jalkoja kylmää. Sydän takoo tuhatta ja sataa.

Mitä ikinä teenkin, pelkään tulevani nolatuksi ja mitätöidyksi. Siinä se kiteytettynä. Ja jos yksikin ajattelee noin, niin olen sitä kokonaan ja lopullisesti. 

Tää on ollut paskin päivä muutamaan vuoteen. 

Ehkä terapiasta on ollu se hyöty, että olen alkanut "käyttää" toisia ihmisiä purkaakseni olotilojani. Ehkä avaudun terapeutillenikin pikku hiljaa. Mutta mitäs sitten aika menee eteenpäin, jos tästä terapiasuhteesta tulisikin jotain, niin voinko jättää sitä "kesken"? En usko, että minun kohdallani ilman suurta ihmettä riittäisi vielä vuosi terapiaa... Olisin sitten sidoksissa tähän terapeuttiin, johon olen päässyt sitten kai kiintymään tai ainakin olen alkanut turvata häneen enemmän viime aikoina (tämän kriisini kanssa)... Sitten en voisi vaihtaa kaupuankia tai mitään, olisin täällä "jumissa" terapian takia. Jos joudunkin jatkamaan, onko se edes hyväksi käydä vaikka kuusi-seitsemän vuotta terapiassa? Tuleeko siitä riippuvaiseksi, entä jos en enää sitten osaa olla ilman terapeuttia? Vai tulisiko luottaa siihen, että siinä kohtaa siivet kantavat. Tilanne on eri. Maailma on eri. Minä olen eri. 

Terapeutti on empaattinen kyllä, silloin kun minulla on suuri kriisi ja tunteet pinnassa. Olen huomannut sen. Vielä en ole sisäistänyt hänen lempeyttään ja empatiaansa itseeni niin, että pystyisin rauhoittamaan itseni sillä. Tarvitsen häntä, hän on pelastusrenkaani. Uskomatonta, että sanon näin. Mutta hän tietää asioita, joita kukaan muu ei. Näistä asioista ei pitäisi puhua kellekään muulle, vaan viedä ne terapiaan. Terapeutti kysyy joskus, että enkö katso häntä koska pelkään sitten sisäistäväni että siinä istuukin ihan oikea ihminen. Ja että pelkään kiintyväni. 

Niin kyllä. Pelkään. Koska kiintymisestä seuraa tämä: pohjaton hylkäämiseksi tulemisen tunne. Koska menetän terapeutin. Jaa, no ehkä seuraavan terapiaistunnon voisi aloittaa puhumalla siitä, että tehtäisiin tietyt raamit sille miten edetään. Se helpottaisi minua. Selkeä sopimus, että jatketaan jonnekin ja että fokusoidaan käynnit. Ja että hän ei hylkää minua, ja että voin ottaa suoraa puheeksi asiat jos jokin ärsyttää tai jotain. Että jos hän voisi olla se kiintymykseni kohde, mikä olisi terveempää kuin jotkut epämääräiset pokat. Hänelle veisin kaiken, kertoisin kaiken. Kaiken. Mitä en ole uskaltanut muille paljastaa.

Ehkä tämä kriisi voi olla uuden alku. Ehkä en tarvitse parisuhdetta ja miestä nyt jos keskityn itseeni, omiin ongelmiini. Ehkä niin. Jos keskittyisinkin terapiaan ja omien tunteideni ja traumojeni työstämiseen. Niihin ydinkokemuksiin. Uskaltaisin kiintyä ja odottaa terapeutin näkemistä, sitä että hän auttaa. Sittenkin. Jos vaan osaisin sanoittaa itseäni, tekisin rohkeasti niin. 

Ehkä todella olen pelännyt terapeuttiin kiintymistä. Olen koittanut olla kiltti, kuuliainen, vaivaton potilas. Nyt alan ehkä pikkuhiljaa kaivata ja vaatiakin jotain henkistä resurssia hänestä. Jotain lainaa, jotain hänelle säilytettäväksi. Ehkän voin löytää sisältäni joitain onnen avaimia, hyväksyntää ja läsnäoloa omassa kehossani ja elämässäni. Minä olen tällainen syystä. Olen näkyvä terapeutille.

Epävakaus nostaa kyllä päätään taas. Olen käynyt sellaisen tunnemyrskyn läpi tämän viikonlopun ja päivän aikana, että en muista milloin viimeksi olisi näin tapahtunut. Tunteet ovat vaihtuneet laidasta laitaan täysin yllättäen. Päässä on jyränneet aivan erilaiset äänet, ne ovat vaihdelleet. En pysty tunnistamaan niistä juuri muuta kuin hylätyn, takertuvan hahmon sekä perfektionisti/syyllistäjän. Olen sisäistänyt muiden ihmisten kritiikin itseeni, soimaan itse itseäni. Onko tämä epävakautta vai vain normaalia kriisia, who knows.

Ehkä se on epävakautta. Koska ne tunteet saattavat iskeä milloin vain, yhtäkkiä. Olen silmänräpäyksessä sellaisessa kuohussa, etten näe siitä rannalle tai edes taivasta. Itken, itken, itken, itken. Tuntuu että valun menneisyyteen. Sitten, kohta tilanne on toinen. Ehkä kuuntelen mitä hylätyllä on sanottavana, ymmärrän sitä ja ymmärrän perfektionistiä myös. Sekin on joutunut hylätyksi ja loukatuksi, mutta on kehittänyt itselleen kuoren ja kilven.

En tiedä miten ensi yö tulee menemään. Ehkä koitan vain olla hetkessä, nauttia siitä että saan olla. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Minun elämäni on tärkein, vaikka siitä jotain uupuukin. En pysty muistelemaan hyviä aikoja, koska se surettaa. Mutta voin iloita siitä, että olen pystynyt ihastumaan. Kaikki muu on sitten ennakointia. Tässä hetkeää on kyettävä elämään. Huomista ei ole.