Mä oon tehnyt vaikka mitä, että itku tulisi. Maannut lattialla ja sängyssä, ajatellut että regressoidun. Istunut suihkussa. Siellä jostain syystä itkettää useimmiten. Oma alastomuus, paljaus. Itkin sitten vähän, se pikkaisen helpotti. Surua. Surua monesta asiasta, myös hulluudesta. Siitä, että pään sisällä on niin paljon eri ääniä, jotka vaan vaihtuvat ja inttävät ja kumoavat toisiaan.
Menneisyydestä muistuttavat äänet ovat pahimpia. Ne palauttavat aina johonkin hetkeen, muistuttavat siitä eivätkä anna armoa. Ne hetket alkavat elää. Minusta tulee taas paska ja vaativa ja outo ihminen. Ihan paska.
Haluaisin maata sängyllä parkumassa sitä miten opinnot menee päin helvettiä kun en pysty keskittymään mihinkään. Aivot ja mieli eivät pysy kasassa. En mä pysty keskittyyn lukemiseen vaikka kuinka yritän. Tää on nyt tätä.
Ainoa lohtu on tuleva kesä. Ehkä kesä olisi kaunis ja saisin itseni ulos hengailemaan, nauttisin valosta. Mutta välillä valo ei ole mua varten. Se pelottaa mua.
Terapia. Siitä on kohta kuukausi kun olen ollut terapiassa. Terapeutti ei ole ilmoittanut uutta aikaa, mikä ahdistaa. Pelkään unohtuvani häneltä, kuten joskus on käynyt. Hän on unohtanut meidän sopineen ajan, ja minulla ei tietenkään ole ollut muistikuvaa, kunhan vain kalenterissa merkintä, ja sitten on jouduttu käymään keskustelu että oliko vai ei, no minä myönnyn että ei ole, sitten myöhemmin hän onkin muistanut että aika oli sovittu. Kiva. Sellaista tapahtuu, teen itsekin sitä työssäni, mutta se tuntuu pahalle. Jotenkin nyt suhteessani terapeuttiin on alkanut nousta ne epäilyt siitä pystyykö hän hoitamaan minua. Kyllä terapiasuhde kuvastaa paljon lapsuudenkokemuksia, mä välttelen tosi paljon terapeuttia, katsekontaktia en ota koskaan, en itke koskaan (max3 kertaa olen). Mä en luota, en uskalla heittäytyä. Se kertonee minusta erityisesti, että olen käynyt jo vuosia terapiassa, enkä ole päässyt ihan jyvälle siitä mitä olen ja kuka. Oivallukset eivät säily kovin kauaa, kertooko se siitä että ne ovat järjen tuotoksia, eivät tunnetason oivalluksia. Että minussta pitää komentoa erilaiset "vartija"-osat, jotka suojaavat mutta myös blokkaavat paljon. Sekin on mahdollista. Olen liian normaalin oloinen, että terapeutti osaisi ajatella minun olevan todella kipeä välillä. Ja että äänet vaihtuvat niin usein, etten jaksa alkaa niitä erittelemään. Liikaa. Liikaa.
Katsekontakti on paha.
VastaaPoistaMun ensimmäinen psykologi odotti aina, että mä katson sitä silmiin, ennen kuin jatkoi eteenpäin. Mä opin käyttämään sitä hyväksi niin, että jos halusin sivuuttaa jonkun asian, tuijottelin hetken käsiäni ja sanoin jotain ympäripyöreetä, ja lopulta nostin katseeni sen silmiin. Se ei varmaan ite edes tajunnut tekevänsä niin, koska sillä keinoin mä pääsin luikertelemaan vaikeiden aiheiden yli ilman, että olisin tullut kertoneeksi sille oikeestaan yhtään mitään.
Toisaalta huomaan tekeväni sekä psykologilla että lääkärillä sitä, että tuijottelen johonkin seinille silloin, kun ei ole hyvä olla. Jos on hyvä päivä, mun on helppo ottaa kontakti ja seurata toisen ilmeitä ja reaktioita, mut pahempina kausina sitten taas ei onnistu. Tosin jotenkin niin se menee kai ihmisillä yleensäkin.
Hyvä, että pystyt ottamaan katsekontakia vaikka se välillä vaikeuksia teettää. Kuulostaa aika tutulta tuo "pelaaminen", teen itsekin sitä joissain asioissa. Olisi jännä tietää mitä kaikkea terapeutti ajattelee siitä kommunikaatiosta mikä me näemme näin.
Poista