Tyynimeri

Niin se aika vain rientää. Kaksi vuotta sitten valmistauduin todella suureen juttuun... sitä oli suunniteltu jo pari vuotta. Olin lähdössä matkalle. En itse vain jaksanut olla aktiivinen reissun suhteen, mikä vähän kyllä hävettikin - keksi aina syitä miksi en muka ollut katsellut hotelleja tai matkareittejä tai ravintoloita. Olin ihan helvetin väsynyt.

Minä voisin vaihtaa aika paljon asioita siihen että voisin kokea sen saman matkan tässä nykykunnossa. Että voisin haaveilla siitä jo vuoden etukäteen, katselle kuvia paikoista joihin tulen menemään, vertailla majoituspaikkoja, pohtia missä haluan käydä. Että olisin energinen, innostunut ja kiinnostunut jokaisesta päivästä siellä perillä. Tosin se kaikki olisi niin liikuttavaa ja ihanaa, että en kestäisi vaan tuntuisi siltä että pakahdun kun maailmassa voi olla kivoja juttuja. Nautin elämänmenon tarkastelusta, en ole aina kovin hyvä ottamaan osaa, mutta jos saan olla siinä sisä- ja ulkopiirin rajalla... se on hyvä. 

Se reissu meni kuitenkin niin, että dissosioin todella voimakkaasti ja usein. Olo oli niin kummallinen ja epätodellinen... asiat vain menettivät merkityksensä.. kirjoittelin päiväkirjaani, että en kestä, tahdon vain kuolla jos tätä vointia ei saada käännettyä parempaan.

Haluaisin vielä takaisin, nyt. Kaukomaille ei kuitenkaan lähdetä tyhjätaskuna enkä halua tämän hetken säästöjä käyttää hetken mielijohteesta. Siispä tyydyn lyhyempään kesälomamatkaan ja haaveilen edelleen minua odottavista kaukaisista kaupungeista. Joku pitää ihan hulluna muualle kaipaamista, mutta joissain paikoissa on taikaa eikä niitä kokemuksia saa ellei käy siellä. Se on tietenkin eri asia, että haluaako niitä. Mykistävimpiä kokemuksiani luonnon kauneudesta on se kun sain istua Tyynenmeren rannalla kuuntelemassa sitä käsittämätöntä aaltojen pauhua ja tajuta että mikään aiempi meri ei vedä sille vertoja. Sen tunteen ja kokemuksen onnistuin tallettamaan pääkoppaani ja se on siellä säilynyt. Nyt itkettää ihan hiukan.

Terapeutti vaihtoon?

Minulla on ollut jännä viikonloppu. Ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen olen vain ollut, itsekseni. Siitä on tullut tosi toimeton ja merkityksetön olo. Ilmeisesti olen luonteeltani sosiaalinen, koska nautin ennemmin seurasta kuin yksinolosta. Hirveän väsynyt olen myös ollut, enkä tiedä mistä se johtuu. Liikaa tapahtumia ja psyykkistä rasitusta viime aikoina, kenties? En omasta mielestäni ole ollut kuitenkaan stressaantunut, vai voinko olla sitä alitajuisesti? Keksin kyllä heti miljoona syytä jotka olisivat rasittaneet "entistä" minääni, mutta kun en nyt ahdistu niistä. Onko minussa jotain vikaa kun en ahdistu?

Luulin, että nuo uskontokysymykset olisivat olleet hetken aikaa pois mielestä. Nyt ne ovat kuitenkin pyörineet jälleen mielessä... eivät ehkä niinkään muistot, mutta olen miettinyt millä tavoin ne kokemukset vaikuttavat nykyhetkeen. Millä tavoin ne selittävät masennusta ja pelkoja. 

Siihen liittyykin sitten osaltaan se, että haluaisin ehkä vaihtaa terapeuttia... Se on käynyt aiemminkin mielessä, koska minusta tuntuu etten pääse eteenpäin tässä "suhteessa". Jos suoraan sanotaan, niin nykyisen kohdalla epäilen joskus hänen empatiansa aitoutta... Ehkä häntä ei voisi vähempää kiinnostaa, hän esittää vain terapeutin roolia ja tietää vuorosanat joita kuuluu sanoa? Toisaalta tämä on se kysymys joka on seurannut minua aina; joko olen itse sellainen (epäaito) tai sitten pelkään muiden olevan... Vain kuori, sisältä poissaoleva, välinpitämätön, kylmä. 

Kun haeskelin terapeutteja joskus 1 ½ vuotta sitten, jäi heistä yksi minulle mieleeni. Hänellä ei ollut vapautumassa paikkoja kuin vasta reilun puolen vuoden kuluttua, joten päätin jatkaa etsimistä. Jo pelkkien puhelinkeskustelujen perusteella vedin johtopäätöksiä ihmisistä, ja tästä naisesta tunsin että hän on läsnä ja lämmin - se äänensävy ja sanavalinnat. En ole sellaista huomaavaisuutta saanut osakseni... ainakaan paljoa. Hän pyysi minua vielä soittamaan uudelleen, jos ei terapeuttia löytyisi kohtuudella niin voisimme sitten yrittää löytää kuitenkin jonkin ratkaisun. Meinasin alkaa itkeä, kun vieras ihminen on niin ystävällinen. Normaalisti, hen.koht. mielipiteeni ja suhtautumiseni vieraiden ihmisten mukavuuteen on se, että tämä on nyt ihan teatteria, vielä minä sinut paljastan. 

Eli, nyt olen poden suurta uskottomuusahdistusta. Voisinko sanoa nykyiselle terapeutille, että olen ajatellut jotain muuta kuin häntä? Että en tunne oloani tässä suhteessa kotoisaksi...oikeaksi. Haluaisin jonkun muun... kyllä.. vain puhelunkeskustelun perusteella haluaisin mennä toisen ihmisen luokse. Tämän toisen kuvittelen lämpimäksi, huolehtivatksi, jopa äitimäiseksi (!)... Nykyinen terapeutti tekee kaiken liian...oikein. Vastaanoton sisustuksin on huoliteltu..liian mietitty...sisustuskirjan sivulta... En tiedä.

En todellakaan tiedä. Vikahan on minussa, minä olen ollut pipi. Tai siis vuorovaikutustahan terapiasuhdekin on, siinä törmää yhteen molempien osapuolten persoonat ja kokemukset. Se on liian vaikea asia nyt pohdittavaksi ja setvittäväksi. 

Olen huomannut, että en ole ainoa uskonyhteisöstä poislähtenyt hullu. Siis hullu ihan virallisestikin. Masentunut ja epävakaa. Tuo epävakaan persoonallisuushäiriön diagnoosi toki on tullut siitä, että olen ollut ihan hukassa itseni kanssa ja mieliala ja kokemus omata minuudesta on vaihdellut niin rajusti. Se on aika tyypillistä uskonnon traumatisoimilla; seurakunnassa kaikki itseen ja omaan on kiellettyä, syntistä ja siitä pitää päästä eroon. Siitä hankkiudutaan eroon sitten vaikka väkisin, rukoilemmalla tai ajamalla pahoja henkiä pois. Kaikki hengellistetään... Toivottavasti nyt kaikille valkeni että kyse on karismaattisesta yhteisöstä... Siellä ihmiset ovat todella sekaisin; hakeutuvatko sinne sitten sellaiset ihmiset, joilla elämänhallinta ja turvallisuuden tunne ovat jotenkin kärsineet?

Yösyöpöttelyä

Onpas ollut hiljainen kausi. Jotain olen varmasti tännekin kirjoittanut ja jotain olen terapeutille kitissyt. Nyt on varmaan vain tällainen ajanjakso... Ei ole puhuttavaa ja valitettavaa arkielämästä, jutut on suhteellisen hyvin balanssissa. Jospa tämän hiljaisen kauden jälkeen tulisi minullekin rohkeutta alkaa käsitellä niitä asioita jotka ovat johtaneet masennukseen... että oppisin tuntemaan omaa psykodynamiikkaani. Tuntuu ihan mukavalta koke olevansa nyt vahvempi kuin ennen. 

Mutta alkaako taas yksi uneton kausi... Aina välillä kärsin siitä, että en saa unta ennen klo 5 aamulla, ja sitten olen totaalisen seis pari päivää. Nyt kyllä on viikonlopun epäsäännöllinen rytmi ollut osatekijänä tässä sekoilussa. Nälkäkin vähän olisi, joten pitää kai mennä kaivelemaan jääkaapin kätköistä naposteltavaa.

Nyt sitten pohdintaa terapiasuhteesta... Olen miettinyt sitä miten terapiasuhteessa pääsee pitemmän päälle omat vuorovaikutustavat ja kiintymyssuhteet näkyville... Kun terapiassa "pitäisi" puhua syvällisiä ja intiimejä asioita, niin jollain tapaa sekin kertoo omasta pystyvyydestä että tekeekö sitä vai ei. Kenestäpä muusta ottaisin esimerkin kuin itsestäni, en ole muiden terapiaa päässyt seuraamaan. Minä puhun yleensä vain pinnallisia ja helppoja asioita - en halua kaataa terapeutille vaikeuksiani ainakaan liikaa koska silloin olisi pelkonani se, että se tulkitaan avuntarpeeksi ja -pyynnöksi. (Minun on -ainakin ollut- vaikea pyytää apua muilta, pienissäkin asioissa.) En katso häntä silmiin, kökötän tiukasti sohvannurkassa "tiiviinä" pikku pakettina. Oikeastaan haluaisin vain kuulla hänen äänensä... ja monesti minun on vaikea ottaa hänen reaktiotaan vastaan - en kommentoi hänen kommenttejaan. Helpointa ja luonnollisinta minulle olisi vain puhua itsekseni (mutta kuitenkin niin että joku kuulee) eikä antautua vuorovaikutukseen. Mitä tämä kertoo minusta? Olen ollut täsmälleen samanlainen vanhempieni kanssa - vuorovaikutus ja tunteet ovat olleet kiusallisia ja teennäisiä. Miehille olen voinut puhua, jossain määrin. En kuitenkaan kaikesta, niistä oikeasti suurista asioista jotka ovat olleet ongelmien taustalla. Omat vanhemmat ovat jääneet etäisiksi ja käsitykseni heistä on se, että he eivät ole kyenneet vastaamaan lapsen turvallisuuden tarpeisiin. En siis hae tukea toisista ihmisistä vaikka se olisi minulle luonnollista.

Pidän ihmeellisenä sitä, että terapeutti on ihminen joka voi todella kuunnella kaiken ja vastata minun sanomaani - hän ottaa sen todesta, ei naura tai masenna tai vähättele. Ehkä oppisin siirtämään sen kokemuksen ja odotuksen myös muihin ihmissuhteisiin. Kiitos äiti ja isä kun näitte niin paljon vaivaa siihen että annoitte hyväksi katsomanne lahjan - ampua jo etukäteen kaikki odotukset elämän suhteen alas ettei vain tarvitsisi pettyä. Kiitos siitä lahjasta. Onhan se parempi, että turvalliset ja rakastavat vanhemmat ovat ne, jotka kertovat että mitään ei kannata odottaa, mihinkään ei kannata uskoa - ettei vain tarvitsisi huomata sitä itse. Jospa voisin sanoa heille, että en ole pettynyt siihen mitä elämä ja maailma on tarjonnut, olen pettynyt heidän pelkoonsa.

Aina tämä näyttää menevän tähän, vanhempien parjaamiseen. Enää en oikeasti jaksa olla kovinkaan vihainen... ainakaan tällä hetkellä. Minulla on niin paljon muuta omassa elämässäni, että ei nyt ehdi miettiä vanhoja. Tosin tämäkin tunnetila taitaa välillä vaihdella, mutta se on normaalia. Pääsääntöisesti kaikki menee mainiosti. Olen hahmotellut päässäni viime vuosia, ja tunnistan selvästi viime vuoden olleen se jolloin aloin toipua masennuksesta - otin vastuuta ja jopa pienimuotoisia riskejä tehdäkseni elämälleni edes jotain. Masennuslääkkeet toivat silloin jotain parannusta olotilaan... mieli alkoi olla virkeämpi vaikka väsyin helposti edelleen. Viime vuonna alkoi olla jo jotain perspektiiviä tulevaan, ja silloin oli välillä myös tarpeellista miettiä sitä. Nyt ei ole sitä tarvetta, koska olen niin paljon... enemmän oma itseni... niin hassulta kuin se kuulostaakin, että koen minuuteni pysyvän kasassa ilman jatkuvaa identiteetti- ja elämänkulunpohdintaa. Pienet asiat eivät hetkauta minäkuvaani, en koe olevani paska ihminen jos teen jonkun mokan tai paskan asian. Voin ajatella, että oho ai tällasta tänään...Tämä vuosi on ollut sitten kai "normaalia".... Tunteiden käsittelyn puolelta, olen huomannut mikä ero on olla masentunut ja masentunut hetkellisesti jostain tapahtumasta johtuen. Minulla vuosia kestänyt masennus oli pureutunut koko persoonaani. Kaikki ahdisti, nykyhetkeä piti päästä pakoon niinkuin menneisyyttäkin.

Siksi haluan katsoa auringonnousua torilla tai missä tahansa muualla - koska nykyisyys on paras hetki enkä tahdo missata elämääni enää. 

Liian sitä, liian tätä

On liian aurinkoista, liian lämmintä. On liian vihreää, on liikaa ihmisiä. No voi että, minulla kestää taas jonkin aikaa sopeutua tähän muutokseen. Ehkä juhannuksena olen henkisesti sinut sen kanssa että lumi on sulanut - tänäkin vuonna.

Lueskelen Keltinkangas-Järvisen kirjaa Temperamentti, stressi ja elämänhallinta. Se on kansantajuisesti kirjoitettu opus vähän yksinkertaisemmallekin pissaliisalle (allekirjoittanut). Näitä kirjoja lisää ja niitä pitäisi tyrkyttää luettavaksi niin vanhemmille kuin ammattilaisillekin. Jos ei tuo psykologia ja persoonallisuuden tutkiminen niinku tieteenä kauheasti inspiroi -kuten ei meistä montaa- kannattaa tyytyä sitten näihin oppaisiin, joissa asia on ilmaistu selkeästi alleviivaten. Että tajuattekos nyt.

Olisi niin mukava viedä taas joitain ongelmia terapeutille. Siellä tulee sellainen olo, että pitäisi valittaa koko ajan, mutta toisaalta se hävettää. Hän korostaa minulle sitä, että ei aina tarvitse vatvoa vaikeita asioita ja ongelmia (jos ei siltä tunnu); aivan yhtä tärkeää on miettiä hyviä juttuja, onnistumisia ja muutosta parempaan. Totta sekin. Mutta kun... pelkään sitä... tai en oikeastaan pelkää pelkäämällä, olen ehkä teoreettisesti huolestunut, että joku päivä elämä vielä romahtaa - rakastun ja ripustaudun ja ahdistun ja tulen jätetyksi enkä osaa enää tehdä itse mitään. No hyvä on, selvisin hengissä "jätetyksi tulemisesta" viime talvena, siitä seurasi alakuloa, mielipahaa, ahdistusta, stressiä ja mitä kaikkea. Mutta selvisin vaikka olin vitun vihainen ja surullinen, jopa depressiivinen. Jos tilanne olisi jatkunut, niin olisin surullinen varmaan edelleen mutta eläisin elämääni eteenpäin. Pohdin siis sitä, että olenko vielä yhtä haavoittuvainen kuin muutamia vuosia sitten, ja mikä sen kaiken sai aikaan. Välillä tuntuu siltä, että menetän otteeni tähän toipumisen ja kasvamisen prosessiin - en näe selkeitä syitä käytökselleni, mutta toisaalta- niitä on varmasti kymmeniä.

Omalta osaltani psykoterapia itsessään ja tämä aika ovat sitä mitä minun olisi pitänyt elää ikävuosien 10 ja 24 välillä. Käyn nyt läpi sitä kehitystä joka olisi kuulunut käydä läpi vanhempien ja toisten aikuisten ja ystävien opastamana. Alan myös tajuta miten monisyistä lapsen kasvattaminen on. Edelleenkään se pelkkä rakkaus ei ikävä kyllä riitä, tarvitaan henkistä tasapainoa ja kykyjä toimia kasvattajana ja vanhempana. Asioita ei kukaan voi tehdä täydellisestä, mutta tietyt tarpeet kaikilla lapsilla on. Joku on luonnostaan "hyvä vanhempi", toiset eivät pysty siihen minkään tuen tai tiedon varassakaan. 

Ei mitään uutta

Tuo piti tulla toteamaan ihan tänne blogiin saakka. Se on oikeastaan vale, koska kuluvan kuukauden aikana on sattunut yhtä sun toista mielenkiintoista. Olen aika tyytyväinen nyt elämääni, se tuntuu ensimmäistä kertaa pitkään aikaan todella ehjältä, siinä on kaikki tarvitsemani "palaset" paikallaan. Pyrin olemaan onnellinen vastoinkäymisistä huolimatta ja ajattelemaan pääsääntöisesti positiivisesti, mutta kieltämättä joidenkin asioiden tai ihmisten puuttuminen saa masentuneeksi ja surulliseksi. Nyt en osaa kaivata mitään uutta, haluan nautiskella uusista ja vanhoista ystävyyssuhteistani. Joihinkin ystäviin suhdetta on joutunut rakentamaan tietoisemmin ja pitempään, mutta varmasti se on sen arvoista. Tuntuu mukavalta, että uskaltaa kiintyä ja menettämisen pelko ei piinaa jatkuvasti. Hyvästelin tänään ihmisen, jonka olen tuntenut oikeastaan vain hetken, mutta tuntui rohkaisevalta kokea haikeutta siitäkin erosta - tyhmää, mutta huomioiden taustani niin kierolla tavalla mukavaa. Haikeus kertoi tykkäämisestä, yhteisistä hetkistä ja jonkin asteisesta kiintymyksestä sekä siitä, että haluamme vielä joskus nähdä toisemme.

Kaikkia entisiä ystäviäni ja kavereitani en ole jäänyt ikävöimään. En osaa sanoa varmaksi mistä se johtuu... Ehkä en ole osannut silloin olla hyvä ystävä, joka pitää suhteesta huolta, vaan hetkessä elävä ja hetkeen takertuva, epäitsenäinen ja pelokas ihminen kaikin tavoin. Hauskaa heidän kanssaan on ollut, mutta kaikesta huolimatta päällimmäiseksi tunteeksi on aina jäänyt pelko siitä, että ihmiset eivät ole pitäneet todella minusta. Mutta olenko silloin edes ollut minä? Varmastikaan en, vaan enemmän kuoriminä jolla ei ole ollut murhetta surua huonoja päiviä tai tarpeita. Olen aina vain ollut toisten uskottu, hauska, järkevä ja .... pinnallinen. En ole antanut itsestäni varmaan mitään. Tällä hetkellä on mukavaa se, että kaverisuhteet ovat todellisia ja vastavuoroisia, uskallan sanoa itselle vaikeita asioita ja uskallan jopa tuntea jotain ilman sitä pelkoa että kaikki elämässä romahtaa kun uskaltautuu sanomaan, että asiat ovat huonosti...

Tunteet ovat jännä juttu. Mikään tunnehan ei varsinaisesti tapa ketään, vaikka se olisi kuinka vahva. Jos ihmisellä on kaikki kotona korvien välissä, niin tunteiden pitäisi olla kestettävissä... Se, että tuntuu nyt paskalta, ei tarkoita sitä että niin tuntuu myös huomenna. Itse olen huomannut kuinka tärkeää on pystyä huomaamaan mistä omat reaktiot tulevat - miksi joskus vituttaa ja suututtaa... Usein syy ei ole vaan se että on nainen jne. vaan pienet asiat joihin ei ole edes kiinnittänyt huomiota pilaavat fiiliksen huomaamatta. Niiden asioiden äärelle on hyvä pysähtyä. Myös se, että uskaltaa pysähtyä huonoihin hetkiin tuntematta kuitenkaan koko elämänjärjestystä tuhoavaa pahaa oloa, on tärkeää. Tai siis, että luottaa asioiden järjestymiseen... Paha olo menee pois suremalla, ainakin normaali elämään liittyvä mielen pahoittaminen. Mutta senkin on joutunut hyväksymään, että paha mieli jostain asiasta voi seurata pitkään, ja sitä pitää ehkä käsitellä aina uudelleen ja uudelleen. Itse kävin läpi erästä ihmissuhdetta alkuvuoden monelta eri kantilta - suhde ja välit menivät äkkinäisesti poikki mikä tuntui jo sekin jollain tapaa traumaattiselta minulle. Masennuin aluksi joksikin aikaa - ensimmäiset masennusoireet vuoteen - kunnes prosessi pääsi käyntiin. Jollain tapaa aika helpotti, mutta jotain pahaa oloa se lisäsi. Ehkä ajan kuluminen antoi paljonkin uutta perspektiiviä asioihin, etäisyyttä ainakin. Se toisaalta myös sai aikaan surua, koska ajattelin etten enää koskaan tule näkemään ko. ihmistä.

Ei kukaan kertonut, että elämä on tällaista. Elämän piti olla joko onnea tai kurjuutta. Mustavalkoinen taivas-helvetti ajattelu, niinpä niin. Mieluummin otan kuitenkin tällaisen oikean ja aidon elämän iloineen ja suruineen... kuin elän teennäistä uskontohihhulielämää, jossa täysin luonnolliset reaktiot ja tarpeet kielletään jopa lapsilta.

Heliumpallo

Lueskelen yhä jo aiemmin mainitsemaani traumaopusta, Kun tiikeri herää. Olen lukenut otteita sieltä täältä, ja aluksi kirjoittajan vahva fysiologinen ja eläintieteellinen viitekehys vitutti lievästi. Nyt olen alkanut lämmetä sille, ja teorioissa on alkanut olla jollain tapaa järkeä minullekin. Lyhyesti kiteytettynä, ihminen reagoi tietynlaisiin elämää ja terveyttä uhkaaviin tekijöihin edelleen samalla tavoin kuin muutkin eläimet vaikka aivomme ovat pidemmälle ja monimutkaisemmiksi kehittyneet kuin esimerkiksi liskojen ja kissaeläinten. Uhkaavat tekijät saavat aikaan fysiologisen reaktion josta eläimet yleensä toipuvat purkamalla stressin joka on syntynyt edesauttaakseen eläintä selviämään. Stressi auttaa toimimaan nopeasti ja vaistomaisesti jotta selviytymismahdollisuudet olisivat paremmat. Tämä fyysinen jännitystila pitää kuitenkin purkaa kehosta tilanteen mentyä ohi, ja yleensä eläimet näin tekevätkin eivätkä ne jää "murehtimaan menneitä".

Myös ihmiskeho pyrkii suojautumaan uhkilta ja selviämään niistä. Se osaa myös virittyä taisteluihin tai pakenemiseen, jos on pakko. Tietenkin uhkaavat tekijät ovat ihmisillä monimuotoisempia ja niiden ymmärtämiseen tarvitaan kognitiivisia taitoja ja "älyä". Stressaavista kokemuksista tulee traumaattisia silloin kun keho ei pysty jännitystä purkamaan ja palautumaan siitä. Ihminen, joka joutuu uhkaavaan ja pelottavaan tilanteeseen, valmistautuu tulevaan ja syvällä olevat selviytymismekanismit ja vietit aktivoituvat. Jo pelkkä pelko saa aikaan tällaisia kokemuksia ja muutoksia.

Ihmiset eivät välttämättä pääse purkamaan tätä fysiologista jännitettä ja stressiä, vaan keho jumittuu jännityksen tilaan. Me älyllistämme ja keskustelemme asioista. Kirjoittaja on sitä mieltä, että traumojen käsittelyyn ei oikeastaan tarvitsisi vuosien keskustelevaa psykoterapiaa vaan paras tulos saadaan kun käydään tilannetta läpi niin, että keho voi purkaa nuo haitaksi jääneet patoutumat pois. Se on totta, että esimerkiksi väkivaltaa kokeneet "säilövät" kehoonsa ne muistot psykosomaattisina oireina. 

Olen joskus ehkä maininnut sensorimotorisen psykoterapian, ja voisi kaivella siitä aiheesta taas jotain kirjaa esiin jos se  nyt aukeaisi vielä paremmin. Ja tosiaan vielä sen verran aiheesta, että tuossa kirjassa trauma määritellään tavallaan traumatisoitumisen ja ilmiön itsensä kautta, siis ei oteta kantaa siihen, että mikä sen aiheuttaa koska niitä voi olla niin moninaisia tekijöitä. Ei esimerkiksi ole tavatonta, että ihmiset, joille on lapsena tehty joitain ikäviä lääketieteellisiä toimenpiteitä, kärsivät niistä traumoista edelleen. Jos ajatellaan vaikka tilannetta, jossa pientä lasta on pakko tutkia ja pitää väkisin paikallaan kun tehdään samalla jotain mikä sattuu. Lapsi ei pysty sen tarkoitusta ymmärtämään ja siitä saattaa muodostua ainakin ikävä muisto tai jopa trauma. Muistot ehkä unohtuvat, mutta kehoon jää "jälki", se muistaa koska energia on jäänyt purkamatta stressaavan kokemuksen jälkeen. Tai väkivalta lapsena: jos sinua kuristetaan, et ehkä muista tilannetta (koska lapsen aivot eivät ole vielä niin kehittyneet että ne tallentaisivat muistoja tai sitten dissosiaation avulla tapahtuma lohkotaan pois muistista), mutta jostain syystä et aikuisenakaan voi sietää -normaalia- kosketusta kaulan alueelle. 

On varmaan olemassa "pieniä" ja "isoja" traumoja, haavoittavia tekijöitä jotka jättävät jälkensä. Jotkut asiat vahvistavat niitä. Yksi omista traumoistani liittyy siihen, että lähimmäiset sairastuvat ja kuolevat yhtäkkiä. Elämä on siis arvaamatonta. Tätä perustraumaa ovat vahvistaneet vielä pienet sattumukset, kuten vaikka lemmikkien kuolemat. Traumatisoitunut ihminen reagoi yleensä yliampuvasti, ja sellaiset merkit leimasivat myös omaa masennustani. Takerruin kaikkeen kun pelkäsin menettäväni tärkeät asiat.

Olen vihdoin ja viimein löytänyt ihmisiä, jotka jakavat kanssani kokemuksia lapsuudesta "uskonlahkossa". Se on helpottavaa, kun joku toinenkin antaa sanat tapahtuneelle. En olekaan yksin, en ole ainoa joka on kärsinyt. Muiden sanoma saa tuntemaan, että olen oikeutetusti vihainen ja "haavat" ovat todellisia.

Päivän kuunnelluinta musiikkia on PMMP:n Heliumpallo. Jostain avaruuden toiselta laidalta tullut laulu, en vain tajua miten ne aina tekee näin koskettavia kappaleita ja kertosäkeitä...

Tätä ei pitänyt tapahtua

Minulla on - järkyttävää kyllä - halu saada vauva. Ihan ihmisvauva, oma sellainen. Tai no voi se olla jonkun muunkin kunhan minä saan hoitaa sitä. Ei, kyllä sen pitää olla oma niin sitä ei kukaan voi ottaa pois.

Olenko minä nyt ihan terve? Olen aina pitänyt koko ajatusta etäisenä ja vastenmielisenä - minä äitinä... ei onnistu. En pidä lapsista, en toisen ihmisen ehdoilla elämistä, katkonaisista yöunista, itkusta, sitoutumisesta, vaatimuksista. Mutta ei tästä mihinkään pääse, lisääntymisen tarve on. 

Ehkä tämä tarkoittaa sitä, että terapia on onnistunut jossain. Omat ongelmat ovat vähentyneet ja fokusta voi siirtää itsestään myös muihin ihmisiin ja heidän tarpeisiinsa. Minun ei tarvitse käyttää kaikkea aikaa ja energiaa itseni kannattelemiseen ja pinnalla pitämiseen, vaan se on jo ikään kuin "automaatio". Pelot ja masennus ovat hävinneet (viimeksi tänään kuitenkin itkin kun luin päiväkirjaa ja tiesin miten synkkä ja toivoton ja masentunut olin joskus)

Onko masennus muotia? Varmasti ei ole, vaan masennus on yleisempää mitä halutaan tunnustaa. Elämä ei ole mikään vitun suklaarasia, se on leipää ja joinain hetkinä ehkä voinokareen kera. Mutta jollain tapaahan ihmiset on pakko pitää siinä uskossa, että masennus ynnä muut "mielisairaudet" on patologisia ja harvinaisia, koska mitä helvettiä siitä nyt tulisi jos jokainen ramppaisi työterveydessä puhumassa masennuksesta ja ahdistuksesta ja paineista ja unihäiriöistä ja uupumuksesta ja tyytymättömyydestä ja vaikeasta lapsuudesta ja pettymymksestä avioliittoon ja ongelmista lapsien kanssa. Häh? Kaikki haluaisivat psykoterapiaan ja sairauslomalle ja psykiatrin passiin henkilökohtaisesti hetkellisistä romahduksista elvyttämään. Sellainen veisi yhteiskunnan perikatoon. 

Oikeasti en tiedä. En tosiaan tiedä onko masennus yleistä - sen tiedän, että hoitoon on vaikea päästä ja sitä on liian vähän. Tai ehkä hoitoonohjaus on ammattitaidotonta. En tiedä. Itselläni ei ollut vaikea päästä avun piiriin, joskus se kesti hetken mutta se helpotti kun tiesi saavansa sitä. Oli mitä odottaa. Mutta ehkä osaan ammattini puolesta esitellä asiat juuri sillä tavalla mikä kolahtaa ammattilaisiin, hehän haluavat varmasti "helppoja", siis järkeistämiseen ja analysointiin kykeneviä potilaita. 

Tajusin tänään, että nyt luonto alkaa vihertää. Se tuntui siltä, että en ole vielä valmis kesään. Haluaisin sitä harmaanruskeaa vielä viikon tai parikin. Sitten olisin valmis kesän tulemiseen. 

Onko kukaan koskaan tavannut "normaalia" psykiatria? Minä olen vain yhden, mutta se ei ehkä ole vertailukelpoista koska olen tavannut vain kolme psykiatria jos Hannu Lauermaa ei oteta lukuun. Enkä ole ollut hänen potilaanaan :)