Kiusa se on pienikin kiusa

Nyt sanon sopimukseni irti. Tällä viikolla on palanut päre ihan totaalisesti työhön ja asiakkaisiin. En kestä, en jaksa, en pysty enkä varsinkaan halua. Jäikö jotain epäselväksi? Mitään et tältä luukulta saa, et rahaa etkä palveluja. Kyllä, ja tämä meininki pysyy tasan niin kauan kun aasit huutaa, haistattelee, uhkailee, vaatii, neuvoo, edellyttää, vittuilee, kiristää ja perseilee mulle. 

Oli hyvä terapiakerta. Ei vain ehditty pureutua syvemmälle tähän mun burn outiin, innostuin aiheesta vasta viimeisen 10 minuutin aikana ja taisi mennä hieman yliajallekin. Nyt olen ihan kanki perseessä fiiliksellä ja puren vain hampaita tiukasti yhteen, mikä taas johtaa myös niskan ja hartioiden jännittämiseen ja kipeytymiseen. Ei tule olemaan nannaa huominen työpäivä.

Harmittaa edelleen niin paljon, että ei ole kuin kerta viikossa tuota hommaa. Nyt jos koskaan tarvitsisin niitä aikoja. Alkaa tuntua taas siltä miltä tuntui joskus neljä vuotta sitten, ja niihin tunteisiin ois hyvä päästä syvemmälle etten traumatisoituisi lisää tunnekuohuista.

Olen joskus lapsuudessa traumatisoitunut eräistä perhetapauksista sekä kodin ilmapiiristä johtuen, ja olen tullut vain hylätyksi ja jätetyksi tunteiden armoille. Pystyn vain vaivoin säätelemään ikäviä tunteita, ahdistusta, pelkoa ja yksinjäämisestä aiheutuvaa tuskaa. Ottaisin nappia nassuun mikäli ei olisi jo näin myöhä; olisin ihan totaalisen tööt aamulla klo 6.45 jos nyt ottaisin rauhoittavia.

Olen niitä parina iltana nyt ottanut eri fiiliksiin, ja olen silti ollut omituinen... tai olo on ollut omituinen seuraavina päivinä. Aivan kuin olisi sumuinen ja tahmea olo. Ei tunnu oikeen miltään... mutta silti tietää että tuntuu pahalta.

Flip flip

Sanopa nyt sitten miten päivä meni. Flippaillessa, tai sitä suunnitellen. Onkin ollut jo tasaista pitemmpän aikaa. Turhan pitkään, ilmeisesti. Nyt on korkea aina ottaa korkojen kanssa takaisin kaikki mitä on tässä menneinä kuukausina menettänyt.

Johtuuko siitä, että elämääni on taas salakavalasti puskenut joitain uskontohörhöjä. Koitan pitää ohjat käsissäni, mutta jokin tosi syvällä majaileva piirre pyrkii esiin. Se on sitä yksinäisyyttä, eksyksissäoloa.

Tämä ei ole sairasta. Tämä on tervettä. Nyt tunnen terveellä tavalla epäterveitä tunteita. Tai eivät tunteet ole epäterveitä, ne ovat epäjohdonmukaisia tai vielä ehkä pikemminkin kertovat epäjohdonmukaisesta tilanteesta. Niitä kun pääsis tutkimaan terapeutin kanssa, mutta taitaa olla aika vaikeeta. Terapiaa on vain kerta viikkoon ja itse terapeuttikin vastustaa... Mutta sehän on vain normaalia, transferenssiä.

Mutta jollain hassulla tapaa olen tyytyväinen, onnellinen. En ole ihan tyhjästä keksinyt sitä, että olen vahva. Minä olen, oikeasti. Silloin kun kukaan ei tule sekoittamaan minua asiattomuuksilla, mitä toki tapahtuu tämän tästä. Olen kai järkähtämätön silti; asiat tulee hoitaa näin. Tämä on oikein.

Joskus oikean ymmärtäminen vie aikaa. Se tekee kipeää. Nyt ymmärrän monia ihmisiä paljon paremmin. On pelottavaa miten voi tuntea niin monia erilaisia tunteita yhtä aikaa; voi olla kaipuuta, pelkoa, helpotusta, luopumisen tuskaa, odotusta, jännitystä.

Tunteet ovat outoja.

Ole mikä olet

Nyt voisin itse alkaa olla joku muu kuin sairas ihminen. Valitettavasti sitä löytää sitten sen sairausidentiteetin alta niitä oikeita persoonallisuusongelmia, jotka ovat minun osaltani johtaneet kaiken masennusahdistuspaskan syntymiseen. Ympäristötekijät ja sattumukset ovat olleet muissa rooleissa, joten kaiken näiden vuorovaikutuksessa on syntynyt tavat ja kaavat tuntea, havainnoida ja käyttäytyä. 

Nyt sen vasta huomaa. Kun uskaltaa reagoida niin kuin reagoi ilman pelkotiloja. Pelkotilat ovat tulleet siitä, että pelkää ihmisten hylkäävän kun luonnostaan käyttäytyy jollan tavalla. Sitä luonnollista tapaa on muutettava, mikä johtaa omakuvan vääristymiseen. Olen hankala ihminen, tiedän sen. Tunteet ovat nopeita ja harkitsemattomia. Vai voiko tunteita harkita jotenkin? Ei kai. Mutta reaktioita voi. Äkkipikainen ihminen joutuu hidasta ihmistä enemmän tekemään töitä että voi "pilkkoa" oman reaktioketjunsa osiin ja miettiä mikä aiheutti mitäkin ja miksi reagoi mitenkin. Joskus parissa sekunnissakin ehtii tapahtua paljon. Jotain peruuttamatonta.

Olen alkanut riidellä. En ymmärrä miksi. En muista milloin olisin riidellyt tällä tavoin. Olemalla vittumainen, kohtuuton, arvaamaton. Aiemmin yritin ymmärtää ja miellyttää, tosin jossain vaiheessa paloi pinna. Nyt se palaa herkemmin. 

Minä olen kai pahansisuinen ja raivokas, mukavuudenhaluinen ja itsekäs. Tiedän se, koska muistan olleeni jo lapsena sellainen. Toisaalta tiedän siihen syynkin.

Onneksi tätä pääsee selvittämään terapiassa. Vituttaa vain, että nyt kun sitä tarvitsisi niin en voi käydä kuin kerran viikossa. Kun kaikki ajat ovat varattuja. Ja terapeutti siirtää aina juuri minun aikojani, koska hänellä on koulutuksia niinä päivinä (viikonlopun jälkeen tai juuri ennen viikonloppua). Sitten hän sanoo, että "kyllä ne kerrat jäävät säästöön myöhempään käyttöön". No niin varmasti, mutta mitähän hyötyä niistä minulle mahtaa olla jos ei ole tilaisuutta käyttää niitä? Mistä ne vapaat ajat tulevaisuudessa revitään, jos haluaisin käydä kolme kertaa viikossa että ehdin kolmeen vuoteen kaikki 200 käyntiä saada? Ja minä tarvitsen ne, minulle on kyllä käytännössä myönnetty jo kaikki ne käynnit, vaikka sitä terapiaa aina vuodeksi haetaankin.

Tämän päivän kotitehtävä

Kannoin työpäivän ja terapian jälkeen ruokakasseja kotia kohti. Päätin kaupan liukuportaissa, että tämän illan missio on miettiä, mitä elämältäni haluan. Tiedän sen jo oikeastaan, mutta en ole vielä valmis liikkumaan sitä kohti.

Haluan vapauden. Ihanan, kivuliaan ja yksinäiseltä tuntuvan vapauden. Tästä huomaan, että alan valmistautua syksyyn. Syksyllä saa vetäytyä omaan rauhaansa, nauttia pimenevistä illoista. Olla rauhassa. Sosiaalinen ja menevä kesä on takana. 

Kai minä haluan kaihota, muistella, ikävöidä. Mikään tässä nykyhetkessä ei pysty olemaan tyydyttävä vaan haluan aina jotain mitä minulla ei sillä hetkellä ole. Yleensä se on vapaus. Henkinen sitoutumattomuus ja tilaisuus tehdä mitä vain.

Näin olisin sanonut muutama vuosi sitten. En enää. Nyt olen vain ja ainoastaan tyytyväinen. Elämä on hyvä tällaisenaan, tässä ja nyt.

Minä kaihoan vain entistä minää, joka ei tule takaisin. Silti sitä kaipaa hieman, olihan se läsnä niin kauan.

Mansikkaterapiaa

Tässä ei voi käydä kovin hyvin. Olen syönyt puoli kiloa mansikoita eikä masu vetäis läheskään sitä määrää. Mutta päätin karistaa työviikon aiheuttaman uupumuksen ja henkisen väsymyksen mehevillä marjoilla, joskaan ne eivät vielä ihan parhaimmillaan ole. Mutta ajatus on tärkein (?). Parempi syödä mansikkaa kuin jätskiä. Ja värikäs ruoka piristää, kun ei tarvitse syödä sitä iänikuista pastamössöä. 

Jostain olen onnistunut saamaan hirveän väsymyksen. Keho on koko ajan voimaton ja energiavarastot ovat ehtyneet. Olen kovasti yrittänyt keksiä syytä tälle. Helteet, vähäiset yöunet, huonot ruokailutottumukset... Ehkä myös se, että en tiedä mihin suuntaan olen oikein lähtemässä itse kun kaikki kaverit lähtevät omille teilleen. Muut menevät elämässä eteenpäin ja tekevät suuriakin muutoksia, minä vaan elelen oman napani ympärillä. Toisaalta olenhan tehnyt päätöksen, että aion antaa rauhan ja aikaa itselleni käydä terapian loppuun (vielä hieman vajaa 2 uotta) sekä viimeistellä opinnot (vie varmaan saman verran kuin terapia). Eli vielä ei tarvitse hätiköidä asioiden suhteen, jokaisen elämän kulkee omalla painollaan. 

En tällä hetkellä suoranaisesti näe terapian aikaansaamaa hyötyä elämässäni. En pysty erottamaan mikä on terapian ansioita tai että miksi masennus on hävinnyt. Olisihan voinut olla, että masennukseni olisi mennyt muutoinkin ohi kun pääsin uuden elämän alkuun suurten muutosten jälkeen. Nyt on taas tällainen hetki, että en pysty näkemään ja muistamaan mikä minut on saanut masentumaan aina uudestaan ja uudestaan. Ja olenko missään vaiheessa edes toipunut siitä kunnolla. No hyvä on, kyllä minä tiedän mitä siellä taustalla on ollut, mutta muisti vaan tahtoo tehdä tepposet. Taitaa olla tuo unohdus ja dissosiaatio niin vahvasti juurtuneina minuun, että tietyt kokemukset tuntuvat välillä olevan kuin eri elämästä.

Selkä on erityisesti kipeä ja voimaton. Pari päivää on ollut sellainen "keitetty spagetti"-olo, ei jaksaisi pitää ryhtiä. Liittyykö tämä nyt jotenkin alitajuisesti siihen, että en jaksaisi pitää elämääni kasassa, se hajoaa muutenkin? Ei, kun nyt unohdan sen paniikin enkä ala velloa siinä. 

Ei vain aina jaksaisi elää. Sitä arkea ja toistaa samoja rutiineja. Ihmettelen aina tasaisin väliajoin että miksi elämästäkin ei voisi saada lomaa välillä, tietoisuudesta ja kaikesta tästä... Onhan sitä varten alkoholi ja muut päihdyttävät aineet. Nukkuminen. 

Jatketaan.

Fantsua

Eipä sitten muuta otsikkoa keksinyt. En tiedä mihin tämä aika oikein karkaa, kun omat ajatuksetkin alkavat olla vieraita - ei ole aikaa olla niiden kanssa, ihan vain kahdestaan.

Terapiatauko, kesäloma. Ehkä on hyväkin, että tulee välillä taukoa sille kuviolle ja voin todellakin elää "normaalia" elämää, niiden tavanomaisten paheiden kanssa. Eli mitä tekee normaali ja työssäkäyvä tavis; ei ajattele eikä sen kummemmin suunnittele. Aamulla ylös, päivä tehdään keskinkertaista ja puuduttavaa juttua (veivataan siis oravanpyörään lisää kierroksia) sitten taas kotiin television ääreen illaksi. Kaikki toistuu. Mitään erikoista ei koskaan kuulu eikä ole tullut tehtyä jos joku tuttu kysyy. Mutta tarkoitus on - joo, pestä ne olohuoneen matot jotka on pesty mattolaiturilla viimeksi kaksi kesää sitten. Se on ehdottomasti tämän kesän tavoite. Ja päästä käymään ainakin kerran terassilla. Kesälomalla luetaan dekkareita ja kitketään hyötykasvipuutarhaa...

Minä en halua. 

Huonot geenit

Niistä, huonoista geeneistä, syytän kaikkea. Ne ovat syypää tähän tuskaan. Oikeasti en ole tuskainen ollenkaan, vain vähän väsynyt. Sillä tavalla kuin kissanpennut ovat; suloisesti. Niillä ei ole tuskia. On vain leluhiiriä ja maitoa ja lämmin sohva. Minä olen ulkoistanut oman tuskani, sitä ei ole. Nyt.

On ollut liian mukavaa ja hyvää olla töissä. On ollut liian mukavaa tulla kotiin ja tehdä kotitöitä. Minä olen aikuinen työssäkäyvä vanhapiika. Ei voi olla totta. Välillä teen jotain piristävää ja poikkeavaa, sitten taas mapitan laskuja. Kiinnitin huomiota tänään töissä omaan työskentelytapaani. Taidan olla aika pedantti ihminen sitten loppujen lopuksi. Nautin siitä, että asiat ovat järjestyksessä ja vaikka kaikki "projektit" olisivatkin levällään ja vaiheessa, niissä voi silti olla jokin järjestys ja logiikka. Se on minulle tärkeää, että tiedän vaihtoehdot ja voin alkaa niitä systemaattisesti tutkia. Sama systemaattisuus on tullut pikku hiljaa myös yksityiselämään. Sain ulkopuoliselta taholta kannustimen tarkastella erinäisiä elämänhallintaa ilmentäviä mittareita, kuten opintopisteitä, raha- ja paperiasioita. Ei nyt niin hassusti enää ole kuin mitä joskus on ollut. 

On outoa opetella olemaan normaali. Se tarkoittaa minulle kai suunnitelmallisuutta ja vastuunottoa, mitä ei ole aiemmin jaksanut tehdä. Tai siihen ei ole jaksanut panostaa. Tein opiskelujen alussa paljon töitä, vaikka en jaksanutkaan. Mitä luultavimmin siihen oli pari suurta syytä: 1. kykenemättömyys kuunnella ja tunnistaa omia tunteita, reaktioita ja voimavaroja 2. näköalattomuus tulevaisuudesta. Kaikki oli vain tätä yhtä ainoaa hetkeä, oli pakko ansaita rahaa koska pelkäsin että tulevaisuudessa en saakaan töitä ja ajattelin että raha tekee onnelliseksi. En osannut siis ajatella, että tulevaisuutta ei kannata murehtia. Sitten ehkä vielä pari muutakin syytä: 3. töissä tiesin mitä tein ja olin osa yhteisöä - opiskellessa oli liikaa vapautta, ei struktuuria 4. työ piti pakolla käynnissä. Olisin ehdottomasti tarvinut ja saanut sairausloman, mutta pelkäsin sitä vaihtoehtoa koska uskoin romahtavani silloin kokonaan. On ehkä vähän kieroa, että masentunut ja uupunut ihminen ei suostu lepäämään vaan tarvitsee työtä - ilman sitä en olisi jaksanut mitään ja olisin jäänyt vain kotiin enkä olisi noussut enää sängystä. Harmittaa hitosti tavallaan, mutta tiedän että silloin perustelin ratkaisun itselleni niin hyvin että uskon sen olleen vain hyvä asia. Ainakin sitä kautta hakeuduin terapiaan.

Silloin menivät raha-asiatkin ihan pipariksi, kun en osannut yhtään suunnitella taloutta. Niitäkin olen tässä vähän kaivellut ja miettinyt mihin olen rahani laittanut. En ole kauheasti muistikuvia. Tuolta pohjalta tein sen havainnon, että kuntoutuminen ei ole pelkästään mielialan ja fiiliksien parantumista (siihen meni vuosi 2011... että sain mielialan aika lailla normaaliksi... energiataso vaihteli ja muutamia pohjanoteerauksia tuli..) Kuntoutuminen on myös sitä, että pysyy pinnalla huonoista hetkistä huolimatta. Se, että alkaa kiinnittää huomiota myös ikäviin asioihin (voi vittu en ole taaskaan lukenut tenttiin... tili tyhjenee uhkaavasti) ja tarttua niihin eikä vain laittaa silmiä umpeen. 

Noh, nyt ei jaksa enää kirjoittaa vaikka piti jotain älynväläyksiä vielä esitellä. Toisella kertaa sitten.