"Luottokuuntelija"

Inhoan olla se, jonka puoleen aina sukulaiset kääntyvät kun haluavat tilittää asioistaan. Erityisesti olen vierastanut aina erään tätini uskoutumista minulle; hän on kertonut miesjuttujaan ynnä muuta. Muutoin siinä ei ole mitään vikaa, totta kai pitäisin siitä että olisi läheiset välit esim. juuri hänen tai äitini kanssa, mutta ongelma taitaa olla se kun minulle heidän toimintansa näyttäytyy välillä hyvin ailahtelevaisena ja äkkinäisenä. Heistä ei oikein voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Olen varuillani heidän kanssaan, ja ehkäpä tätinikin on uskoutunut minulle kun olen ollut vielä liian nuori jolloin luottamus aikuiseen on mennyt.

Tänäänkin sain tuutin täydeltä tekstiä sukulaiseltani tästä taannoisesta episodista äitini ja erään tuttavan kanssa. Kyseessä oli siis jotain vittumaista mitä äitini oli sanonut, ja tästä nousi myrsky. Enää en ole yhtään varma ketä uskon. Tuttua, niin tuttua. En osaa oikeastaan ikinä luottaa omiin tunteisiini tai näkemyksiini, kun aina kaikki keikahtaakin ympäri. Olen aina jossain ääripäässä, jonkun puolella kokonaan ja seuraavassa hetkessä taas toisin päin.

Sukuni on kyllä omalaatuista. Siinä ei ole päällisin puolin mitään "vikaa", mitä nyt juoppoja löytyy muutama kipale. Mutta jotain salattua olen aina aistinut ihmisten tekemisessä ja olemisessa. Ehkä useimpia sukulaisiani voisi luonnehtia, että heidän käytöksensä on äärimmäisen jäykkää ja nykivää. Tarkoitan sitä, miten ongelmista mennään paniikkiin, ja ne yritetään kiistää ja lakaista maton alle. Sitten ahdistaa se kun salaillaan ja teeskennellään. Hymyillään vaikkei olla tyytyväisiä.

Ei ole vaikea ennustaa, että edessä tulee olemaan vielä suuria vaikeuksia. On nimittäin paljon asioita, joista vanhemmat ja sukulaiset eivät tiedä. 

Normaali ihminen, ihan vaan... normaali

Näin vastasin terapeutille, kun hän kysyi mitä minä sitten haluaisin olla. Oikeasti piti sanoa, että haluan olla onnellinen. Ehkä siis haluan kuitenkin olla enemmän normeihin istuva, ei-poikkeava, sulautuva, mukautuva... ja jotain. En tiedä.

Terapia on tosiaan lähtenyt nyt käyntiin, ja eilen sain Kelalta ilahduttavan kirjeen, että saan tukea tähän projektiin. Ehdin jo hermoilla, että sieltä tulee hylkäys, koska omat selvitykseni olivat niin perseestä. Jostain syystä tämä sanallinen ilmaisuni on ollut vaikeaa viime aikoina. Joudun työkseni kirjoittamaan paljon, mutta en saa siitä oikein nautintoa. Toisaalta siinä on hyvätkin puolensa, että joutuu miettimään pitempään: siinä saa käytyä tilanteet rauhassa läpi ja prosessoida uudelleen. Eipä tarvitse viedä töitä kotiin. Olen siis sosiaalityöntekijän sijaisena, ja kirjoittelen sitten "aika" paljon asiakaskertomuksiin juttuja. Tietokoneella häärääminen (prosessien kirjaaminen, neuvottelujen / tapaamisten dokumentointi...) ja asioiden selvittely vie noin 70 % työajasta. 

Huomenna olisi jälleen terapia. Minulla ei ole vielä vakituista aikaa, koska työni sotkivat suunnitelmat, ja joudumme järjestelemään näitä toimistoajan ulkopuolisia aikoja, joita on vaikea saada kun siellä terapiassa kulkee muutama muukin. Viikko menee äkkiä. Olen oppinut jo pitämään terapeuttini vastaanotosta, sisustus on kovasti mieleeni, siellä on ihanat vaaleat sävyt ja rauhoittava valaistus. Rentoudun siellä. Toki yritän esittää terapeutilleni kivaa ihmistä, pohtia järkevästi omia järjettömyyksiäni. Ehkä teen huomenan sellaisen kyselylomakkeen, jonka avulla olisi tarkoitus päästä eteenpäin. Yleensä terapeuttini ei sitä heti alussa tee, koska ne nostavat esiin elämän erilaisia kipupisteitä, mutta kun minä en oikein saa mistään kiinni... En osaa sanoa mitään oma-alotteisesti. 

On ihanaa, kun pystyy puhumaan jollekin. 

Terapia

Terapia alkoi eilen. Oli yllättävän mukava startti ja keskustelu terapeutin kanssa, hän oli avoimen ja huumorintajuisen oloinen. Nyt aluksi on kerran viikossa- tahti, ja sitten joskus kesällä siirrytään kahteen kertaan viikossa. En oikein vielä tajua, että nyt tämä "projekti" sitten alkoi...

Nythän ei ehditty vielä mitään aihetta varsinaisesti aloittaa, mutta juteltiin minun tämän hetken tilanteestani, miltä tuntui aloittaa terapia... Ja siitä minä sanoin, että tuntuu hassulta kun ei minulla omasta mielestäni ole mitään traumoja joiden pitäisi aiheuttaa masennusta ja muuta oirehdintaa. Olen ajatellut, että onko minulla muka oikeus terapiaan ja hoitoon kun minulla on perustarpeet turvattu lapsena eikä mitään hirveää ole tapahtunu. Terapeutti sanoi, että ei traumatisoituminen ole välttämättä sitä, että tapahtuu jotain suurta, järkyttävää ja näkyvää. Laiminlyönti vuorovaikutuksessa on tarpeeksi lapselle aiheuttamaan ongelmia. Mietin, että mutta kuka sitten tässä maailmassa selviäisi haavoittumatta...

Ehkä vanhempieni opetukset ovat menneet liiankin hyvin perille. Tämä on juuri heidän ajatuksiensa mukaista: mitäpä valittamista minulla muka olisi kun olen aina saanut ruokaa ja vaatteita, ei ole hakattu tai juopoteltu ja perhe on pysynyt kasassa (siihen saakka kun olin jo täysi-ikäinen). Äitini on sanonut monta kertaa, että kaikkihan sitä traumatisoituu. Toisaalta juuri se millä tavalla hän suhtautuu näihin on mielestäni laiminlyöntiä: hän ei anna arvoa toisten vaillejäämisen tunteille, vaan on tylysti sitä mieltä, että turha itkeä pikkuasioista, traumat on ihan normaaleja. Mutta luulen, että hänen omat lapsuuden ongelmansa ovat siinä taustalla... hän mieluummin kieltää vaikeiden asioiden vaikutuksen kuin että uskaltaisi miettiä niitä.

Olen tässä parina päivänä miettinyt tapahtumia muutaman viimeisen vuoden ajalta... oikeastaan siitä saakka kun muutin asumaan yksikseni. Nämä vuodet ovat hautautuneet jonnekin tavoittamattomiin, en pysty palauttamaan mieleeni tunnekokemuksia enkä tapahtumia mitenkään kronologisessa järjestyksessä... Tiedän, mitä opiskeluaikana on tapahtunut, mutta esimerkiksi ensimmäinen vuosi lukion jälkeen on minulle täysi arvoitus. Sen mitä muistan, tuntuu kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. En kykene muistamaan ihmisiä, en tapahtumia, en tunteita, en keskusteluja... Tuntuu kuin olisin ollut joku aivan muu. Viimeiset 10 vuotta olen kärsinyt oudosta vieraantuneesta olosta, en ole ollut oma itseni. Nyt alan taas tuntea jotain iloa ja hyvää oloa elämästä.

Nukuttaa. Olisi pirteä olo henkisesti mutta kun uni vaan tahtoo tulla ihan siitä syystä, että aivot ovat tehneet kovasti töitä taas päivän.

Onnellisuus on tärkeä aihe - jälleen

Jo viime syksynä pohdiskelin itsekseni miten voisin tulla onnelliseksi. Jokseenkin naiivi ajatuksenkulkuni oli se, että jos en kerran ole syntynyt peruspositiiviseksi ihmiseksi, niin voin yrittää huijata itseni onnelliseksi. Siis "oppia" onnelliseksi. Olin saanut niin tarpeekseni kaikesta siitä mitä epävakaus ja masennus ovat vuosin varrella tuoneet elämääni itseinhon ja -syytösten muodossa. Ajattelin, että jostain minä olen sisäistänyt ja ottanut omakseni nämä itseeni kohdistuvat negatiiviset tunteet, ja nyt ne tuntuvat minulle totuudelta. Päätin yrittää pyristellä niistä irti, ja hoin itselleni että minä voin vaikuttaa siihen millaisen elämän elän. En saa antaa muiden ihmisten joko todellisten tai kuviteltujen mielipiteiden vaikuttaa siihen olenko onnellinen. Haluan olla onnellinen. Se tarkoittaa sitä, että minun pitää oppia muuttamaan negatiivista tulkintatapaani ja jättämään huomiotta tietyt asiat, joiden tiedän aiheuttavan ahdistusta.

Isälläni on hyvin negatiivinen ja kyyninen ajatusmaailma. Hän odottaa aina pahinta, ja pitää sitä vain luonnollisena että pahoja asioita tapahtuu. Hän ei vihastu, turhaudu, säikähdä tai halua vaikuttaa asioihin kun  jotain pahaa tapahtuu: hän vain toteaa että mitä minä sanoin, ja hokee että usko pelastaa. Konkreettisesti ei tapahdu mitään, paetaan vaan siihen ajatukseen että joskus vielä uskovat saavat hyvityksen kaikelle iänkaikkisessa elämässä.  Vihaan sitä, että hän on ajatellut niin kun me olimme lapsia. Olen varma, että osaltaan pelkoni ja ahdistukseni kumpuaa juurikin tuolta lapsuudesta, jossa vanhempamme eivät ole opettaneet meille miten vaikuttaa omaan elämään.. Heidän näkemyksensä on ollut se, että pahoja asioita tapahtuu voimatta itse niille mitään, elämään ja tapahtumien kulkuun ei voi vaikuttaa. Siksi pitää uskoa jumalaan ja taivaaseen, koska siten elämällä on joku tarkoitus - ei tosin tässä maailmassa, vaan sitten joskus kuoleman jälkeen uskovat palkitaan iankaikkisella elämällä.

Nyt minun vain tekisi mieli huutaa, että olette hylänneet lapsenne, jättäneet yksin maailmaan. Ette ole suojelleet meitä ettekä opettaneet suojelemaan itseämme. Jo pieninä lapsina jouduimme ottamaan vastaan sen "tosiasian", että maailma on arvaamaton ja paha. Ei lapsille saa niin opettaa... Pienelle lapselle täytyy pitää yllä illuusiota vanhempien kaikkivoipaisuudesta ja suojelusta, koska sillä tapaa voidaan turvata lapselle luottamus myös omiin taitoihin ja selviytymiseen. Kun perusta on turvallinen, niin lapsi voi kasvaessaan kohdata elämän karut tosiasiat ilman että kuitenkaan menettäisi mielenterveyttään... Jotain tällaista mieltä olen.. kai.

Jatkan aiheesta toiste...

Epävakaus

Olen nyt viime aikoina pohdiskellut noita saamiani diagnooseja, jotka siis ovat toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso (F 33.1) ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (F 60.3). Nämähän eivät voi olla toisistaan erillään olevia häiriöitä, vaan epävakaan persoonallisuushäiriön sairaudenkuvaan kuuluu ahdistuneisuus ja usein se myös altistaa masentumiselle. Olen kyllä miettinyt omaa suhtautumistani siihen, että olenko minä sairas vai mikä persoonallisuushäiriö oikeastaan onkaan... Luen juuri yhtä epävakaan persoonallisuushäiriön hoidosta kertovaa kirjaa, ja siinä mielestäni tuodaan hyvin esille se, että ihmisen persoonallisuuteen liittyviä ongelmia ei ehkä ole mielekästä tarkastella kategorisesti, vaan "normaalin persoonallisuuden ja persoonallisuushäiriöiden piirteet näyttävät muodostavan jatkumon. Persoonallisuushäiriöpiirteet ja normaalin persoonallisuuden ulottuvuudet muistuttavat --- laadullisesti toisiaan. Kaikilla yksilöillä on persoonallisuushäiriöiden piirteitä. Kun piirre on korostunut, puhutaan persoonallisuushäiriöstä, mutta raja suhteessa normaaliin on liukuva. Tutkijat, kuten Joel Paris (1998), ovatkin esittäneet, että persoonallisuushäiriöitä tulisi mieluummin pitää normaaleiden piirteiden äärimmäisenä korostumisena." (Koivisto & Stenberg & Nikkilä & Karlsson 2009: Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito).

Eli epävakaata persoonallisuutta - tai persoonallisuushäiriötä - ei mielestäni voi pitää selkeästi sairautena, josta joko paranee tai ei. Yleensä häiriön oireet lieventyvät iän myötä, mikä kertoo mukautumisesta ja oppimisesta. Kaikki eivät täytä täydellisesti ja puhtaasti diagnostisia kriteerejä, enkä itsekään koe olevani "pahin" mahdollinen tapaus. Ystäväni entisellä seurustelukumppanilla oli diagnosoitu sama häiriö, ja hän oli pipipää ihan ulospäinkin... Hirveitä raivo- ja väkivaltakohtauksia, päihteitä, viiltelyä, itsemurhayrityksiä. En laske itseäni tähän samaan kategoriaan siitä syystä, että en reagoi ulospäin näin voimakkaasti. En voi vetää jatkuvasti päätäni täyteen, en pystyisi viiltelemään tai muuten satuttamaan itseäni (no okei, joskus on käynyt mielessä kun on niin hirve itseinho-olo että oksettaa... Ennemmin ottaisin turpaani joltain muulta... on ihme etten ole ajautunut suhteisiin väkivaltaisten miesten kanssa, koska joskus olen fantasioinut siitä, että joku todella hakkaisi minusta ilmat ja veret pihalle... Mutta en oikeasti tahdo sitä.. siksi kutsunkin sitä fantasioinniksi.) 

Minä oireilen "hajoamalla sisäänpäin": sekoamisen tunne, pelot, ahdistus, turtumus, masennus, apatia, dissosiaatio, jähmettyminen, takaumat. Seurusteluissa ja hyvin tiiviissä ystävyyssuhteissa on ollut nähtävissä riippuvuus ja pelko jätetyksi tulemisesta. En vain ole osannut yhdistää niitä mihinkään vakavampaan ennen kuin erosin ensimmäisestä poikaystävästä. Silloin tiesin, että suhtautumiseni ei ollut normaalia. Minusta tuntui kuin olisin kärsinyt jostain post-traumaattisista oireista, ja olo vain paheni. 

Ei tee hyvää miettiä näitä asioita nyt. Ensi viikolla on ensimmäinen psykoterapiakäynti, silloin katsellaan miten pääsen liikkeelle siinä prosessissa kun on nuo työt. 

Nyt kuitenkin odottelemaan unta ja viimeistä työpäivää tällä viikolla... sovin juuri ystävien kanssa mukavia juttuja vapaapäiville, joten ei mene vain sängyssä makoiluun tuo aika...

Töihin taas

Viikko on mennyt hirveän nopeasti, vaikea uskoa että kohta pitäisi alkaa valmistautua uuteen työviikkoon. Olen ollut innoissani uudesta työstäni, kun pääsen tekemään oman alan hommia sossuna. Tässä työssä punnitaan se, olenko todella niin hyvässä kunnossa kuin uskon olevani. En tietenkään olisi ottanut työtä vastaan, jos epäilisin jaksamistani, se olisi vastuutonta myös asiakkaita ajatellen. Mutta aina voi tulla yllätyksiä.

Olen tehnyt töitä joskus todella huonovointisena, ollut palamassa loppuun, joskaan en työn raskauden vuoksi vaan oman masennukseni takia. En ollut silloin omaa koulutustani vastaavassa työssä, mutta se oli kuitenkin hyvin ihmisläheistä ja rasitti henkisesti paljon. En olisi jaksannut kohdata ihmisiä - se vaatii keskittymistä, energiaa, itsensä likoonpistämistä. Ei minulla silloin ollut mitään mitä antaa itsestäni, kun voimat menivät sinnittelyyn. Pinna oli kireällä, suutuin helposti ja hoidin - omasta mielestäni - työni huonosti.

Ulospäin en näyttänyt mitään työtovereillekaan, vaan pystyin vetämään ahkeran työntekijän roolia ja sain kehuja. Oikeasti osasin vain esittää ja saada asiat ja itseni näyttämään hyvältä. Olin kuitenkin koko ajan "hajoamassa liitoksista", purskahtamassa itkuun ja lähtemässä kesken päivää pois.

Työssä uupuminen oli minulle se juttu, joka sai viimein hakemaan apua. En pystynyt opiskelemaan enkä tekemään töitä. Siinä vaiheessa pelkäsin tulevaisuuteni puolesta, tunsin putoavani muiden tovereideni matkasta.

Onneksi nyt asiat ovat paremmin, ja yllättävän lyhyessä ajassa (vuodessa) elämäni on mennyt eteenpäin. Olen ennenkin kokenut näitä ylä- ja alamäkiä, joten en todellakaan vielä tuuleta selvinneeni yhtään mistään. Mutta nyt reilun puolen vuoden ajan oloni on koko ajan kohentunut, ja viimeiset kolme kuukautta ovat olleet minulle hyviä. On parempi olla kuin moneen vuoteen... ja sitä hyvää oloa on kestänyt pitempään kuin koskaan. Aiemmin olin oikeastaan koko ajan turtunut, alakuloinen ja sulkeutunut. Sitten saatoin pari päivää käydä ylikierroksilla. Kai yritin sillä tavoin nousta siitä masennuksesta.

Lääkitys, terapia ja ihmissuhteet ovat varmasti auttaneet minut pois päin masennuksesta. Olen myös huomannut löytäneeni taas sitä vanhaa itsevarmuutta, joka on minulle ollut aiemmin ominaista. Olen pohjimmiltani toimelias, itsenäinen ja rohkeakin ihminen, mutta olen hukannut ne jonnekin ahdistuksen ja pelkojen syövereihin. Terveenä olen sellainen, sairaana tunnen olevani aivan joku muu.

Ystävyydestä ja perheestä

En viihdy enää yhtään perheeni kanssa. Tunnen vain halua päästä pois kun olen kylässä vanhempieni luona. On niin teennäinen ja rajoittunut olo, en voi olla oma itseni vaan rajaan jotain olennaista pois. En edes halua korjata tilannetta, haluan ainoastaan pois. 

Kyllä tämän viikonlopun aikana olen huomannut, että en todellakaan halua niitä asioita mitä monet vanhat pitkäaikaisimmat ystäväni. Heidän elämänsä keskiössä on perheen perustaminen, ja kaikki tähtää siihen; on kiire löytää potentiaalinen isäehdokas lapsille, asettua aloilleen, ostaa talo jostain ja alkaa elää omaan kotiin keskittyvää elämää. 

Viihdyn minäkin kotona, minulla on visio unelmieni kodista jonka haluan. Mutta sinne ei mielikuvissani mahdu muita kuin minä ja ehkä toivottavasti puoliso. Jopa eläimen hankinnasta olen alkanut viime aikoina alkanut ajatella eri tavalla. Rakastan omaa aikaani, rauhaa, vaivattomuutta ja olemista. Voin lähteä milloin haluan, tehdä mitä haluan. Toistaalta olen suunnitellut lemmikin hankkimista sen vuoksi, että se loisi minulle rutiinia arkeen, ja sitoisi paikalleen jotta tuntisin kiinnittyväni jonnekin. Se kiinnittymisen ja juurtumisen tunne olisi minulle äärimmäisen tärkeää, koska olen "ajelehtinut" tähän astisen elämäni ja varmasti on osa syynä ongelmiini. Arjen ja elämän rutiinien pakeneminen. Mutta miksi koti ei voisi yksinään olla kiinnekohta elämälleni, ilman lemmikeitä ja lapsia?

Tällä hetkellä minulla on elämässäni sellaisia ystäviä, joiden kanssa jaamme saman katsomuksen monista olennaisista asioista. Olemme samassa elämäntilanteessa, arvostamme samantyyppisiä asioita ja meillä on mielenkiintoisia keskusteluja. Tunnen, että heidän kanssaan minulla on todella jotain yhteistä. Olen tyytyväinen ja onnellinen heidän olemassaolostaan ja ystävyydestämme.