Epäaikuiset

Olen miettinyt millaisia fiiliksiä minulle tulee tietyistä ihmisistä, joiden keskellä olen kasvanut. Sukulaisista, läheisistä sukulaisista. Joitain tiettyjä suhteita ja lapsuuskokemuksia leimaa dissosiaatio, epätodellisuus. Olen päässyt tapahtumaketjuista sen verran jyvälle, että tiedän aikuisten pitäneen minua pikkuaikuisena, ja rakentaneen minulle tietynlaista roolia pärjäävänä ja toimeliaana tyttönä. Minua on usein "kehuttu" järkeväksi. Taustalla tässä on ollut ehkä aikuisten tarve mielistellä minua, saada minut käyttäytymään kuin "iso tyttö", jolloin en reagoisi tunteella (=kiukulla), etteivät he joutuisi ikävien tunteiden valtaan. 

Sitten kun olen kiukustunut (mikä on lapsille aivan luonnollista, ja suotavaa ja hyväksyttävää) niin minut on leimattu pahaksi, epäkypsäksi, rasittavaksi. Eli tunneilmaisut on jotenkin demonisoitu. Vieläkin pelkään suuttumista joillekin ihmisille; kontrolloin käytöstäni jatkuvasti. Mitä enemmän jostain ihmisestä tykkään, sitä tiukemmin pysyn kiltin ja säröttömän lapsikuoreni alla. 

Aikuiset ovat myös käyttäneet minua. Kuka mihinkin tarkoitukseen. Äiti vakauttamaan elämäänsä, korjaamaan ja hyvittämään omia lapsuustraumojaan, saadakseen ajatukset muualle. Isä on tarvinnut elämän tarkoituksen. Läheinen sukulainen on ominut minut henkilökohtaiseksi nukekseen, jolle järjestää kaikkea kivaa, antaa lahjoja, mutta niillä on ollut myös vastavuoroisesti hintansa. Minun on pitänyt olla läsnä hänelle epämiellyttävissä tilanteissa, katsoa ja kuunnella häntä surun hetkellä, ratkoa hänen ongelmiaa... Epäsuorasti, ei jatkuvasti, mutta niin että muistan olleeni ja eläneeni sitä piinaavaa epätodellista oloa hänen seurassaan. Esitän edelleen välillä, en uskalla sanoa mielipiteitäni koska siitä seuraa... tyrmäys. Ei keskustelua, ei avoimuutta, ei kunnioitusta. Tyrmäys. Vähättely. Nauru. Sääli. Pilkka. Tuo pilkkaaminen, alentuva kohtelu ja iva ovat kamalia. Ne suututtavat edelleen. En osaa käsitellä sitä suuttumusta, ja vaikka osaisin niin ei se silti oikeuta aikuisia ihmisiä kohtelemaan minua kuin lasta. 

Monia aikuisia, jotka ovat olleet kykenemättömiä tunnistamaan, käsittelemään ja sietämään omia tunteitaan. Siitä on lapsuuteni tehty. 

Ehkä terapia on viime aikoina vähän auttanut. Ainakin sen suhteen, että olen rennompi ja luottavaisempi itseni suhteen. En niin paljon vertaile itseäni muihin, vaan tykkään omasta ainutlaatuisuudestani. Ja omalaatuisuudestani. Kyllä terapia kai eheyttää.