Olen miettinyt millaisia fiiliksiä minulle tulee tietyistä ihmisistä, joiden keskellä olen kasvanut. Sukulaisista, läheisistä sukulaisista. Joitain tiettyjä suhteita ja lapsuuskokemuksia leimaa dissosiaatio, epätodellisuus. Olen päässyt tapahtumaketjuista sen verran jyvälle, että tiedän aikuisten pitäneen minua pikkuaikuisena, ja rakentaneen minulle tietynlaista roolia pärjäävänä ja toimeliaana tyttönä. Minua on usein "kehuttu" järkeväksi. Taustalla tässä on ollut ehkä aikuisten tarve mielistellä minua, saada minut käyttäytymään kuin "iso tyttö", jolloin en reagoisi tunteella (=kiukulla), etteivät he joutuisi ikävien tunteiden valtaan.
Sitten kun olen kiukustunut (mikä on lapsille aivan luonnollista, ja suotavaa ja hyväksyttävää) niin minut on leimattu pahaksi, epäkypsäksi, rasittavaksi. Eli tunneilmaisut on jotenkin demonisoitu. Vieläkin pelkään suuttumista joillekin ihmisille; kontrolloin käytöstäni jatkuvasti. Mitä enemmän jostain ihmisestä tykkään, sitä tiukemmin pysyn kiltin ja säröttömän lapsikuoreni alla.
Aikuiset ovat myös käyttäneet minua. Kuka mihinkin tarkoitukseen. Äiti vakauttamaan elämäänsä, korjaamaan ja hyvittämään omia lapsuustraumojaan, saadakseen ajatukset muualle. Isä on tarvinnut elämän tarkoituksen. Läheinen sukulainen on ominut minut henkilökohtaiseksi nukekseen, jolle järjestää kaikkea kivaa, antaa lahjoja, mutta niillä on ollut myös vastavuoroisesti hintansa. Minun on pitänyt olla läsnä hänelle epämiellyttävissä tilanteissa, katsoa ja kuunnella häntä surun hetkellä, ratkoa hänen ongelmiaa... Epäsuorasti, ei jatkuvasti, mutta niin että muistan olleeni ja eläneeni sitä piinaavaa epätodellista oloa hänen seurassaan. Esitän edelleen välillä, en uskalla sanoa mielipiteitäni koska siitä seuraa... tyrmäys. Ei keskustelua, ei avoimuutta, ei kunnioitusta. Tyrmäys. Vähättely. Nauru. Sääli. Pilkka. Tuo pilkkaaminen, alentuva kohtelu ja iva ovat kamalia. Ne suututtavat edelleen. En osaa käsitellä sitä suuttumusta, ja vaikka osaisin niin ei se silti oikeuta aikuisia ihmisiä kohtelemaan minua kuin lasta.
Monia aikuisia, jotka ovat olleet kykenemättömiä tunnistamaan, käsittelemään ja sietämään omia tunteitaan. Siitä on lapsuuteni tehty.
Ehkä terapia on viime aikoina vähän auttanut. Ainakin sen suhteen, että olen rennompi ja luottavaisempi itseni suhteen. En niin paljon vertaile itseäni muihin, vaan tykkään omasta ainutlaatuisuudestani. Ja omalaatuisuudestani. Kyllä terapia kai eheyttää.
Kuulostaa hyvin tutulta. Minuakin on aina kauhettu järkeväksi, fiksuksi, mitä kaikkea. Siinä on tehty oikein karhunpalvelut nimenomaan kasvattajalle itselleen: kun sanon tyttäreni olevan järkevä ja fiksu, hän elää sen raamien mukaan. Toisaalta myös mitä tahansa olen tehnyt, olen ollut järkevä ja fiksu. Silloinkin, kun olen 15-vuotiaana ympärihumalassa ollut sukulaisten edessä. Heillä on ollut omat suojalasinsa, joiden takaa ovat maailmaa katsoneet. He, alkoholisoituneet.
VastaaPoistaLisäksi on ollut monia muita aikuisia ympärillä, jotka ovat olleet kykenemättömiä käsittelemään ja sietämään sekä omien että samalla myös minun tunteita.
Terapia auttaa, onneksi siihen suureen vihan ja surun määräänkin, jota tuntee edelleen, kun miettii kuinka epäoikeudenmukaista on joutua kasvamaan ympäristössä, jossa on alusta lähtien riistetty lapsen oma identiteetti ja mahdollisuus kasvaa minäksi, ja se on korvattu yrittäen kasvattaa lapsi omaksi kuvakseen.
On kuitenkin tärkeää, että tiedostat nämä asiat juuri tällä tavalla. Näillä eväillä kohti tulevaisuutta; onneksi me itse rakennamme tulevaisuutemme, eivät he.
Tuo identiteetti ja minuus on tärkeä pointti. Periaatteessa kun ei tiedä vielä itsekään millainen olisi ja miksi, mutta silti tietää ainakin sen mitä ei halua olla ja mikä ei tunnu "omalta". Vaikka ei tiedä mitä se oma on... Etsintä jatkukoon.
PoistaSiitä se tärkein lähteekin, kun tietää mitä ei halua olla ja keihin ei halua kuulua. Sieltä se alkaa muotoutua: kuka minä olen.
PoistaVihdoin. Huh.