Onnellisuus on tärkeä aihe - jälleen

Jo viime syksynä pohdiskelin itsekseni miten voisin tulla onnelliseksi. Jokseenkin naiivi ajatuksenkulkuni oli se, että jos en kerran ole syntynyt peruspositiiviseksi ihmiseksi, niin voin yrittää huijata itseni onnelliseksi. Siis "oppia" onnelliseksi. Olin saanut niin tarpeekseni kaikesta siitä mitä epävakaus ja masennus ovat vuosin varrella tuoneet elämääni itseinhon ja -syytösten muodossa. Ajattelin, että jostain minä olen sisäistänyt ja ottanut omakseni nämä itseeni kohdistuvat negatiiviset tunteet, ja nyt ne tuntuvat minulle totuudelta. Päätin yrittää pyristellä niistä irti, ja hoin itselleni että minä voin vaikuttaa siihen millaisen elämän elän. En saa antaa muiden ihmisten joko todellisten tai kuviteltujen mielipiteiden vaikuttaa siihen olenko onnellinen. Haluan olla onnellinen. Se tarkoittaa sitä, että minun pitää oppia muuttamaan negatiivista tulkintatapaani ja jättämään huomiotta tietyt asiat, joiden tiedän aiheuttavan ahdistusta.

Isälläni on hyvin negatiivinen ja kyyninen ajatusmaailma. Hän odottaa aina pahinta, ja pitää sitä vain luonnollisena että pahoja asioita tapahtuu. Hän ei vihastu, turhaudu, säikähdä tai halua vaikuttaa asioihin kun  jotain pahaa tapahtuu: hän vain toteaa että mitä minä sanoin, ja hokee että usko pelastaa. Konkreettisesti ei tapahdu mitään, paetaan vaan siihen ajatukseen että joskus vielä uskovat saavat hyvityksen kaikelle iänkaikkisessa elämässä.  Vihaan sitä, että hän on ajatellut niin kun me olimme lapsia. Olen varma, että osaltaan pelkoni ja ahdistukseni kumpuaa juurikin tuolta lapsuudesta, jossa vanhempamme eivät ole opettaneet meille miten vaikuttaa omaan elämään.. Heidän näkemyksensä on ollut se, että pahoja asioita tapahtuu voimatta itse niille mitään, elämään ja tapahtumien kulkuun ei voi vaikuttaa. Siksi pitää uskoa jumalaan ja taivaaseen, koska siten elämällä on joku tarkoitus - ei tosin tässä maailmassa, vaan sitten joskus kuoleman jälkeen uskovat palkitaan iankaikkisella elämällä.

Nyt minun vain tekisi mieli huutaa, että olette hylänneet lapsenne, jättäneet yksin maailmaan. Ette ole suojelleet meitä ettekä opettaneet suojelemaan itseämme. Jo pieninä lapsina jouduimme ottamaan vastaan sen "tosiasian", että maailma on arvaamaton ja paha. Ei lapsille saa niin opettaa... Pienelle lapselle täytyy pitää yllä illuusiota vanhempien kaikkivoipaisuudesta ja suojelusta, koska sillä tapaa voidaan turvata lapselle luottamus myös omiin taitoihin ja selviytymiseen. Kun perusta on turvallinen, niin lapsi voi kasvaessaan kohdata elämän karut tosiasiat ilman että kuitenkaan menettäisi mielenterveyttään... Jotain tällaista mieltä olen.. kai.

Jatkan aiheesta toiste...

Epävakaus

Olen nyt viime aikoina pohdiskellut noita saamiani diagnooseja, jotka siis ovat toistuvan masennuksen keskivaikea masennusjakso (F 33.1) ja tunne-elämältään epävakaa persoonallisuus (F 60.3). Nämähän eivät voi olla toisistaan erillään olevia häiriöitä, vaan epävakaan persoonallisuushäiriön sairaudenkuvaan kuuluu ahdistuneisuus ja usein se myös altistaa masentumiselle. Olen kyllä miettinyt omaa suhtautumistani siihen, että olenko minä sairas vai mikä persoonallisuushäiriö oikeastaan onkaan... Luen juuri yhtä epävakaan persoonallisuushäiriön hoidosta kertovaa kirjaa, ja siinä mielestäni tuodaan hyvin esille se, että ihmisen persoonallisuuteen liittyviä ongelmia ei ehkä ole mielekästä tarkastella kategorisesti, vaan "normaalin persoonallisuuden ja persoonallisuushäiriöiden piirteet näyttävät muodostavan jatkumon. Persoonallisuushäiriöpiirteet ja normaalin persoonallisuuden ulottuvuudet muistuttavat --- laadullisesti toisiaan. Kaikilla yksilöillä on persoonallisuushäiriöiden piirteitä. Kun piirre on korostunut, puhutaan persoonallisuushäiriöstä, mutta raja suhteessa normaaliin on liukuva. Tutkijat, kuten Joel Paris (1998), ovatkin esittäneet, että persoonallisuushäiriöitä tulisi mieluummin pitää normaaleiden piirteiden äärimmäisenä korostumisena." (Koivisto & Stenberg & Nikkilä & Karlsson 2009: Epävakaan persoonallisuushäiriön hoito).

Eli epävakaata persoonallisuutta - tai persoonallisuushäiriötä - ei mielestäni voi pitää selkeästi sairautena, josta joko paranee tai ei. Yleensä häiriön oireet lieventyvät iän myötä, mikä kertoo mukautumisesta ja oppimisesta. Kaikki eivät täytä täydellisesti ja puhtaasti diagnostisia kriteerejä, enkä itsekään koe olevani "pahin" mahdollinen tapaus. Ystäväni entisellä seurustelukumppanilla oli diagnosoitu sama häiriö, ja hän oli pipipää ihan ulospäinkin... Hirveitä raivo- ja väkivaltakohtauksia, päihteitä, viiltelyä, itsemurhayrityksiä. En laske itseäni tähän samaan kategoriaan siitä syystä, että en reagoi ulospäin näin voimakkaasti. En voi vetää jatkuvasti päätäni täyteen, en pystyisi viiltelemään tai muuten satuttamaan itseäni (no okei, joskus on käynyt mielessä kun on niin hirve itseinho-olo että oksettaa... Ennemmin ottaisin turpaani joltain muulta... on ihme etten ole ajautunut suhteisiin väkivaltaisten miesten kanssa, koska joskus olen fantasioinut siitä, että joku todella hakkaisi minusta ilmat ja veret pihalle... Mutta en oikeasti tahdo sitä.. siksi kutsunkin sitä fantasioinniksi.) 

Minä oireilen "hajoamalla sisäänpäin": sekoamisen tunne, pelot, ahdistus, turtumus, masennus, apatia, dissosiaatio, jähmettyminen, takaumat. Seurusteluissa ja hyvin tiiviissä ystävyyssuhteissa on ollut nähtävissä riippuvuus ja pelko jätetyksi tulemisesta. En vain ole osannut yhdistää niitä mihinkään vakavampaan ennen kuin erosin ensimmäisestä poikaystävästä. Silloin tiesin, että suhtautumiseni ei ollut normaalia. Minusta tuntui kuin olisin kärsinyt jostain post-traumaattisista oireista, ja olo vain paheni. 

Ei tee hyvää miettiä näitä asioita nyt. Ensi viikolla on ensimmäinen psykoterapiakäynti, silloin katsellaan miten pääsen liikkeelle siinä prosessissa kun on nuo työt. 

Nyt kuitenkin odottelemaan unta ja viimeistä työpäivää tällä viikolla... sovin juuri ystävien kanssa mukavia juttuja vapaapäiville, joten ei mene vain sängyssä makoiluun tuo aika...

Töihin taas

Viikko on mennyt hirveän nopeasti, vaikea uskoa että kohta pitäisi alkaa valmistautua uuteen työviikkoon. Olen ollut innoissani uudesta työstäni, kun pääsen tekemään oman alan hommia sossuna. Tässä työssä punnitaan se, olenko todella niin hyvässä kunnossa kuin uskon olevani. En tietenkään olisi ottanut työtä vastaan, jos epäilisin jaksamistani, se olisi vastuutonta myös asiakkaita ajatellen. Mutta aina voi tulla yllätyksiä.

Olen tehnyt töitä joskus todella huonovointisena, ollut palamassa loppuun, joskaan en työn raskauden vuoksi vaan oman masennukseni takia. En ollut silloin omaa koulutustani vastaavassa työssä, mutta se oli kuitenkin hyvin ihmisläheistä ja rasitti henkisesti paljon. En olisi jaksannut kohdata ihmisiä - se vaatii keskittymistä, energiaa, itsensä likoonpistämistä. Ei minulla silloin ollut mitään mitä antaa itsestäni, kun voimat menivät sinnittelyyn. Pinna oli kireällä, suutuin helposti ja hoidin - omasta mielestäni - työni huonosti.

Ulospäin en näyttänyt mitään työtovereillekaan, vaan pystyin vetämään ahkeran työntekijän roolia ja sain kehuja. Oikeasti osasin vain esittää ja saada asiat ja itseni näyttämään hyvältä. Olin kuitenkin koko ajan "hajoamassa liitoksista", purskahtamassa itkuun ja lähtemässä kesken päivää pois.

Työssä uupuminen oli minulle se juttu, joka sai viimein hakemaan apua. En pystynyt opiskelemaan enkä tekemään töitä. Siinä vaiheessa pelkäsin tulevaisuuteni puolesta, tunsin putoavani muiden tovereideni matkasta.

Onneksi nyt asiat ovat paremmin, ja yllättävän lyhyessä ajassa (vuodessa) elämäni on mennyt eteenpäin. Olen ennenkin kokenut näitä ylä- ja alamäkiä, joten en todellakaan vielä tuuleta selvinneeni yhtään mistään. Mutta nyt reilun puolen vuoden ajan oloni on koko ajan kohentunut, ja viimeiset kolme kuukautta ovat olleet minulle hyviä. On parempi olla kuin moneen vuoteen... ja sitä hyvää oloa on kestänyt pitempään kuin koskaan. Aiemmin olin oikeastaan koko ajan turtunut, alakuloinen ja sulkeutunut. Sitten saatoin pari päivää käydä ylikierroksilla. Kai yritin sillä tavoin nousta siitä masennuksesta.

Lääkitys, terapia ja ihmissuhteet ovat varmasti auttaneet minut pois päin masennuksesta. Olen myös huomannut löytäneeni taas sitä vanhaa itsevarmuutta, joka on minulle ollut aiemmin ominaista. Olen pohjimmiltani toimelias, itsenäinen ja rohkeakin ihminen, mutta olen hukannut ne jonnekin ahdistuksen ja pelkojen syövereihin. Terveenä olen sellainen, sairaana tunnen olevani aivan joku muu.

Ystävyydestä ja perheestä

En viihdy enää yhtään perheeni kanssa. Tunnen vain halua päästä pois kun olen kylässä vanhempieni luona. On niin teennäinen ja rajoittunut olo, en voi olla oma itseni vaan rajaan jotain olennaista pois. En edes halua korjata tilannetta, haluan ainoastaan pois. 

Kyllä tämän viikonlopun aikana olen huomannut, että en todellakaan halua niitä asioita mitä monet vanhat pitkäaikaisimmat ystäväni. Heidän elämänsä keskiössä on perheen perustaminen, ja kaikki tähtää siihen; on kiire löytää potentiaalinen isäehdokas lapsille, asettua aloilleen, ostaa talo jostain ja alkaa elää omaan kotiin keskittyvää elämää. 

Viihdyn minäkin kotona, minulla on visio unelmieni kodista jonka haluan. Mutta sinne ei mielikuvissani mahdu muita kuin minä ja ehkä toivottavasti puoliso. Jopa eläimen hankinnasta olen alkanut viime aikoina alkanut ajatella eri tavalla. Rakastan omaa aikaani, rauhaa, vaivattomuutta ja olemista. Voin lähteä milloin haluan, tehdä mitä haluan. Toistaalta olen suunnitellut lemmikin hankkimista sen vuoksi, että se loisi minulle rutiinia arkeen, ja sitoisi paikalleen jotta tuntisin kiinnittyväni jonnekin. Se kiinnittymisen ja juurtumisen tunne olisi minulle äärimmäisen tärkeää, koska olen "ajelehtinut" tähän astisen elämäni ja varmasti on osa syynä ongelmiini. Arjen ja elämän rutiinien pakeneminen. Mutta miksi koti ei voisi yksinään olla kiinnekohta elämälleni, ilman lemmikeitä ja lapsia?

Tällä hetkellä minulla on elämässäni sellaisia ystäviä, joiden kanssa jaamme saman katsomuksen monista olennaisista asioista. Olemme samassa elämäntilanteessa, arvostamme samantyyppisiä asioita ja meillä on mielenkiintoisia keskusteluja. Tunnen, että heidän kanssaan minulla on todella jotain yhteistä. Olen tyytyväinen ja onnellinen heidän olemassaolostaan ja ystävyydestämme. 

Jätä uppoava laiva

Olen tavannut tällä viikolla useampaa "vanhaa" kaveria, ja meidän kaikkien elämät tuntuvat muuttuneen vuosien varrella kovasti. Itselläni sisäisesti, muut ovat päässeet konkreettisestikin eteenpäin kohti omia tavoitteitaan. Eräs ystäväni on saanut kauan haluamansa lapsen, toinen taas on menossa naimisiin. Podin etukäteen lievää ahdistusta heidän näkemisestään, koska pelkäsin tulevani kateelliseksi kaikista niistä ihanista asioista heidän elämässään.

Kuunneltuani ja nähtyäni mitä elämä on lapsenhoidon, lainojen ja hääbudjettien ristipaineissa, tunsin olevani hyvin tyytyväinen omaan elämäntilanteeseeni. En varmastikaan ole kade kaverieni elämästä, pikemminkin siitä että en ole samalla tavalla kyennyt omiin haaveisiin ja niiden toteuttamiseen. Heidän elämänsä ihanat asiat eivät ole minun elämässäni "ihania" ja haluttavia asioita. Ihanaa, että kaverini on saanut lapsen - minä en tahdo lasta, nautin vapaudestani, omasta ajastani ja tilastani itsekkäästi. Ihanaa, että kaverini on menossa naimisiin perustaakseen perheen - minä en ikinä tahdo naimisiin samoista syistä kuin hän. Minun on vain opittava olemaan rohkeasti sitä mieltä kuin olen, eikä ahdistua siitä jos en halua niitä asioita joita "kuuluisi" haluta. 

Parisuhdetta tässä on tullut mietittyä, kun tapasin entisen "säätöni", jonka kanssa olemme nykyään kavereita. Joskus vuosia sitten meillä oli juttua pitkänkin aikaa, mutta koskaan emme seurustelleet tai tapailleet oikeasti. Silti hän on exä minulle. Johtuneeko siitä, että emme ole enää tietenkään niin paljon tekemisissä vai olemmeko muuttuneet niin paljon, että hän ei tunnu enää samalta kuin silloin. Jokin on muuttunut, minä olen pehmentynyt hän on jämähtänyt, antanut periksi. Siltä minusta tuntui kuin tapasimme. Olen pitänyt häntä yhtenä elämäni miehistä sen vuoksi, että aikoinaan häneen tutustuminen muutti minua ja elämääni. Olen onnellinen että hän tuli elämääni, koska vaikeudet ja hienoudet hänen kanssaan opettivat minulle paljon. Mutta se on mennyttä, olen pitänyt yllä jotain epätodellista mielikuvaa hänestä, eikä se kuva enää vastaa todellisuutta. Se, että meillä joskus synkkasi, ei tarkoita että meillä tulisi synkkaamaan loppuelämämme. Ehkä pitää lakata kaipaamasta sitä yhteyttä, ja muistella lämmöllä sitä mitä joskus oli. Pitää osata mennä eteenpäin. Jätä siis uppoava laiva.

Eteenpäin. Yritin mennä eteenpäin näissä omissa ystävyyssuhteissani, ja kerroin eräälle henkilölle terapiasta ja kaikista näistä diagnoosijutuista. Muiden kanssa ei tullut sopivaa tilaisuutta ottaa asiaa esille, ja vaikk olisikin tullut, en olisi halunnut. Keskustelua tuli jonkin verran, lääkityksestä ynnä muusta. En tiedä voinko puhua jatkossa hänelle, ymmäärtääkö hän asioita samalla tavalla, mutta voinen yrittää. Edelleen on muutama kaveri joille ehdottomasti pitäisi kertoa, mutta en voi.

Muistoja

No nyt niitä treffejä kavereiden kanssa on sovittu - ehkä jo liiankin kanssa. En tiedä kuinka saan pääni pyörälle kaupungista ja tapaamisesta toiseen juoksemisella. Toisaalta koen olevani nyt paremmassa kunnossa kuin vuosiin, joten on ehkä yritettävä selittää heille miksi olen ollut sellainen kuin olen ollut. Välinpitämätön ja etäinen. 

"Hauskaahan" tässä on se, että kukaan ei ole huomannut mitään - kukaan ei voisi uskoa, että minä masentuisin tai olisin jotenkin ahdistunut. Vielä vähemmän uskottaisiin sitä, että olen joku rajatilatapaus. Muistan ensimmäiset vuodet lukion jälkeen opiskellessa miten osasin peittää kaiken mitä sisälläni ikinä liikkuikin. Olin kuin kiveä toisten ihmisten seurassa, joskus taistelin kovasti itseni kanssa tunnistaakseni oman ääneni ja kehoni. 

Minulle koti oli ainoa paikka, missä saatoin alkaa taas tuntea. Niin kotini sitten täyttyikin ikävistä ajatuksista, tunteista, itkusta ja pelosta. En pysty vieläkään katsomaan kuvia ensimmäisestä omasta kodistani ilman, että tunnen rinnassani raskaan painon ja sydämen tykytyksen ahdistavalla tavalla. 

Tunteet ja muistot ankkuroituvat johonkin, minulle ainakin tuoksuun tai näkymään. Myös kehoon jää muistiin jotkin usein toistetut asiat; kun tottuu nukkumaan tietyssä asennossa rakkaan vieressä, tietää minkä verran pitää varvastaa yltääkseen suutelemaan häntä, millaista on koskettaa. Keho muistaa nämä asiat yllättävän pitkään, ja toisen ihmisen kanssa oleminen tuntuu niin vieraalta... väärältä. 

En tiedä miksi mietin nyt näitä. On vähän paska olla, vaikka seuraavat viikot tuovat mukanaan monia odottamisen arvoisia asioita: kavereiden tapaamista, reissaamista, uuden työn, terapian alkamisen. Pelottaa, että kohta taas tapahtuu jotain mikä.. en tiedä.. saa minut tuntemaan, että tämä oli tässä, en jaksa enää.

Ahdistus

Tätä se on. Muutama tunti sitten asiat ja elämä oli ok, istuskelin sohvalla huivia neuloen ja Idolsia katsellen. Sitten jokin laukaisee ahdistuksen ja surun. Tänään siihen riitti tieto siitä että taas yksi minun ikäiseni kaveri on perustamassa perhettä. Kaikki menevät kihloihin, naimisiin ja saavat lapsia.

On vaikea sanoa mistä ja miksi olen surullinen ja katkera. En varsinaisesti kaipaa sellaisia asioita kuin lapset, omakotitalo, auto. Parisuhde on hieno asia, ja sitä tavallaan kaipaankin mutta siitäkin minulle tulee huono olo. Ehkä olen surullinen sen vuoksi, että koen jääneeni paitsi positiivista tunteista ja tuesta; olen katkera ettei minulla ole ollut keinoja opetella elämään tässä maailmassa, hakemaan paikkaani. Maailmasta kun piti vetäytyä pois "turvallisen" uskonnon ja yhteisön pariin. Nyt tunnen jääneeni jälkeen kaikista muista ikätovereistani, teen ja koen asioita jotka olisin halunnut käydä läpi jo paljon aiemmin. En ole koskaan tuntenut kuuluvani joukkoon.

Olen oikeasti todella vihainen, haluaisin voida kääntää aikaa taaksepäin. Itkettää pirusti. Tätä on ihan vitun vaikea käsitellä kun ei itsekään osaa pukea sanoiksi tai millään tavalla edes eheäksi ajatukseksi että mikä mättää.

Haluaisin mennä lähelle ihmisiä, siis ystävystyä ja uskaltaa rakastuakin / rakastaa. Mutta seuraan vain elämän kulkua sivustakatsojana, enkä pysty ottamaan vastaan ihmisten kiinnostusta. Itse asiassa käyttäydyn niin ettei kukaan kiinnostukaan minusta, sen vuoksi että minä en ole omasta mielestäni ihminen josta muut voisivat välittää. Kaverit tai poikakaverit. En tee mitään minkä seurauksena joku pitäisi minusta, olen vain passiivinen. Jos joku tulee lähelle - muistan hyvin viime kesän / syksyn - niin suhtaudun jotenkin passiivis-aggressiivisesti häneen... En pysty ottamaan vastaan ajatuksia, toiveita, vastustan kaikkea vaikka en haluaisi vastustaa. Muutos käyttäytymisessä ja minäkuvassa pelottaa.

No jäänen pohtimaan asioita ja pyörimään sängyssä vaikka aamulla on pakollinen luento. Maanantain vastaiset yöt ovat lähes poikkeuksetta hyvin syvältä.