Tunteet tai niiden puute

Seisoin bussipysäkillä illalla hieman ennen kello yhdeksää. Muovipussi täynnä ruokaostoksia, ja menossa yksin kotiin. Silloin mietin olevani taas kuplassa, johon ei muiden ihmisten elämä minua kosketa. Ympärilläni tapahtuvat "normaalit" perjantai-illan kuviot olivat kuin eri maailma, filmi, elokuva. Tai ei ehkä edes elokuva, koska en pysty millään hahmottamaan juonta näkemässäni. Elämä on irrallista, pirstaleista. En ymmärrä mihin muut ihmiset kiinnittyvät - miten ne vaan voivat elää päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen välillä onnellisina, välillä surullisina. Kyllä minä surunkin voisin ottaa, joskus jopa toivoisin voivani tuntea sitä. Mutta kun en uskalla. Minusta koko elämä tuntuu täysin päättömältä ja ahdistavalta.

Bussia odotellessa ehdin miettiä asioita ja palata taas siihen ajatukseen, että minä vain olen yksin elävä ihminen. En ole oppinut jakamaan asioita, seurustellessakin tunnen kammottavaa yksinäisyyttä ja hylätyksitulemisen tunnetta. (niin kyllä sitä sitten siinä tilanteessa taas tunnetaan niin helevetinmoisesti) Haluaisin, että olisi joku joka välittäisi mutta en osaa ottaa sinä vastaan, haluaisin että joku olisi ikään kuin odottamassa minua, mutta sitä odotusta ei "tarvitsisi" koskaan täyttää. Koska silloin olisin siinä tositilanteessa, että voidakseni ottaa vastaan hellyyttä ja välittämistä, minun pitäisi voida kokea ansaitsevani ne. Niinhän ei kuitenkaan tapahdu, vaan väistelen kiintymyksen syntyä koska en vain ole tarpeeksi hyvä. Ja lopulta ahdistun siihen ristiriitaan niin paljon, että sekoan ja teen - ei ehkä aktiivisesti mutta passiivisesti - jotain mikä suistaa suhteen lopullisesti raiteiltaan. 

Kotona on hyvä olla, totean. Turvauduin Opamoxiin tänä iltana, koska ajatukset jumittaa ja ahdistus nousee. Mutta selviän. On niin vitun väärin, että en ole saanut näitä rauhoittavia aiemmilta lääkäreiltä, kun on ollut hirveät pelkotilat päällä hulluksitulemista ja kuolemasta. En tiedä miten tästä jatkaa. Arki sujuu oikein hienosti, ehkä vähän överi päivä töissä, liikaa asioita mun hauraalle sielulleni. 

Dissosiaatioteoria

"Näennäisesti normaali persoonan osa pyrkii kaihtamaan traumasta muistuttavia tilanteita niiden laukaistessa herkästi persoonan emotionaalisen osan psyykelle sietämättömine tunnetiloineen, pelkoineen, vihoineen tai lamaantumisineen. Traumatisoituneen henkilön foobisen käyttäytymisen seurauksena voivat olla arkielämän kaventuminen ja ihmissuhteissa ongelmia aiheuttava tunneherkkyys.

Näennäisesti normaali persoonan osa ei välttelevyytensä ja jäykän roolikäytöksensä vuoksi pysty nauttimaan ja iloitsemaan ihmissuhteistaan, jolloin tuloksena voi olla jatkuva väsymys ja krooninen masentuneisuus. Suuri osa henkilön psyykkisistä voimavaroista saattaa samalla kulua traumamuistojen tai laukaisevien ehdollistuneiden ärsykkeiden välttämiseen, jonka seurauksena on jatkuva uupuminen.

Työstämättömistä traumaattisista muistoista kärsivä ymmärtää herkästi kanssaihmisten motiivit ja eleet ainakin osin väärin. Traumaperäisestä emotionaalisesta herkkyydestä kärsivät ovat alttiita ihmissuhteissaan erilaisiin ristiriitoihin ja niiden aiheuttamiin eroihin ja myös vakaviin masennustiloihin.

Traumaperäiseen persoonallisuuden rakenteelliseen jakautumiseen liittyvä emotionaalinen persoonallisuuden osa voi ilmetä toimintakyvyn ja tunteiden lamaantumisena ja sen mukanaan tuomana vakavana masennuksena. Aikuiselämässä erot ja erojen pelko tai väkivalta ja sen pelko voivat laukaista lapsuuden tai aikaisemmalle traumaattiselle kokemukselle ominaisen jähmettymisen tai täydellisen alistumisen, joka ulkoisesti muistuttaa lamaavaa masennusoireyhtymää. Tällöin ihminen voi juuttua pitkiksi ajoiksi tällaiseen traumamuistoon liittyvään tilaan ja menettää näennäisen normaaliin persoonallisuuden tilansa ylläpitämän toimintakykynsä.

Traumamuiston laukaisema alistuminen johtaa aikuiselämässä sosiaaliseen alistumiseen, häpeään ja niiden myötä masennustiloihin. Alkuperäisessä traumatilanteessa jähmettyminen ja alistuminen olivat keino suojautua vaaralta ja kuoleman uhalta, myöhemmässä elämässä samat reaktiot ovat tilanteisiin nähden ylimitoitettuja ja toimintakykyä voimakkaasti heikentäviä."

Suoraan nettisivuilta otettu, löytyy Terveyskirjaston sivuilta.


Onpa tutun kuuloista, kuvailee juurikin minun olotiloja ja reagointia. Tämä kait perustuu teoriaan persoonan rakenteellisesta dissosiaatiosta. Mutta siitä joskus enemmän.

Vaadin hoitoa psykiatrilleni

Piipahdin tänään toistamiseen psykiatrin vastaanotolla. Olin lievästi huvittunut siitä, että tämän alan erikoislääkäri piiloutui kuin eroahdistuksesta kärsivä 2-vuotias tietokoneensa taakse eikä katsonut puolen tunnin aikana minuun kuin kaksi kertaa. Hän luki vanhoja tekstejä, kysyi samat kysymykset kuin pari kuukautta sitten, kirjoitti reseptin ja sitten olin jo ulkona. Ihan autistinen tyyppi, anteeksi vain. Mietin itsekseni, että roolit olisivat voineet olla ulkopuolisen silmin kyllä ihan päinvastoin jos käyttäytymistä arvioi. Vakuutuin siitä, että taidan olla sosiaalisilta taidoiltani aika normaali, kiitos tästä vertailukohteesta psykiatrille.

Puhuin yhden "eksän" kanssa pitkään puhelimessa. Aina silloin tällöin soitellaan, tai hän soittelee. Tosin nyt on ollut kyllä parina päivänä mielessä, että olisi pitänyt kysellä kuulumisia, mutta ehtipä mokoma taas ensin. On ihan hassua, että me kinaamme asioista, olemme aivan toistemme vastakohtia ihmisinä (elämäntavoiltamme, arvoiltamme, kiinnostuksen kohteiltamme...) mutta silti olemme vuodesta toiseen kavereita. Se on sanottava tunnustukseksi, että hän opetti minut ottamaan elämän hieman kevyemmin ja suhtautumaan siihen rennommalla asenteella. Joskus voi vaan katsella mihin elämä vie eikä panikoitua jos kaikki ei mene kuten on suunnitellut.

Koiranhankinnastakin puhuttiin. Olen itse haudannut ajatuksen pennun ostamisesta tänä vuonna. Tämä homma on kääntynyt vähän nyt päälaelleen siinä mielessä, että nyt kun jaksaisin touhuta koiran kanssa ja harrastaa niin en ole kotona; aiemmin pysyin visusti kotosalla mutta silloin ongelmana oli se, että en olisi jaksanut raahautua lenkille. Tiedän monen vuoden kokemuksella, että kun koira on taloudessa, sen hoito menee rutiinilla (ruokkiminen, kynsienleikkuu, turkinhoito) eikä siihen edes kiinnitä sillä tavoin huomiota, sen vaan tekee "huomaamatta", sitten se aktivointi ja lenkittäminen on sitä vaivannäköä varsinkin sohvanlämpöä rakastavalle ihmiselle. Kuitenkin se koiranolemassaolo tuntuu itsestäänselvältä. "Mitä minä tekisin jos ei tätä turjaketta olisi? Tylsistyisin kuoliaaksi!" Mikä ei tietenkään pidä paikkaansa :), mutta siltä se koiraihmisestä tuntuu. Nyt tuntuu vain siltä, että juuri se sitovuus on pahinta, mitä en tässä vaiheessa jaksa ottaa vastuulleni. Se vie kuitenkin sen oman vapauden mennä ja tulla miten haluaa, vaikka onhan sitä ennenkin pärjätty yksinään elukan kanssa. Mutta se, että vaikka pystyisin juuri sen kolme kertaa päivässä käyttään pissalenkillä ei ole tarpeeksi vaan koira tarvitsee myös seuraa ja toimintaa. Joten ruusunpunaiset kuvitelmat ihanasta villistä purevasta rasavillistä ovat hieman saaneet realistisia sävyjä, ja taidan siirtää tätä haavetta hamaan tulevaisuuteen. Eikä tunnu edes pahalta, kun tiedän että joskus sen toteuttamiseen tulee oikea aika.

Masennus

Tänään purin energiani käymällä läpi ja lajittelemalla paperipinon, joka on odottanut kyseistä toimenpidettä jo... pari vuotta? Nyt kävin läpi niitä kirjeitä ja papereita, joita olin vain latonut pinoon odottamaan, että "sitten joskus..." Teki pahaa avata kirjeitä, jotka olivat tulleet yli vuosi sitten, ja kykenin avaamaan ne vasta nyt. Siitä muistin sitten miten outoa toimintani oli masennuksen ja ahdistuksen pahimpina aikoina. Ajatteluni oli kummallista, en kyennyt suunnittelemaan asioita kuten kaupassakäyntiä tai laskujen maksua. Ajatus kiersi kehää. Olisi pitänyt syödä terveellisesti, mutta en vain osannut kaupassa ajatella mitä ruokaa laittaisin. Laskut, muut kirjeet ja postit heitin kirjahyllyn laatikkoon kun en jaksanut lajitella postia. 

Halusin vain silloin sulkeutua pois siitä hetkestä, pyrin välttelemään kaikkea vastuuta ja tekemistä niin pitkälle kuin mahdollista. Muistan miten tuskainen ja itkuinen olin fuksivuonna kun olisi pitänyt mennä jonnekin kaupungille ensimmäisinä päivinä bilettämään - tosin se ahdistus ei hellittänyt sen jälkeenkään koko vuonna. Olisin halunnut vain jäädä kotiin makaamaan sohvalle, syödä jotain hyvää ja katsoa televisiota. Sulkeutua neljän seinän sisälle turvaan. Minua pelotti ulkona liikkuminen, en uskaltanut katsoa ihmisiä, koska pelkäsin olevani vääränlainen ja huono ihminen. Ajattelin, että kaikki nauravat minulle eivätkä tykkää. Olo oli niin yksinäinen ja hylätty vaikka järjen tasolla ymmärsin, että itseensä käpertyminen ja kotiin jääminen sitä yksinäisyyttä aiheuttaa ja pahentaa. 

Kesä -08 oli jo tosi paha, itkin varmasti joka päivä. Yksinäisyys tuntui fyysisesti siltä, kuin jotain olisi voinut sortua kasaan rinnassa, tai olisin voinut vain romahtaa maahan. Viime vuoden kesällä oli samansuuntaisia oireita, mutta niitä väritti enemmän paniikinomaiset tuntemukset. Muistan jonkun yön kun nukuttiin minun isäni vierailun vuoksi eri osotteissa silloisen poikaystävän kanssa, ja valvoin koko yön. Sydän hakkasi ja pelkäsin ..jotain. Itkin hiljaa ettei isä olisi toisessa huoneessa kuullut minua. Rutistin koiraani syliin ja itkin, se yritti lohduttaa.

"Luottokuuntelija"

Inhoan olla se, jonka puoleen aina sukulaiset kääntyvät kun haluavat tilittää asioistaan. Erityisesti olen vierastanut aina erään tätini uskoutumista minulle; hän on kertonut miesjuttujaan ynnä muuta. Muutoin siinä ei ole mitään vikaa, totta kai pitäisin siitä että olisi läheiset välit esim. juuri hänen tai äitini kanssa, mutta ongelma taitaa olla se kun minulle heidän toimintansa näyttäytyy välillä hyvin ailahtelevaisena ja äkkinäisenä. Heistä ei oikein voi koskaan tietää, mitä tapahtuu. Olen varuillani heidän kanssaan, ja ehkäpä tätinikin on uskoutunut minulle kun olen ollut vielä liian nuori jolloin luottamus aikuiseen on mennyt.

Tänäänkin sain tuutin täydeltä tekstiä sukulaiseltani tästä taannoisesta episodista äitini ja erään tuttavan kanssa. Kyseessä oli siis jotain vittumaista mitä äitini oli sanonut, ja tästä nousi myrsky. Enää en ole yhtään varma ketä uskon. Tuttua, niin tuttua. En osaa oikeastaan ikinä luottaa omiin tunteisiini tai näkemyksiini, kun aina kaikki keikahtaakin ympäri. Olen aina jossain ääripäässä, jonkun puolella kokonaan ja seuraavassa hetkessä taas toisin päin.

Sukuni on kyllä omalaatuista. Siinä ei ole päällisin puolin mitään "vikaa", mitä nyt juoppoja löytyy muutama kipale. Mutta jotain salattua olen aina aistinut ihmisten tekemisessä ja olemisessa. Ehkä useimpia sukulaisiani voisi luonnehtia, että heidän käytöksensä on äärimmäisen jäykkää ja nykivää. Tarkoitan sitä, miten ongelmista mennään paniikkiin, ja ne yritetään kiistää ja lakaista maton alle. Sitten ahdistaa se kun salaillaan ja teeskennellään. Hymyillään vaikkei olla tyytyväisiä.

Ei ole vaikea ennustaa, että edessä tulee olemaan vielä suuria vaikeuksia. On nimittäin paljon asioita, joista vanhemmat ja sukulaiset eivät tiedä. 

Normaali ihminen, ihan vaan... normaali

Näin vastasin terapeutille, kun hän kysyi mitä minä sitten haluaisin olla. Oikeasti piti sanoa, että haluan olla onnellinen. Ehkä siis haluan kuitenkin olla enemmän normeihin istuva, ei-poikkeava, sulautuva, mukautuva... ja jotain. En tiedä.

Terapia on tosiaan lähtenyt nyt käyntiin, ja eilen sain Kelalta ilahduttavan kirjeen, että saan tukea tähän projektiin. Ehdin jo hermoilla, että sieltä tulee hylkäys, koska omat selvitykseni olivat niin perseestä. Jostain syystä tämä sanallinen ilmaisuni on ollut vaikeaa viime aikoina. Joudun työkseni kirjoittamaan paljon, mutta en saa siitä oikein nautintoa. Toisaalta siinä on hyvätkin puolensa, että joutuu miettimään pitempään: siinä saa käytyä tilanteet rauhassa läpi ja prosessoida uudelleen. Eipä tarvitse viedä töitä kotiin. Olen siis sosiaalityöntekijän sijaisena, ja kirjoittelen sitten "aika" paljon asiakaskertomuksiin juttuja. Tietokoneella häärääminen (prosessien kirjaaminen, neuvottelujen / tapaamisten dokumentointi...) ja asioiden selvittely vie noin 70 % työajasta. 

Huomenna olisi jälleen terapia. Minulla ei ole vielä vakituista aikaa, koska työni sotkivat suunnitelmat, ja joudumme järjestelemään näitä toimistoajan ulkopuolisia aikoja, joita on vaikea saada kun siellä terapiassa kulkee muutama muukin. Viikko menee äkkiä. Olen oppinut jo pitämään terapeuttini vastaanotosta, sisustus on kovasti mieleeni, siellä on ihanat vaaleat sävyt ja rauhoittava valaistus. Rentoudun siellä. Toki yritän esittää terapeutilleni kivaa ihmistä, pohtia järkevästi omia järjettömyyksiäni. Ehkä teen huomenan sellaisen kyselylomakkeen, jonka avulla olisi tarkoitus päästä eteenpäin. Yleensä terapeuttini ei sitä heti alussa tee, koska ne nostavat esiin elämän erilaisia kipupisteitä, mutta kun minä en oikein saa mistään kiinni... En osaa sanoa mitään oma-alotteisesti. 

On ihanaa, kun pystyy puhumaan jollekin. 

Terapia

Terapia alkoi eilen. Oli yllättävän mukava startti ja keskustelu terapeutin kanssa, hän oli avoimen ja huumorintajuisen oloinen. Nyt aluksi on kerran viikossa- tahti, ja sitten joskus kesällä siirrytään kahteen kertaan viikossa. En oikein vielä tajua, että nyt tämä "projekti" sitten alkoi...

Nythän ei ehditty vielä mitään aihetta varsinaisesti aloittaa, mutta juteltiin minun tämän hetken tilanteestani, miltä tuntui aloittaa terapia... Ja siitä minä sanoin, että tuntuu hassulta kun ei minulla omasta mielestäni ole mitään traumoja joiden pitäisi aiheuttaa masennusta ja muuta oirehdintaa. Olen ajatellut, että onko minulla muka oikeus terapiaan ja hoitoon kun minulla on perustarpeet turvattu lapsena eikä mitään hirveää ole tapahtunu. Terapeutti sanoi, että ei traumatisoituminen ole välttämättä sitä, että tapahtuu jotain suurta, järkyttävää ja näkyvää. Laiminlyönti vuorovaikutuksessa on tarpeeksi lapselle aiheuttamaan ongelmia. Mietin, että mutta kuka sitten tässä maailmassa selviäisi haavoittumatta...

Ehkä vanhempieni opetukset ovat menneet liiankin hyvin perille. Tämä on juuri heidän ajatuksiensa mukaista: mitäpä valittamista minulla muka olisi kun olen aina saanut ruokaa ja vaatteita, ei ole hakattu tai juopoteltu ja perhe on pysynyt kasassa (siihen saakka kun olin jo täysi-ikäinen). Äitini on sanonut monta kertaa, että kaikkihan sitä traumatisoituu. Toisaalta juuri se millä tavalla hän suhtautuu näihin on mielestäni laiminlyöntiä: hän ei anna arvoa toisten vaillejäämisen tunteille, vaan on tylysti sitä mieltä, että turha itkeä pikkuasioista, traumat on ihan normaaleja. Mutta luulen, että hänen omat lapsuuden ongelmansa ovat siinä taustalla... hän mieluummin kieltää vaikeiden asioiden vaikutuksen kuin että uskaltaisi miettiä niitä.

Olen tässä parina päivänä miettinyt tapahtumia muutaman viimeisen vuoden ajalta... oikeastaan siitä saakka kun muutin asumaan yksikseni. Nämä vuodet ovat hautautuneet jonnekin tavoittamattomiin, en pysty palauttamaan mieleeni tunnekokemuksia enkä tapahtumia mitenkään kronologisessa järjestyksessä... Tiedän, mitä opiskeluaikana on tapahtunut, mutta esimerkiksi ensimmäinen vuosi lukion jälkeen on minulle täysi arvoitus. Sen mitä muistan, tuntuu kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. En kykene muistamaan ihmisiä, en tapahtumia, en tunteita, en keskusteluja... Tuntuu kuin olisin ollut joku aivan muu. Viimeiset 10 vuotta olen kärsinyt oudosta vieraantuneesta olosta, en ole ollut oma itseni. Nyt alan taas tuntea jotain iloa ja hyvää oloa elämästä.

Nukuttaa. Olisi pirteä olo henkisesti mutta kun uni vaan tahtoo tulla ihan siitä syystä, että aivot ovat tehneet kovasti töitä taas päivän.