Terapiatauko alkaa olla ohi

Niin huomennahan minun terapiani vasta jatkuu, laskin väärin. Olen jo miettinyt mitä aion siellä puhua, mutta luultavasti tulee taas joku kielenkangistuminen kun istun sohvalle. Aika paljon menee energiaa jännittämiseen, olen nimittäin kyhjöttänyt joka ikinen kerta syvällä sohvannurkassa, mutta vasta kolmen kuukauden jälkeen huomasin isot sohvatyynyt vieressäni. "Ai ootko hankkinut uudet tyynyt tänne??" "Juu ei, ne on olleet siinä. Ihan koko ajan." Never seen... Ja minä jos kuka kiinnitän huomiota sisustukseen. 

Pieni vihantunnne velloo jossain mielessäni, en oikein tiedä kenelle tai mille on vihainen. On vaan aika räjähdysaltis olo. Vaikka tosi asiassa menetän hermoni -omasta mielestä- aika harvoin, ja kunnolla räjähdän tuskin koskaan. Se johtuu siitä, että asun yksin enkä vietä aikaa tiiviisti kenenkään kanssa. 

Hiukan harmittaa se, että diagnoosini tietävät ystävät eivät ole ottaneet kantaa niihin. Kaipaisin hieman keskustelua aiheesta, että mitä he ovat mieltä ja miten näkevät minut. Toisaalta he varmaan yrittävät viestittää, että pitävät minusta kuitenkin ja ettei diagnoosit ystävyyteen vaikuta. Olen sama ihminen kuin ennenkin. Paitsi että olen hieman erilainen kuin mitä näytän. 

Nyt jonkin aikaa minulle on tunkenut ikäviä mielikuvia tietoisuuteen. Useat ovat aika vastenmielisiä ja hämmentäviä. En osaa sanoa voivatko ne olla todellisia muistoja. Niihin liittyy jollain epäsuoralla tavalla aistimus vanhempien itsetuhoisuudesta, muista suhteista ja väkivallasta. Asioita joita ei olisi pitänyt olla. Myös jollain tapaa seksuaalisesti latautuneita mielikuvia on palautunut mieleeni, sellaisia joissa olen vielä lapsi. Otin asian puheeksi viimeisellä terapiakerralla ennen taukoa, oletettavasti nyt jatkamme siitä. 

Epäilen kestääkö pääni käydä läpi asioita joita palautuu mieleeni. Jos menen huonoon kuntoon, otan ainakin sairauslomaa. Pari kolme vuotta sitten en kyennyt käymään luennoilla, hakemaan kirjoja kirjastosta, laittamaan ruokaa, pesemään pyykkiä, siivoamaan. No enpä juuri mitään muuta kuin nukkumaan, katselemaan telkkua, olemaan tietokoneella, itkemään. Siis aivot olivat niin voimakkaassa depressiossa, että normaali ajatuksenkulkukin oli jotenkin häiriintynyt. En pystynyt tekemään asioita pitkälti siitä syystä, että pelkästään niiden ajatteleminen ja suunnittelu oli liian raskasta. Miettikää kuinka paljon asioita kuitenkin pitää tehdä jos aikoo suorittaa kirjatentin. Pitää katsoa opinto-opas, päättää kirjat, ilmoittautua, etsiä ja varata ja lainata kirjat, sitten lukea, mennä tenttiin. Pieniä ja (osa) helppojakin asioita, mutta siinä on monta suunnittelua vaativaa juttua ja toiminnanohjauksen on toimittava. Jos ajatus katkeilee minuutin välein, ei pysty opiskelemaan. Olin niin masentunut, että en osannut ajatella että opintotuki pitäisi lopettaa ja hakea sairauslomaa. 

Mutta joskus.. pääsen vielä voitolle masennuksesta, siitä että se tulee aina uudelleen ja uudelleen. Olen ollut 10 vuotta koko ajan jollain tapaa masentunut ja ahdistunut ja kriisissä. Olen halunnut kuolla, lakata vaan hengittämästä. Vaikea kuvailla. Ja syy? Ei tietoa.

Että tällainen case

Joissain lähteissä ole törmännyt sellaiseen väitteeseen, että tunne-elämältään epävakaat olisivat kykenemättömiä empatiaan, muilla ihmisillä olisi heille vain välinearvoa ja ihmissuhteissa hyötynäkökulma. Nämä samat piirteethän kuvaavat narsismiakin. 

En ole perehtynyt niin syvällisesti persoonallisuushäiriökirjallisuuteen, että olisin muodostanut kantani. Olen lueskellut pääasiassa "potilaiden" omia kertomuksia sieltä täältä lehdistä, kirjoista ja netistä erityisesti. En tiedä kuuluuko kyseinen empatiakyvyttömyys tähän häiriöön, ihmiset ovat ainakin itse sitä mieltä että ei kuulu. Mutta toisia ihmisiä manipuloimaan epävakaa on varmastikin tottunut, jotta saisi tyydytettyä tarpeensa. Niiden tarpeiden oikeellisuudesta voikin sitten keskustella erikseen. Itse olen analysoinut, että jos ihminen jää lapsuuden perheessä itse vaille ymmärrystä ja empatiaa, vanhemmat ovat vääristelleet tunnemaailmaa ja käyttäytyneet itse omituisesti, jonka seurauksena lapsi joutuu "taistelemaan" pärjätäkseen. Lapsen tulee oppia ne keinot ja strategiat, joilla hän varmistaa selvitäkseen kodin ilmapiirissä, joka on usein jollain tapaa vaikea ja jopa häiriintynyt. Nuo selviämisstrategiat eivät välttämättä ole aikuisuudessa enää asianmukaisia.

Erään oppaan mukaan mielihyväperiaate toimii ainoana motivaation lähteenä [epävakaalle ihmiselle]: tästä seuraa välittömän tyydytyksen etsiminen ja heikko kyky sietää odottamista tai turhautumista. Heillä ilmenee myös toisiin ihmisiin vaikuttamaan pyrkivää käytöstä.

"Käytöksellä ei ole vaihtoehtoja: autossa on vain yksi vaihde päällä, eikä sitä voi vaihtaa, levy jää junnaamaan samaa uraa ja jankutus on loputonta."

"Menneisyys ei elä: ikään kuin elämän historialla ei olisi (näennäisesti) mitään merkitystä, kaikki toteutuu tässä ja nyt, tunteiden myrskyssä, muuta ei mietitä."

Itse ajattelen niin, että häiriön vakavavuusaste vaihtelee - luonnollisestikin - ja skeematerapiassa esitetty näkemys moodeista (minä-tiloista) osuu jotenkin yhteen oman käsitykseni kanssa, tai ehkä löysin siitä selityksen joka kuvaa omaa kokemustani ongelmien kanssa elämisestä. Epävakaalla on traumatisoitumisen tasosta riippuen myös ns. normaali minä, joka kykenee toimimaan kuten muutkin. Sitten on nämä toiset minä- tilat: hylätty, vihainen, rankaiseva ja suojautuja. Jos arvioin nyt omalla kohdallani tuollaisia juuttumistilanteita, jotka siis selkeästi ovat osa muuta kuin tervettä minääni, niin ne liittyvät olosuhteisiin ja ihmisiin, jotka saavat minut pelkäämään hylkäämistä ja vaille jäämistä sekä tuntemaan itseni naurettavaksi ja tyhmäksi. Niissä tilanteissa esiintyy tätä hylätyn minän säälittävää ja vetoavaa käytöstä, joka vuorottelee vihaisen minän kanssa. Tämä on varmaan sitä "manipuloimista" kun käytös muuttuu toisen osapuolen reaktioiden mukaan; ajattelen (alitajuisesti tosin) että millä saisin tuon toisen suostumaan minulle edullisiin myönnytyksiin. 

Menneisyys ei elä on varmastikin kuvaava ilmaus sille mistä kirjoitin muutama päivä sitten. Eilisellä ei ole paljoakaan merkitystä, se ei tunnu tässä hetkessä. Välillä se tuntuu liikaa, kun suojaukset pettävät ja paniikki iskee. Siinä on mielestäni kyseessä myös tietty trauma, eli muistot palaavat mieleen elävinä ja kroppa reagoi sillä hetkellä kuten se on reagoinut aiemmin itse trauman aiheuttaneessa tilanteessa. Saatan saada "hepulin" joskus pienestä asiasta, jonkin tärkeän ihmisen eleistä ja sanavalinnoista. Se mikä muistuttaa aiemmista "hylkäämisistä" saa kehon stressitilaan, sydän hakkaa, vapisuttaa, itkettää, on levoton olo. Sanotaanko sitä, että sympaattinen hermosto aktivoituu, ja olen huomannut että se on usein kaikki tai ei mitään- periaatteella. Koko oireisto lyö päälle jo siitä, että sydän kylmenee. Esimerkkinä siitä miten olen päässyt näistä jo hieman työstämään on se kun ex- poikaystävä kertoi jotain jutuista mitä hänellä oli ollut uusien naisten kanssa: jo pelkästään se, että hän aloitti puhumaan, "en tiedä onko tää nyt järkevää kertoa..." (jne.) sai aikaan sen että jähmetyin hetkeksi, tuntui kuinka kaikkia kehonosia kylmäsi ja hengitys salpautui hetkeksi. Yleensä ennen tästä olisi seurannut paniikki, mutta nyt osasin rauhoittua hetken kuluttua, koska ajattelin että asia ei ole minua uhkaava ja minun elämääni kuuluva. Olen ihan tyytyväinen.

Olin ajatellut kirjoittaa ihan muista ajatuksista, tunteista ja johtopäätöksistä, mutta nyt tämä johti tähän. Alunperin piti kirjoittaa siitä, kun ei pysty luottamaan omiin tunteisiin ja elämässä on vaikea suunnistaa eteenpäin ilman tunteiden ohjausta. Kyse on siitä, että ei luota ja usko itseensä, muiden on helppo huijata ja vääristellä minunkin sisäisiä olotiloja. Se on linkitettynä varmaan siihen identiteetin tunteen puutteeseen, mutta asia on hirveän monimutkainen. 

Terapia jatkuu ylihuomenna, joten en ehkä enää purkaudu blogiin tällä tavalla. 

Eksyntää

Mitenpä voisi epävakaan ihmisen tunteita ja elämän problematiikkaa kuvata; olo on kuin harhailisi yksin pimeässä tuntemattomassa metsässä, josta kuuluu pelottavia ääniä joka suunnalta. Tunteet ja vaistot ovat kuin rikkinäinen kompassi, joka osoittelee minne sattuu; kun on hetkeksi muka saanut suunnan jostain ja lähtee luottavaisesti siihen turvautuen etenemään, nuoli alkaa pyöriä vain ympyrää ja väittää päinvastaista kuin aiemmin. Ja vielä se, että siitä mihin haluaisi päästä ei ole tietoakaan, joten kulku on päämäärätöntä poukkoilua. 

Oman pään sisäinen maailma voi olla pelottava ja ahdistava. Uskon, että omalla päätöksellä paranemisesta on merkitystä, nimittäin sillä että pystyykö aktiivisesti opettelemaan uusia tapoja ajatella, kyseenalaistaa ja tehdä asioita elämässään. Erilaiset pettymykset ja paineet, stressi ovat opettavaisia ainakin itselleni siinä mielessä, että pystyn harjoittamaan omia "henkisiä kykyjäni". Omat harjoitukseni pakkoajatusten ja ajatuskierteiden katkaisemiseksi ovat aika yksinkertaisia; kun alkaa ahdistaa, laitan pitkäkseni ja sanon itselleni että nyt minä lopetan tämän asian ajattelemisen, saatan tehdä jonkun mielikuvaharjoituksenkin jossa kirjaimellisesti hautaan asian jonnekin. Sitten pyrin tunnostelemaan kehon tuntemuksia, keskityn rauhalliseen hengitykseen ja rentoutan jäsenet pikku hiljaa. Tunne on autuaallinen ja usein johtaa nukahtamiseen.

Tunteiden kanssa onkin toinen tilanne; niistä en pääse helposti eroon. Pahimmillaan paniikki ja itkuisuus voivat kestää tunteja, niin kauan että nukahdan fyysiseltä väsymykseltäni. Olen jo aiemmin todennut, että aivoni tarvitsevat varmaan bentsojen kaltaisia rauhoittavia ainesosia koska sitten tunnen olevani normaali. En tiedä miksi olen usein - ehkä jopa 80 % ajasta - apaattinen, hermostunut, lyhytpinnainen, herkistynyt. 

Olen pohdiskellut omiin tunteisiin luottamisen vaikeutta. Myös identiteetin haurautta. Hylkäämisen pelkoa. Niistä sitten kunhan saan ajatukset kunnolla kasaan, mutta nyt jätän ne vielä "tekeytymään".

Mikä suhde

Puhuin äitini kanssa eilen puhelimessa. Mielestäni on jollain tavalla erikoista, että olen asunut 18 vuotta hänen kanssaan samassa kodissa, olemme tapelleet ja riehuneet ja huutaneet keskenämme ja nyt suhteemme on kuollut. Siinä ei liikahda mikään. Meillä ei ole äiti-tytär- suhdetta, meillä on vain välit. Äiti varmasti ajattelee, että kaikki on kunnossa. Mietin sitä, että saatan kertoa hänelle konkreettisia tapahtumia elämästäni, mutta tunteistani en ole koskaan kertonut. Onko se normaalia? Pitäisikö oman äitinsä kanssa olla läheinen? Itse ajattelen, että jos minulla olisi joskus lapsia niin - yllättäen - haluaisin tehdä asioita eri tavalla kuin omalla kohdallani on tehty. Itse haluaisin olla läsnä omille lapsilleni, kuunnella ja arvostaa. Omasta mielestäni olen kokenut lapsena jatkuvaa hylkäämistä ja rajoittamista "rakkauden nimissä". 

Olen alkanut vanheta. Harmaita hiuksia ei vielä ole, mutta olo on tasoittunut siinä määrin että mietin jopa tulevaisuutta. Olen pienestä pitäen ollut pikkuvanha ja aika vakava... tai ehkä huolestunut on parempi ilmaisu. Nyt huolestuneisuus on hieman hälvennyt enkä ole ihan patologisen kauhuissani ja hysteerinen kaikesta. Se on varmaan aikuistumista, että oppii suhteuttamaan asioita. Omatuntoni on ollut huono niin kauan kuin jaksan muistaa, syyllisyys omasta hyvästä elämästä on painanut mieltä. (Järjetöntä.) Ikinä en olisi ansainnut mitään, pitäisi olla näkymätön, hävetä itseään  - mutta kuitenkin kaipasi tulla nähdyksi ja ymmärretyksi mutta kun sitä huomiota haki niin alkoi taas hävettää. Häpeä on kamala tunne. Ehkä osaksi siksi olen hakeutunut tälle alalle opiskelemaan, koska siinä huomio kiinnitetään muiden "hyysäämiseen", ja minähän olen tottunut olemaan kiltti ja mielistelemään muita että he eivät vain suuttuisi minulle ja hylkäisi. 

Nollapiste, siitä jokainen päivä alkaa. Ei kai eilisellä ole kovin paljoa merkitystä. Sen joko jättää kokonaan taaksensa sitä muistamatta tai sitten elää siinä. Ihmisen traumatisoitumisesta kertoo mielestäni se, jos pystyy eristämään tunteet kokemastaan ja toimii kuin robotti - ilman mitään yhteyttä aiempaan. Ihmisenhän pitäisi pystyä tuntemaan vihaa ja katkeruutta oikealla tavalla. Kaikkea ei pidä antaa anteeksi noin vain. Eräässä ihmissuhteessani olisin voinut tuolloin antaa anteeksi mitä vain, olisin ollut hyvä kohde jollekin väkivaltaiselle narsistille. Tuollaisessa tunteettomuuden tilassa teen itsekin mitä sattuu, koska tuntuu ettei asiat tapahdu minulle, minä en ole läsnä, "kieltäydyn" kohtaamasta ikäviä tunteita itsessäni tai muissa. Voin vaikka kertoa kaverin salaisuuden eteenpäin tai jättää menemättä baarista oman miehen viereen. Onneksi (?) dissosioidessa olen useimmiten aika apaattinen ihminen, niin harvoin on päässyt tapahtumaan mitään jätte kamalaa. Kokemuksia tuosta menneisyydessä elämisestä sitten joku toinen kerta.

Tänään on ollut vähän poissaoleva olo - kehuin joku aika sitten saaneeni syömiseni tasapainoon, mutta en ole tänään syönyt aamupalan eli klo 8 jälkeen mitään. En muista mitä olen tehnyt. Olen ainakin puhunut puhelimessa. Ja juuri pessyt pyykkiä. 

"Lääkkeet!"

Mitenkäs se on taas tuo kesä mennyt niin että ei perässä ole pysynyt. On ollut kiva kesä ja onneksi sitä nyt on vielä jäljellä, toivottavasti syyskuunkin puolelle. Fiilikset ovat olleet ihan ok. Ärsyttää vaan kun tahdon unohdella ottaa lääkkeet ajallaan, ja.. no... ei kai sen muutaman päivän pitäisi vaikuttaa mutta ainakin nyt olin alkuviikon jotenkin hukassa. 

Ei ole pitkään aikaan tullut sellaista oloa että dissosioisin ja pelkäisin hulluksi tulemista, mutta nyt vaan ajatukset vääntäytyivät hetkeksi sellaiseen solmuun että... Taisin sillä hetkellä ajatella vanhempiani ja sitä miten monimutkaiseksi kuvittelen vuorovaikutuksen itseni ja heidän välillä. Ja näin taas unen, jossa oli ihan kamala tunnelma. Siinä isäni luki kännykästäni tekstiviestit ja suutuin hirveästi. Ajattelin unessa, että miten se voi tehdä noin, ottaa jotain mun yksityistä ja mielivaltaisesti vaan penkoa elämääni, ja kun huusin sille asiasta se ei vastannut mitään - ei edes katsonut minua, vaan tekeytyi kuin minua ei olisi ollut. Muistan lapsuudesta tuon, että isä suhtautui äitiin monesti niin kuin se olisi ollut ilmaa, blokkasi toisen ihan kokonaan. Isällä vastaus ei-miellyttäviin asioihin on ollut mököttäminen ja mykkäkoulu. Sen koen pahaksi asiaksi, kestän itse avointa riitelyä mutta jos toinen osapuoli alkaa väläytellä jotain tällaisia mökötyksen merkkejä, tulen hulluksi. Tiedän että kohta pamahtaa jotain kamalaa.

Terapian alkuun on enää reilu viikko. Aika on mennyt äkkiä ja olen pärjännyt ihan ok. Odotan innolla syyskuuta että terapiaa on kahdesti viikossa niin päästään sitten kunnolla asiaan. Terapeutti on oikeastaan koko ajan muistuttanut että alkuvaiheessa ei ole järkevää lähteä penkomaan niitä pahimpia kipupisteitä, vaan vointi on ensin vakautettava jne jne. Minä haluaisin lyödä pöytään heti kaikki inhottavat ja hämmentävät muistot mitä löytyy, ja pohtia niitä ääneen. Se helpottaisi omaa taakkaani. 

Tuntuu hyvältä kun masennus on nyt suurin piirtein pois. Voisin sanoa, että nousujohde alkoi vuoden alusta ja erityisesti varmaan siitä kun tuli ero. Silloin tajusin että nyt on tehtävä jotain itselle. Ja sain olla vihdoin millainen halusin, oma itseni. En ole koskaan ollut hyvä täyttämään toisten ihmisten odotuksia tai vaatimuksia. Vapauden tunne sai sitten ajattelemaan, että voin tehdä itseni onnelliseksi. Mitä olen pyrkinyt tekemäänkin. En kärsinyt mistään syvästä depressiosta (keskivaikeasta kylläkin, mikä on ihan tarpeeksi) ja sekin liittynee reaktiona näihin persoonallisuusongelmiin. En ole kauhean normaali ihminen, vaikka pystyn hyvin esittämäänkin. Ääritilanteissa se tulee esille kun puolustusmekanismit alkavat toimia. 

Nukahtamislääke alkaa nyt toimia, joten voisi pistää vuoteeseen. Nyt pitää työ ja opiskelu niin kiireisenä, että en kerkeä paljoa miettiä mitä järkevää voisin täällä sanoa. Ei tämä nyt oikein auta jäsentämään ajatuksia. Luultavasti terapia antaa sitten taas jotain lisäaiheita.

Säätöä

Impulsiivisuuden pitäisi olla yksi epävakaan persoonallisuushäiriön oire. Minä säädän nyt sen kanssa, että haluanko lemmikkiä vain en. Minulla on kaksi "minätilaa", jotka vaihtelevat päivänkin sisällä useamman kerran. Ja tiettyä impulsiivisuutta saattaa silloin tällöin ilmetä tähän ko. asiaan liittyen, ja sitten joudun katumaan tempauksiani. 

Tunnen oloni tosi surkeaksi sen jälkeen, kun olen mennyt mokaamaan jotain. Häpeän tekemisiäni. En enää niin paljon kuin ennen. Aiemmin häpesin kaikkea itsessäni, mutta viimeisen vuoden aikana ainakin itsetuntoni on parantunut. Se johtuneet lääkityksestä ja terapiasta. Ja siitä että olen tehnyt tietoisesti paljon töitä käsitelläkseni ongelmiani ja muuttaakseni tapaani ajatella ja toimia. 

Mutta päätöksissä minun on vaikea pysyä. Itsekuria ei ole tällä hetkellä juuri minkään muun suhteen kuin ruoan; syömisen olen saanut vihdoin mielestäni oikealle mallille. Sen kanssa olen taistellut pitkään, söin aiemmin suruuni. Nyt syön kyllä herkkuja jos tekee mieli, mutta totean että se on sallittua kunhan ei karkaa hallinnasta. Ennen menkkoja homma on hallitsematon ja hillitsemätön muutaman päivän, mutta roskaruoanhimo menee ohi. Aiemmin olen syönyt epäterveellisesti koko ajan ihan vain tottumuksesta; nyt olen alkanut miettiä että mitä minulla todella tekee mieli syödä ja - oikeasti - hyvin hyvin hyvin harvoin se on roskaruokaa tai "herkkuja".

Ehkä tämä johtuu siitä, että olen alkanut tarkkailla ja kuunnella kehoani. Ennen kehotietoisuuteni on ollut äärettömän huono, olen inhonnut kroppaani ja tuntenut olevani aina vain lihava vaikka painoindeksi on ollut about 20. Nyt elopainoa on, ja haluaisin siitä eroon. Mutta ensin on opeteltava olemaan läsnä kehossaan. Yritän tehdä kaiken mahdollisimman tietoisena kropan tuntemuksistani; syömisen on tapahduttava hitaasti ja maistelemalla, sekä yritän nauttia siitä mitä olen juuri sillä hetkellä tekemässä. Olen kirjoittanut mindfulness- käsitteestä aiemmin: sitä että on läsnä hetkessä eikä hukkaa resursseja siihen että ajatus on muussa asiassa.

Liikunta on mukavaa kun miettii sitä miten suuri asia on kyetä käyttämään kehoaan sillä tavoin. Ajattelen joskus sitä miltä tuntuisi jos menettäisi liikuntakykynsä; pohdin miten suuri asia on se että pystyy näin vähällä vaivalla tekemään asiat. Enää ei vituta vaikka olisi väsynyt ja pitäisi tehdä jotain fyysistä; ajattelen että aivan mahtavaa kun voin tehdä sen. 

Nyt tässä ajatuksenvirrassa hukkui jo asiani pointti. 

Negaation kautta

Olen nyt alkanut ymmärtää miten vinoutuneet roolit lapsuudenperheessäni on joiltain osilta ollut. Vanhempani eivät ole opettaneet minulle mallia miten rauhoittaa ja lohduttaa itseä tai miten muuten elää tunteiden kanssa. Itse käsittäisin asian niin, että kun lapsi kokee pelottavia tunteita, joita hänellä ei ole kykyä vielä hallita ja käsitellä, vanhempien tehtävä on ottaa vastaan ne lapsen negatiiviset tunteet, lohduttaa, rauhoittaa ja opettaa miten niiden tunteiden kanssa voi elää ja niille voi tehdä jotain. Ihan konkreettisesti tätä tapahtuu heti vauvan synnyttyä, kun hoitaja on vastuussa lapsen tunnetilojen säätelystä ja tarpeisiin vastaamisesta. Hoitaja rauhoittaa ja hoivaa vauvaa jolloin tämä ei jää tunnetilojensa armoille vaan nälkä, jano, kipu, likaiset vaatteet poistetaan ja siitä seuraa tyydyttyneisyys. 

Minusta tuntuu, että olen kohdannut tuota tunteiden armoille jättämistä; vanhemmat eivät ole kyenneet tunnistamaan tunteitani (he ovat ohjautuneet omasta mielentilastaan käsin) ja ovat nimenneet niitä väärin. (Olen ollut heille vihainen, he ovat sanoneet että olen väsynyt tai että jonkun ikävän kaverin seura on vaikuttanut minuun niin että käyttäydyn huonosti). He eivät ole hyväksyneet vihamielisiä tunteitani heitä kohtaan, ovat selittäneet ne muulla tavoin. Kavereiden seura oli kuitenkin jollain tapaa osa totuutta, koska heidän kanssaan tunsin erilaisuutta, yksinäisyyttä je eristyneisyyttä mikä nosti vihaa vanhempieni kohtaan; minulla ei ollut kunnolla sanoja sille mitä tunsin ja siksi raivosin. En saanut olla oma itseni, yritin muokata itsestäni sellaista kilttiä, kauniisti käyttäytyvää nuorta naista - mikä tavallaan olenkin - mutta minun piti myös muokata mielipiteitäni ja elää valheessa. En koskaan keskustele vanhempieni kanssa siitä, että mielestäni homoseksuaalisuus tai seksi avioliiton ulkopuolella ei ole syntiä. 

Murehdin sitä, että nyt minun todella täytyy alkaa kohtaamaan aikuisuus ihan itse. Ja yksin. Vanhemmat ovat kontrolloineet ja kasvattaneet meidän pullossa, nyt ei vain ole niin hyviä keinoja miten selviytyä elämässä. Pärjään kyllä, se ei ole ongelma vaan ongelma on tunteissa ja tavassani olla. En nauti elämästä koska pelkään mitä pahaa tapahtuu, olen sisäistänyt vanhempieni tavan ajatella mistä pyrin eroon. Jotenkin olen heissä kiinni, koska haen heiltä hyväksyntää joillekin päätöksilleni. Tai ehkä ei niinkään, päätökset voin tehdä itse, mutta haen sitä välittämistä osoituksia samalla tavalla kuin lapsena. Ja saan edelleen saman vastauksen. Isältä torjunnan, äidiltä hieman lievemmän ja pehmennetyn sellaisen.

Isäni on kyllä jollain tapaa passiivis-aggressiivisen oloinen ihminen. Toivottavasti käytän oikeaa termiä :) kun tarkoitan, että hän vaikuttaa meille lapsille kiltiltä ja rakastavalta isältä, mutta sulkeutuu ja torjuu täysin välillä. Hän ei koskaan ole huutanut meille, ei kiroillut tai menettänyt hermojaan. Pitkäpinnaisin ihminen jonka tunnen. Mutta jos hän jotain oikein vastustaa ja halveksii niin hän kyllä antaa sen näkyä kehonkielessään. Ei ole kauaa aikaa siitä kun tapasin hänet, ja voi helvetti sitä raivoa mikä minuun syttyi kun hän taas alkoi murjottaa jostain asiasta. Silloin hänen puheensa ja sanaton viestintänsä ovat ristiriidassa. Hän saattaa väittää että kaikki on hyvin, ei tässä ole ongelmaa, mutta viestittää eleillään, ilmeillään ja huokauksillaan että kaikki on päin persettä ja että nyt hän halveksuu jotain. Ja vaikka kuinka inttäisi hänelle että älä vittu valehtele kun kerro mikä on vialla niin voidaan keskustella niin ei vaan toimi. "Ei ole ongelmaa", hän sanoo. 

Esimerkkinä voin kertoa sen, että huomautin hänelle siitä miten voisi välillä hoitaa kotiakin, ja tästä  hän  torjui minut ja alkoi murjottaa. Hänellä menee kaikki aika muiden ihmisten hyysäämiseen, mitä tapahtui jo meidän lasten asuessa kotona. Hän tunsi tarpeelliseksi olla viikonloppuja poissa kotoa  toimien jossain päihteidenkäyttäjien tukipisteessa vapaaehtoisena. Minä valvoin kotona ja pelkäsin tuleeko hän edes hengissä takaisin. Koko tuo uskontoon liittyvä hyväntekeväisyysjuttu ahdisti; vaistosin sen että vanhemmat tarvitsivat jonkin muun ulkopuolisen "voiman" auttamaan heitä ja antamaan tarkoituksen elämälle. Se särki minun uskoni vanhempien kaikkivoipaisuuteen ja kykyyn suojella minua.  

Tästä aiheesta ehkä lisää sitten kun osaan jäsentää asiat päässäni. On niin paljon myllertäviä tunteita sisimmässä. Nyt viimeisen kuukauden aikana olen alkanut tuntea tuttuja fiiliksiä lapsuudesta ja nuoruudesta, ja tiedän että terapian alkaessa tulee olemaan taas materiaalia työstettäväksi.

Terapeuttini on muuten ihana ja miellyttävä. Olen alkanut uskoa häntä, kun hän sanoo että odottaa minun tapaamistani. En taistele sitä vastaan vaan aion olla iloinen että elämässäni on joku joka odottaa näkevänsä minut. On muitakin, mutta hän on ainoa joka kertoo sen ääneen. Kyseessä on asiakassuhde, mutta kuten olemme keskustelleet se on myös kuitenkin näissä puitteissa tietyillä ehdoilla toimiva ihmissuhde. Hän pyrkii antamaan minulle terveitä keinoja selviytyä ja terveen peilauspinnan itselleni.

Tauko terapiasta on ollut ihan ok, kerran on ehkä tullut mieleen että kunpa pääsisi kysymään tästä terapeutilta. Mutta aika rientää ja pitää nyt olla vaan lomafiiliksissä.