Virheilmoitus

Saisiko jostain sellainen säätimen, jolla voisi vääntää omassa päässään jotkut vitun dendriittiyhteydet tms. uusiksi.   Ei jumaliste on turhauttavaa kun ei pääse eroon omista "pakkoajatuksistaan" ja kaavoistaan ajatella. Omia ajatuksiaan ja reagointitapojaan harvoin kyseenalaistaa koska ne tuntuvat niin... oikeilta. Harvoin osaa ajatella, että asioihin ei ole pakko vastata näin. Ajatukset voivat olla virheellisiä ja haitallisia vaikka periaatteessahan kaikki reaktiot ja tunteet ovat sallittuja, yhtä arvokkaita.

Ehkä ahdistus johtuu siitä, että terapia alkaa vaikuttaa. Samaan aikaan on ikävää että kiinnostavaa tarkastella menneisyyttään. En vieläkään pysty asettumaan vakaasti kiinni arkeen, mutta kyllä se tästä. Arkiset asiat hoituu paremmin kuin moniin vuosiin, kaikki ikäväkin tulee hoidettua ilman tuskaisuutta ja "sammumista". On ihmeellistä miten käsityksen itsestään voi rakentaa noille negatiivisille kokemuksille ja miten masennus vielä tallentaa ne päähän pitkiksi ajoiksi. Vieläkin on totuteltavaa siihen, että minähän jaksan ja osaan. Oikeasti, en ole tyhmä tai laiska vaan moneen pystyvä. Itken juuri nytkin kun se on niin mahtavaa etten olekaan paska. 

Tämän muutaman minuutin aikana tunteet ovat ehtineet jo vaihtua tuosta ahdistuksesta tyytyväisyyteen. Mielenkiintoista.

Terapia

Terapeutit taitavat ollakin aika kettuja. Ainakaan omani ei mene siihen lankaan, että alkaisi selostaa minulle teoreettisesti mistä mikin johtuu - sehän olisi juuri sitä mitä haluan. Haluaisin faktatietoa ja tietellisiä sanoja, joiden turvin voisin järkeistää ja sitä kautta etäännyttää ongelmani itsestäni. Terapeutti ei myöskään kerro mitä ajattelee terapiaprosessistani koska ottaisin helposti "ammattiroolin" ja alkaisin lohkoa itseäni. Yritän varmaan asettua itse siihen terapeutin ja auttajan rooliin, ja pyrin olemaan oma auttajani. Sitähän olen joutunut tekemään aina kun apua ei ole ollut saatavilla. 

Terapeutti kommentoi, että järkeistän asiat, minun pitäisi joskus uskaltaa tuntea. No ehkä uskallan ajatella kiintyväni ihmisiin nyt sillä tavoin että suostun pelkäämään heidän menettämistään. Tässähän on suuri ero aiempaan: oma "traumani" liittyy kiintymyssuhteen totaaliseen menettämiseen joten pidän itseni henkisesti irrallaan ja kaukana, valmistautuen valmiiksi jo menetykseen jolloin se ei tunnu niin kamalalta. Saatan ajatella, että "no mitäpä sitä jos menettää vaikka lapsen, siihen saa kriisiapua ja terapiaa ja toisaalta mikä kuolemassa on niin pahaa ja vakavaa: luultavasti kuolleella on kaikki hyvin, ei ole kipua ja särkyä ja ei ihmisestä jää jäljelle enää mitään mikä tiedostaisi kuoleman -  ihminen kuolee eikä mikää kuolema ole periaatteessa epäreilu, niin vain käy ja aina jotkut muka luonnottomat kuolemat sattuu jonkun kohdalle." 

Järkeistän asioita ihan perkeleellisesti, uskon että rationaalisella selityksellä voi helpottaa oloa ja tunteita. Eli tavallaan kieltää kiintymyksen jotta ei tarvitsisi kärsiä menettämisestä. Mutta oikeasti, juuri sehän on kauheaa että menettää kiintymyksensä kohteen! Se on hirveää ja katastrofaalista ja niin sen "kuuluukin" olla. Aidot ihmissuhteet perustuvat kiintymykseen ja luottamukseen eli siihen, että on turvassa toisen kanssa. Ilman turvallisuuden tunnetta käy näin kuten minulle: ihminen kärsii psyykkisistä ongelmista ainakin jossain muodossa. Tai voihan olla että kiinnittymätön ihminen ei itse koe kärsivänsä mutta siitä voi seurata kärsimystä läheisille: millä tavoin kasvattaa omat lapsensa.

Kovin läheisissä suhteissa kuten seurustellessa tämä suojamuuri ei pidä kauaa. Välttelen kiintymystä ja sitoutumista henkisesti uskottelemalla itselleni vaikkapa avoimen suhteen etuja tai sitä että suhteessa ei ole velvollisuutta tilittää toiselle aina täsmälleen missä on menossa. Se on sitoutumisen välttelemistä että yrittää asettua kauas toisesta vaikka nyt ei pettäisikään tai tekisi muuta selkeästi "pahaa". Trauma jonka laukeamista kovasti yrittää välttää johtaa sitten siihen, että se todella toteutuu. Pitäisi oppia kiintymään ja kiinnittymään, ajattelemaan että luottaa toiseen ja se toinen luottaa minuun - jos asiat meneekin paskaksi niin sitten sattuu mutta se on hyväksyttävä. Niin ja sanoa hyvissä ajoin että pelkään toisen menettämistä ja hylkäämistä. Siitä olisi varmaan ihan hyvä puhua suhteissa...

Miksi kukaan ei ole kertonut, että ihmissuhteissa pitää tehdä töitä... Eipä tullutkaan sitä prinssiä valkoisella ratsulla joka tekee kaikesta ruusunpunaista unta. No mutta, poks! tämän päivän ajatuskupla puhkesi eikä tekstiä enää tule. 

The noonday demon

En nyt tiedä pystyikö tuon edellisen postauksen perusteella saamaan käsitystä ajatuksenjuoksustani. Mutta kerrottakoon ihmisille, jotka eivät ole psykoterapiassa olleet, että hiljalleen terapian aikana sieltä jostain mielen kellareista alkaa kohtoa pintaan muistoja ja tunteita menneisyydestä. Kunhan uskaltaa hellittää vastustusta ja ottaa vastaan ne. Minä en tunne kovinkaan paljon lapsuuttani, mikä tarkoittaa sitä, että sen mitä muistan tuntuu tapahtuneen toiselle ihmiselle eikä suinkaan minulle. Tiedän joitain yksittäisiä asioita tapahtuneen, mutta millainen lapsuuteni on ollut... en tiedä. Kokemukseni siitä ajasta ei ole yhtenäistä vaan mielentilasta riippuen saatan muistaa eri asioita.

Mutta tässä eräänä päivänä tietoisuuten alkoi siis nousta mielikuvia ja tunnemuistoja noin 10-13 vuoden takaa, ja ne saivat minut miettimään perheen sisäistä ilmapiiriä, silloisia kokemuksiani ja ajatuksiani. Olin päällisin puoli normaali, touhukas varhaisteini/teini. Mutta nyt vasta aloin tavoittaa faktaa, että olin silloinkin ahdistunut ja masentunut vaikka en sitä tuolloin ymmärtänyt. Olin kai niin perheemme sisäisen propagandan aivopesemä, että uskoin kaiken olevan hyvin kun materiapuoli oli kunnossa ja vanhemmat yhdessä, ei ollut päihde- tai väkivaltaongelmaa. (Ei niin, meidän perheessä, mutta vanhempien aiemmissa perheissä ja ihmissuhteissapa oli ollutkin!) Mitä ilmeisimmin minun masennukselleni on ominaista vakavuus, "raskasmielisyys" ja kulissit. Hoidan kouluni, opintoni (ainakin teininä tein niin). En kuitenkaan jaksa olla ystävien kanssa, koen ulkopuolisuuden tunnetta, haluan olla rauhassa, sosiaalisissa tilanteissa pakenen sellaisen roolin taakse, jota minulle on tuputettu pienestä lähtien; olen eloisa, iloinen, rohkea, puhelias, ystävällinen, kiva, rehellinen, järkevä, kypsä... Oikea minä on sitten kaukana jossain muualla. Perheen sisällä suhteet olivat räjähdysherkkiä ja vuorovaikutus oli kireää. Koulu ja vanhemmat antoivat struktuurin jonka avulla varmaan selvisin, mutta muuhun en pystynyt. Minulla ei ollut aitoa kiinnostusta ja jaksamista kuin harvoin. Aloin väsyä ja uupua. 

Minä en jaksanut pitää rutiineja yllä mitä tuli harrastuksiin ja eläintenhoitoon. Ne olivat minun vastuullani olevat asiat. Halusin viettää aikaa yksin ja rauhassa enkä tahtonut siihen häiriöitä. Masennus ja uupumus ikään kuin "sulkevat kuorensa sisälle" siinä vaiheessa. Nautin harrastuksestani ja lemmikeistä, olen aina nauttinut. Pikku hiljaa asiat vain menivät siihen pisteeseen, että en jaksanut olla kiinnostunut niistä. Koin vastuuta mutta en jaksanut kantaa sitä. Ehkä kaiken sen ytimessä oli se, että aikani meni siinä kun käperryin itseeni koska halusin päästä pois kodin ahdistavuudesta - siihen ei ollut fyysisesti mahdollisuutta, joten pakenin pääni sisällä kauas pois ja arkiset ruutiinit ikävästi palauttivat minut takaisin maanpinnalle. En halunnut olla "läsnä" kehossani ja kodissani. Nämä ovat ne tunteet, jotka olen muistanut kun mietin edesmenneitä eläimiämme. Niin typerältä kuin se kuulostaakin, haluaisin korjata mennyttä ja tehdä asioita toisin. En kestä sitä, että olen laiminlyönyt elävää olentoa ja tunnen suurta syyllisyyttä. Kuten tunnen rikkimenneistä ihmissuhteistakin. 

Maanantai. Sinä vittumaisin päivä kaikista. 

Vihjeitä masennuksesta

Eilen ymmärsin yhtäkkiä, että olen ollut masentunut jo yläasteikäisenä. Aiemmin olen todennut, että olen ollut varmaan masentunut, olin yksin jne. Nyt sain tavallaan varmuuden sille asialle, kun aloin miettiä perheemme lemmikkejä. Niiden muistelu alkoi palauttaa minua vähitellen niihin tunnetiloihin mitä koin varhaisteini-iässä. Muistelin miten oma arkeni sujui tuolloin. Minun täytyi tunnustaa, että laiminlöin omia hoidokkejani, varsinkin yhtä erityisesti. Rakastin perheemme eläimiä, mutta en jaksanut ottaa niistä vastuuta. Tunsin hirveää syyllisyyttä, että hoidin lemmikkini huonosti ja se syyllisyys ja avuttomuus ahdisti mikä lisäsi tarvetta olla ajattelematta asiaa ja jättää eläin vielä enemmän yksikseen. Halusin ongelman pois silmistäni, vaikka ongelmani oli masennus. Tässä kohtaa tullaan kohdakkain taas sen asian kanssa, että masentunut, lamaantunut ja ahdistunut ihminen ei jaksa tai pysty tekemään asioita, kantamaan vastuuta. Ainakaan minä en jaksanut. Kun mietin mistä tuo jaksamattomuus kertoo, se kertoo siitä että silloinkin kaikki energiani meni kouluun ja kulissien ylläpitämiseen. Kotona olin omissa oloissani kuten kaikki muutkin; vetäydyimme omiin huoneisiimme koska sosiaaliset tilanteet olivat raskaita, ja johtivat helposti riitoihin. Miten saatoin antaa kaiken mennä niin pitkälle? Tunnen edelleen suurta häpeää ja syyllisyyttä siitä miten lemmikkini varmasti kärsi yksinolosta ja siitä että en pitänyt huolta siitä. Jätin sen yksin vaikka kyseessä on hyvin sosiaalinen eläin. Olen torjunut tuon muiston aivan täysin, kunnes se nyt on palannut mieleeni. 

En tiedä onko selostuksessani mitään järkeä, mutta oloni on todella paska. Olen aina hävennyt perhettäni ja itseäni - sitä millä tavoin on vaikea selittää. Heikko itsetunto ja häpeä kytkeytyvät tiiviisti masennukseen. Kai se täytyy nyt myöntää itselleen, että jos varhaiset kiintymyssuhteet ovat olleet minua hyljeksiviä ja pyrkineet itsenäistämään minut liian varhain niin sillä on hintansa. Koko lapsuuteni aikana kukaan aikuinen ei ole ollut rinnallani opastamassa ja tukemassa ja ottamassa vastuuta minusta. Vanhemmat ovat jättäneet yksin. Emotionaalinen yksinäisyys on johtanut masennukseen ja siihen, että en ole jaksanut tehdä enempää kuin mitä on välttämätöntä. Ihmiset, joilla ei ole ollut lemmikkejä, eivät ehkä ymmärrä miten tärkeitä ne voivat olla ja mitä tärkeitä asioita ne voivat myös opettaa... Mielestäni "oma" lemmikki on opettavainen asia lapselle; sen kanssa oppii mitä on sitoutuminen johonkin elävään ja tuntevaan olentoon, siitä on pidettävä huolta myös silloin kun ei haluaisi tai jaksaisi, se myös kiittää kiintymyksellään hoivasta - sitoutuminen ja hoivaaminen antaa molemmin puolista iloa. Lapsi ei saa kuitenkaan koskaan olla yksin vastuussa eläimestä vaan vanhempien on ohjattava miten eläinten kanssa toimitaan ja viime kädessä hoitaa lemmikki. Me halusimme aina eläimiä, ovathan ne lähes poikkeuksetta suloisia ja ihania. Oikeasti me halusimme vanhempien aitoa hellyyttä, että he antaisivat henkisesti jotain sellaista mikä ei lähde lapsesta ikinä pois - se säilyy hyvin rakentuneena itsetuntona ja -arvostuksena ja käsityksenä itsestään rakkauden arvoisena. Minä olisin halunnut antaa hyvän elämän omille ihanille lemmikeilleni, en jaksanut kantaa vastuuta masentuneena enkä kestänyt sitä että olen vastuussa elävästä olennosta. 

Tuo sama syyllisyys on noussut esille myöhemmin uusien lemmikkien kanssa, oman koiran esimerkiksi. Hoidan eläinten fyysiset tarpeet kuntoon, mutta en jaksa tarjota niille henkistä virikettä niin paljon kuin koen ja uskon niiden tarvitsevan. Toki asia on nykyään aivan eri koska en ole masentuntut enää, ja osaan suhteuttaa asiat realistisesti - koira ei hajoa jos se ei pääse juoksemaan 7 kertaa viikossa irti 2 tuntia päivässä, ihan hyvin riittää 5 kertaa viikossa ja tunnin lenkit (kyseessä on pieni koira). Masentuneena syyllisyys vain kohoaa potenssiin 10 kaiken suhteen...

Ystäväni - nuo pienet herneet

Parin viime vuoden aikana olen alkanut ajatella erilaisten ihmissuhteiden dynamiikkaa. Kovin paljon siihen ei ole ollut energiaa laitettavaksi, mutta aina "selvempinä" hetkinä kun on ollut voimia, olen pohtinut miksi mitkäkin ystävyyssuhteet ovat pysyneet ja mikä niitä pitää pystyssä. Ensimmäinen, pitkäaikaisin ystäväni: meillä on samanlainen huumorintaju. Eipä juuri muuta, paitsi se että olemme tunteneet pitkään ja se on jo oma arvonsa sinällään. Tiukassa paikassa voimme uskoutua toisillemme, mutta sitä tapahtuu ehkä kerran vuosisadassa. Mutta se hauskuus, hysteerinen nauru ja absurdius on niin... ihanaa että se korvaa kaiken muun. 

Toinen läheinen ystäväni: käsitämme maailman ja elämän samansuuntaisesti. Emme samalla tavalla koska kukaan ei voi olla toisen "henkinen klooni". Olemme vastakkaiset persoonat muutoin: minä puhelias ja sosiaalinen, hän hiljaisempi ja hillitty. Joskus mietin miksi hän hengailee kanssani; älykäs, kaunis, sivistynyt ihminen joka ymmärtää pukeutumisen ja sisustamisen päälle...? Olemme epäsuhta kaksikko, koska hän on aina viimeisen päälle laitettu ja pukeutuu klassisen kauniisti siinä missä minä näytän sirkusteltalta. 

Kolmas läheinen ystävä: en tiedä. Mikään meissä ei oikein täsmää täysin, ei siinä määrin edellisten kohdalla. Kai se on sitä "hiljaista tykkäämistä", jossa suhde tuntuu hyvältä jostain selittämättömästä syystä. Tämä on ensimmäinen ystävyyssuhde, jota olen varsinaisesti tietoisesti rakentanut viime vuosina ja olen huomannut että aikuisenakin voi saada kavereita. Ehkä meillä on ollut samanlaisia kokemuksia ja pohdintoja ystävyyssuhteisiin liittyen ja ne yhdistävät meitä; niistä on voinut puhua ja sitä kautta on syntynyt luottamus toista kohtaan, että ei tuo jätä minua vaikka vaikeaa olisi. 

Muut kaverini ovat kavereita isossa porukassa, harvat ovat niitä joiden kanssa voin kahdestaan lähteä kaljalle (en ikinä juo kaljaa mutta se ei ole se pointti). Yksi sellainen ihminen vielä oli, mutta hän katkaisi välit syystä joka jäi ehkä hieman epäselväksi tai ainakin askarruttamaan. Tosin epäselvyydentunteen saattaa selittää se, että sain tapahtumasta niin kovan stressin että en kykene muistamaan kaikkea keskusteltua. Toisaalta, siinä suhteessa olisi loistavat esimerkinainekset sen suhteen, että mitä itse luulee ja tuntee välien olevan mutta ne eivät olekaan! On jollain tavalla onnistunut viilaamaan itseään (!) linssiin ja varmaan linssin halkikin. Olen myös dissosioinut tuossa ihmissuhteessa paljon asioita, unohtanut ne koska ne ovat olleet epämieluisia. Tuosta dissosioinnista myöhemmin ehkä lisää.

Jokaisella on oikeus valita ystävänsä. Omia ystäviäni vertaisin herneisiin, jotka ovat välillä patjan alla ja välillä nenässä. Eli eivät aina ole hyvässä mielessä läsnä, mutta ehkä niin pitääkin olla. Jokaisella suhteella on oma dynamiikkansa ja "ehtonsa" mikä pitää sen toimivana, tai ainakin jollain tapaa palkitsevana. Olen pyrkinyt jättämään oman asemani ja roolini lohduttajana, terapeuttina joka aina vain "antaa" itsestään saamatta lohdutusta omiin suruihinsa. 

Tämä teksti ei kertonut kyllä pätkääkään siitä mistä aioin kirjoittaa ja mitä ajattelin aamulla. Jollain perin ihmeellisellä tavalla sormet vain lentävät näppäimistöllä ja uppoudun jonkun mystisen ajatusvirran vietäväksi: lopputulos on se että aivot ovat vieneet minut aivan toiseen suuntaan kuin mitä suunnittelin.

Trauma, lapsuus, alkoholismi, terveys, eksät

Opiskelujuttujen ohessa olen lueskellut jonkin verran muita blogeja. Yhtä sellaista, jonka kirjoittaja on insestin uhri- isä raiskasi alle kouluikäisenä joka ruumiinaukkoon mihin on mahdollista. On epämiellyttävällä tavalla kiinnostavaa miten aivot toimivat ja käsittelevät tuollaiset kokemukset ja kuinka ne voi unohtaa täydellisesti vuosiksi. Rakenteellisen dissosiaation teoria on tutustumisen arvoinen jos vain on kiinnostunut traumoista; se pyrkii selittämään myös sen miksi traumatisoitunut ihminen voi elää vuosikausia, jopa vuosikymmeniä näennäisesti normaalia elämää kunnes muistot alkavat taas tulla tietoisuuteen. 

Traumaterapiankeskuksen johtaja, psykologi Anne Suokas-Cunliffe on kirjoittanut aiheesta lapsuuden traumojen vaikutus aikuisuuteen:

http://files.kotisivukone.com/ttkeskus.palvelee.fi/tiedostot/suokascunliffe_2.pdf  

Teksi on mielestäni helposti luettavaa ja ymmärrettävää vaikka ei itse psykologian tohtori olisikaan...

Olen jo pitempään ollut aikeissa tarttua päihdetutkimukseen ja -kirjallisuuteen. Itseäni kiinnostaa erityisesti alkoholismi, koska se on ongelma joka on "näytellyt" suurta roolia vanhempieni elämässä ja siitä on saatu vertailukohta omaani ja sisarusteni lapsuuteen: alkoholismi on suuri synti ja lapsella on kaikki hyvin kun vanhemmat eivät juo ja lyö. Alkoholi on onnistuttu demonisoimaan niin että sen vastustamisesta tuli perhettä yhdistävä tekijä. Tällä tavalla vanhempieni lapsuuden/nuoruuden ongelma (trauma?) siirtyy seuraavalle sukupolvelle. On totta, että en pysty asettumaan sellaisen ihmisen asemaan, joka on lapsena kärsinyt vanhemman juomisesta. Mitä on olla jatkuvasti varpaillaan ja siinä pelossa, että tekee jotain mikä saa äidin tai/ja isän juomaan. Omassa lapsuudessani riippuvuudet ovat olleet jotain muuta: ruokaa, laihduttamista, uskoa. Joka tapauksessa aion palata tuohon aiheeseen kunhan saan järjestettyä aikaa. 

Olen voinut viime aikoina fyysisesti aika huonosti. Minulla on kummallista paineen tunnetta päässä, pahoinvointia useasti viikossa. Olen aiemmin ollut terve kaikin tavoin, joskus ollut ikäviä mutta hoidettavissa olevia juttuja, mutta olen aina pelännyt niiden olevan jotain vakavaa. Nytkin olen löytänyt mukamas aina jonkin syyn kivuille ja oudolle ololle, mutta joudun varmaan kohta menemään lääkäriin jos kokeista löytyy jotain. 

Enpä ole toisaalta psyykkisestikään tänään voinut hyvin. Tiedän menneeni paljon eteenpäin siitä huonosta ja olen onnellinen. Tällä hetkellä. Mutta mielessä myllertää edelleen niin moni asia, joihin on pakko löytää jokin "sovitus". Olen käynyt päässäni dialogia entisen poikaystävän kanssa, ollut välillä vihainen ja raivoissani, välillä itkuinen ja ikävöivä. Haluaisin sovittaa ajatukset ja tunteet niin että voisin elää niiden kanssa, mutta sitten tulee yhtäkkiä yksi sivaltava ajatus: petän itseäni, ei se näin ole. Tekisi melkein mieli soittaa hänelle ja kysyä, saanko ajatella sinua? Saanko ajatella yhteistä aikaa ja sitä minkä olit elämässäni? Onko oikein että käytän niitä muistoja omiin tarkoitusperiini? Ehkä siksi minulle tulee tämä tunne, koska muistot ovat niin eläviä. Muistan kaiken ihan täsmälleen jos haluan. Luulen niin. Tai muistot ovat vahvoja ja eläviä, en voi olla varma vastaavatko ne totuutta. Ehkä päänsäryt johtuvat näistä pohdinnoista mitä käyn läpi vähän kaikesta menneestä. 

?

Tänään oli pitkästä aikaa terapia. On ollut kuitenkin helpotus huomata, että suhde terapeuttiin on muuttunut luottamukselliseksi  ja pystyn puhumaan enemmän ja tunteellisemmin. Terapiassa istuessani olen uskaltanut jo olla oma itseni - kuten myös muilla elämän osa-alueilla - ja se tuntuu hyvältä. Eli puhelias, lörpöttelevä, tunteikas, äkkipikainen. Siinä varmaan on useita persoonaani kuvaavia adjektiiveja. Olen hyväntahtoinen hölösuu, välillä epäsosiaalinen mutta pääsääntöisesti herkkä, empaattinen mutta myös nopeasti turhautuva ja suuttuva. En enää masentunut ja sekoileva. Tuntuu hämmentävältä kun varhaisaikuisuus on kadonnut muististani tai sitten minulle on tapahtunut vain negatiivisia asioita koska ne on ainoita muistoja mitä on. Tai jos on jotain tavallaan hyviä muistoja, niissä on jokin ahdistava tunne mukana.

Sitä jäin miettimään terapiasta palatessani, että mikä on herkkyyden merkitys ja vaikutus elämässä yleensä. Onko herkkyys sitä että jää vatvomaan asioita vai onko se vatvominen merkki jostain... en tiedä. Osaan puhua koirista ja niiden luonteista; niistä voi sanoa että pehmeä ja huonolla hermorakenteella varustettu koira on pelokas, ei palaudu huonoista kokemuksista.... mutta mitkä adjektiivit kuvaavat vastaavaa käyttäytymistä ihmisellä? Huonot hermot, ehkä... mutta ei se ole psykologinen termi. Onko taustalla siis biologinen alttius tietylle sensitiivisyydelle ja herkkyydelle kuten eläimillä? Omalla kohdallani tiedän, että se on aina ollut niin: minä olen ollut jo lapsesta saakka se joka raivostuu jos jotain kohdellaan väärin enkä ole osannut olla menemättä väliin (suurin osa kohautti vain olkapäitään jos jotain kiusattiin) Olen myös käsittämätön itkupilli; lukiossakin sain palautetta siitä kun itkin luokassa surullista leffaa katsoessa. Yritän vain sanoa, että minä en voi sille mitään että alan itkeä ja jos koitan estää niin se tuntuu luonnottomalta. Fyysiset reaktiot vain tulevat, mutta ei se itkukaan tarkoita että kontrolli katoaa. Ei ellei reaktio ulotu myös psyyken puolelle voimakkaasti.

Olen kuunnellut vanhaa SMG:n biisiä nimeltä Vieläkö soitan banjoa. Niin surullista. Ja haikeaa. Sopii tähän kevättunteesen. Kaksi vuotta sitten kevät oli perseestä, koko olo oli perseestä. Ahdistus tuntui kuristavan ilmat pihalle. Vuosi sitten vointi oli jo hyvä, jaksoin mennä töihin ja olla kavereiden kanssa. Ei ahdistanut. En kuitenkaan muista kuinka läsnä jaksoin olla ja kevät humahti ohi. Nyt tuntuu ihanalta ja kevyeltä; ensimmäistä kertaa 10 vuoteen odotan uutta aamua ja sitä mitä päivä tuo tullessaan. On ihana herätä ja sekin tunne herkistää: ei ollut turhaa hakea apua ja hoitoa ja sinnitellä eteenpäin. On ihanaa, että olen saanut "oikean elämän" takaisin ja masennus on väistynyt.