Puhuminen

Olen oivaltanut puhumisen tärkeyden. Nyt tässä moodissa, huomenna se on toinen. Nyt minusta vain tuntuu, että on ihanaa kun saa ihmisiin yhteyden. On ihanaa kun tunnekuohut rauhouttuvat vaikka joku paska perusvire jäisikin kytemään jonnekin.

Nyt elämä virtaa taas jotenkin liian laveasti ja nopeasti, kaipaisin vain pientä sivupuroa mitä seurata. Hitaasti, hartaudella, keskittyen. Päivät menevät liian nopeaa, tapaamiset menevät liian nopeaa, elämä menee. Haluaisin kokea pientä pysähtyneisyyttä, viipyilyä päivissä ja hetkissä. Kuten lapsena. Sitä kaipaan.

Kaipaan rakkautta. Että minä rakastaisin itse itseäni. Nyt yksin kapseloitumaan pikkupesään peiton alle.

Yksin

Onpa aika perseestä tämä tunne. En ole pitkään aikan tuntenut itseäni näin yksinäiseksi ja oloani kaoottiseksi. Olen vain maannut päivän ja yrittänyt lukea. Mutta ei tässä päässä pysy mikään. Jostain syystä tunnen itseni täysin hylätyksi ja yksinäiseksi. 

Arki pysyy kasassa, mutta kun tulee tiettyjä tapahtumia, jotka laukaisevat tutut ahdistavat ajatuskuviot, olen aika voimaton. Vittuuntunut ja voimaton. Inhoan sitä miten isäni taas ujuttaa lonkeroitaan meidän lapsien elämään ja hänen kietoutunut tapansa vaikeuttaa meidän normaalia itsenäistymistämme. Ja se ei tapahdu näkyvästi ja suorasti autoritaarisella asenteella, vaan manipulatiivisesti ja peitellen. Hän on manipuloiva siinä mielessä, että hän vaikuttaa itse niin tarvitsevalta ja hauraalta, että tunnemme syyllisyyttä siitä kun emme tee jotain tai teemme jotain väärin. Hän antaa epäsuorasti ja passiivisesti sen kuvan, että on paha jos me rakennamme omaa elämäämme - tai paremminkin jos nuoremmat sisareni rakentavat. Minun suhteen peli on menetetty jo aikaa sitten, olen ollut sattuneesta syystä paljon itsenäisempi ja pystyvämpi kuin he, johon isällä ei ole ollut sanomista. No alussa kun muutin pois heidän luotaan, alistuin toki tähän epäsuoraan hallintaan ja isän sitouttamiseen, mutta sittemmin olen osoittanut itsevarmuuteni hänelle sanallisestikin suoraan. Minua hän ei saa sinne takaisin, minä en aio hänen tilannettaan selvitellä. Oikeastaan hän ei varmaan tarvitse mitään konkreettisesti, paitsi nähdä meitä silloin tällöin, mutta hän ei vain osaa tulla toimeen sen faktan kanssa, että lapset kasvavat ja itsenäistyvät; heidän ei ole tarkoitus jäädä asumaan saman katon alle hänen kanssaan. Se on epänormaalia, useimmiten. Ja vaikka asuisikin lähekkäin ja samassa talossa, täytyy oma identiteetti ja rajat olla kunnossa. Hänellä ei ole, eikä hän anna siihen mahdollisuutta lapsilleenkaan. Siis niille muille lapsille, jotka ovat häntä lähempänä. 

Hän ilmaisee omat tarpeensa ja toiveensa passiivis-aggressiivisesti niin, että niihin on vaikea tarttua. Hän ei vastaa juuri mitään, kun kysyn että niin mitä tuo huokailu ja tuhahtelu tai kommentti "no... niin.. no miten sen nyt ottaa..." mahtavat tarkoittaa. Kerrassaan raivostuttavaa. Mutta kuten terapeutti totesi, tuollaiselle ihmiselle on vaikea olla suoraan vihainen, koska hän ei ole itse avoimesti vihainen tai pettynyt. Hän ei pysty ilmaisemaan sitä suoraan.

Nyt olen jotenkin poissa tolaltani, koska huomasin sisaruksieni toimivan ja heitä kohdeltavan täsmälleen samalla tavalla kuin minua joskus. Ja samastuin heihin; siihen avuttomuuteen ja siihen miten heistä sellaisia avuttomia tehdään. Hyvä on, on ihan ok olla avuton ja tietämätön nuorena, sitä oppii sitä mukaa mitä elämä tuo eteen. Mutta jollain tapaa minun on vaikea hyväksyä omaa avuttomuuttani ja tietämättömyyttäni. Olen yksin, en saa mistää tukea.

Jostain syystä tämä avuttomuus on meidän perheessä se keskeinen elementti. Isä on avuton ja heikko - häntä pitää kannatella. En tiedä mistä se tulee, kai aistin hänessä jotain haurautta ja olen huolissani hänestä. Äiti on avuton tai ainakin joissain asioissa heittäytyy sellaiseksi. Pienet sisaret pidetään siinä roolissa, ei meille ole opetettu mitään niin että osaisimme hoitaa asiamme. He ovat jollin tapaa sidottuja vanhempiin, erityisesti isään ja hänen kotiinsa - elämä keskittyy hyvin paljon sinne. Mielestäni heidän elämäntilanteesa ja -tapansa eivät vaikuta ikäistensä mukaiselta ja kypsältä. Eipä toisaalta omanikaan. Kukaan meistä neljästä ei pysty elämään ns. normaalia elämää perheen perustamisineen ja parisuhteineen. No ovatko ne jotain onnellisuuden ja onnistumisen mittareita? Eivät ole. Mittarina on se, että saako lapsi kasvaa sellaiseksi kuin mitä hän kokee todella itse haluavansa ja kannustetaanko häntä siihen. Vasta sitten kun tuntee todella itsensä ja luonteensa voi tehdä kypsiä päätöksiä siitä miten elämänsä elää. Sen sijaan, että suunta olisi oman elämän elämistä kohti; oma koti, oma työ, omat kaverit, harrastukset ja elämäntapa, suunta onkin edelleen lapsuudenkoti minne pitää päästä viikonloppuisin ainakin ja kuluttaa aika siellä. Itse en ymmärrä tätä enkä hyväksy siitä johtuen että meille muu maailma on maalattu niin pikimustaksi että haluttomuus kokeilla omia siipiä perustuu siihen - ei omaan vapaaehtoiseen valintaan. 

No tässä sitä taas mennään. Hirveä valitus ja avautuminen. Olen vain tunnekuohuissani ja koen, että elämältä pettää pohja. Koen myös repivää ikävää erästä ihmistä kohtaan, ja kaipuu hänen luokseen on kova. Siksi koen olevani niin hylätty, ja tämä sama kuvio toistuu aina vain. En tiedä miten siitä pääsee irti, miten lakkaisin toistamasta samoja kaavoja. Minulla on paha ongelma läheisyyden ja sitoutumisen kanssa, ja vuodet vain pahentavat sitä.  Katsotaan miten viikko lähtee käyntin näiden ajatusten ja tunteiden kanssa. 

Tunteet tulee ja tunteet menee

Mielenkiintoista, en muista mitään tuon edellisen postauksen kirjoittamisesta. Vähän hämärää. Nyt on ihan jees fiilis, en tiedä mitä tässä sanoisi. Suunnitelmissa on lähteä lomailemaan nyt hetkeksi, töitäkin olisi kyllä kiva tehdä, mutta lomaa tarvii. Eipä minulla ole muuta mielessä. Aion siivota tänään ja huomenna, sitten - vapaus :)

Haluaisin kirjoittaa, mutta en voi

Alan olla "tillintallin" rahoittavasta lääkkeestä, ja vointi on ihana kun en jaksa keskittyä paskamaisiin asioihin. Huomenna on tai olisi tiukka terapiapäivä, koska joudun varmaan nyt ensimmäistä kertaa päästämään läpi persoonani negatiiviset puolet: sen syyllistävän, helposti loukkaantunvat, kiukuttelevan, mustasukkaisen, äkkipikaisen, pitkävihaisen, aggressiivisen ja ties mitä. Jos vain voisin purkaa tunteet, mutta kun en voi. Mieluummin esitän ja näytän pintaa, kun sen oikeasti osaa. Terapeutti menee siihen lankaan. 

Olen suuttunut terapeutilleni nyt ehkä turhaan. Huomenna kuulen hänen versionsa kaupungilla kiertävästä tarinasta. En tiedä mitä tehdä, koska se koskee minua. Olen nyt hekumoinut ajatuksella, että jos terapeutti on pettänyt luottamukseni (siis ei tosiasiallisesti mutta tunnetasolla) minä lähden lätkimään. Vaihdan terapeuttia, en ole osannut kiintyä tuohon ihmiseen ja pitää häntä tärkeänä. Kaipaan muutosta elämääni, vaikka se olisikin ongelmien pakenemista. Lähtökohdat uudelle terapiasuhteelle olisivat nyt erilaiset kuin pari vuotta sitten, jolloin olin vielä lapsi. 

Ehkä muutos olisi nyt hyväksi, todella. Se ei tule siitä, että asiat eivät olisi ok ja sujuisi, mutta itse totean, että tässäkin suhteessa en halua olla. Minä koen koe tuohn ihmisen olevan mua varten. Vaikka se kiva ja luotettava onkin.

Tarkoitus on jatkaa ensi keväänä terapiaa omakustanteisesti, vammaistuen saaminen ei ole ollenkaan varmaa. Mutta haluan jatkaa terapiaa, koska tämä muutama vuosi on ollut vasta lämmitteltyä ja suojausten laskemista. Minä olen syväjäässä, eikä pari vuotta kivan ja emptaattisen terapeutin vastanotolla muuta mitään. Nyt alan olla vasta tuttu hänen kanssaan. Ja haluan kokeilla enemmän skeematerapiaan suuntautuvaa työskentelyä, koska se on ollut koko ajan enemmän minun sydäntäni läheää kuin perinteinen psykodynaaminen. 

Pakko mennä nyt nukkumaan, minua odottaa huomenna ihana päivä jos ei oteta poikkeuksellista terapiaa lukuun. Sitten löhöilyviikonloppu tiedossa :)

Vittu

Ei, en kirjoita otsikkoon liittyen. Kirjoitan vain siitä miten olen vihainen, pettynyt, ärtynyt, vittuuntunut, kateellinen, mustasukkainen ja kaikkea mahdollista. Minulla on ongelma terapeuttini kanssa, ja haluan vaihtaa toiseen. Koen, että olisi aika siirtyä eteenpäin vaikka nyt terapeutti on alkanut ehdotella EMDR:n kokeilemista. No, kokeilleen. Mutta haluan silti vaihtaa ihmistä, sillä koska kaikki ei lähtenyt niin täydellisesti alussa liikkeelle, en jaksa panostaa enää.

Epävakaus tulee esiin taas. Eri moodit. Hätä ehkä suurimpana. Jostain syystä koen, että minut jätetään yksin, hylätään. Mutta ehkä teen lopullisen analyysin kunhan saan puhuttua terapeutin kanssa. 

Valvon nyt vaikka väsyttäisi kai. Diapam tai Opamox tai mikä se nyt olikaan ei auta, joskus tekisi mieli vetää niitä kourallinen. Olen huomannut viime aikoina fantasioivani turruttavista asioista. Ylensyömisestä ja rauhoittavien "yli"annostuksesta. Mutta en koskaan sitä tee. Haaveilen löhöämisestä kotona turtumisen ja leijumisen ja onnellisuuden sekoittuneessa mielentilassa/fiiliksessä. Olisin varmasti potentiaalinen aineidenkäyttäjä, mutta vielä toistaiseksi en ole sortunut sellaiseen. Mutta ehkä kehitän vuosien saatossa pahan bentsoriippuvuuden - en fyysistä koska määrät ovat pieniä, mutta henkisen riippuvuuden. Ja voivathan määrätkin kasvaa pikkuhiljaa, sillä nyt on jo kiusa ylittää annostusohje. Joku pitkänlinjan lääkeharrastaja varmasti nauraa minun bentsomäärilleni, niin monet vetävät niitä moninkertaisesti, mutta minä pelkään riippuvuutta. Että en osaisi käsitellä enää tunteitani tämänkään vertaa vaan otan avuksi aina pillerin. Itse asiassa teen niin kyllä nytkin, mutta määrä on pieni. Mutta ehkä lievää toleranssin kasvua on ollut havaittavissa. 

Nyt on piinalliset viikot ennen kuin pääsen taas terapiaan ja NYT jos koskaan on sen aika, että puhun. Minun on vain pakko puhua, ja onneksi on tämä syy: haluan että etenen terapiassa ja haluan ehkä jotain muuta. 

Note to self

Älä tuoksuttele exän partavesiä, dödöjä, hiustuotteita, pesu-/huuhteluaineita tai muitakaan sille kuuluvia hajusteita. Tee mitä tahansa epätoivoinen teko että vältyt siltä. 

Koska nyt tajuntaani porautuu fakta, että olen sen ihmisen kanssa ollut, lähes vuosi sitten olin hänen kanssaan. En ehkä täydellisen onnellisena, vaan kurjan menneisyyden repimänä, mutta minä olin. Ja tämä jos mikä on traumaattista minulle: ihminen vain häviää. Minun ihmiseni häviää. Joku jonka kuuluisi olla vierellä, koska hän on tärkeä. Aikuinen minä ymmärtää tämän, se ymmärtää vallan mainiosti, että parisuhteet toimivat näin. Jos ei voi olla yhdessä, pitää olla erossa. Kaikesta kurjuudesta huolimatta, ja joku päivä siitä voi päästä yli.

Joku päivä. Mutta joku osa minusta vierastaa ajatusta siitä ihmisestä. Samaan aikaan se on tuttua ja silti niin kaukaista. Ei jaksa.

Erikoisia tunteita pinnassa

Olen viipyillyt omissa maailmoissani muutaman viikon, ja sen kyllä huomaa. En ole ehtinyt antaa ulkopuoliselle ja todelliselle maailmalle paljoa huomiota kun olen ollut niin sisäänpäinkääntynyt. Olen huomannut viime aikoina pari tärkeää asiaa. 

Yksi: olen alkanut hetkittäin pitää itsestäni. En häpeä itseäni koko aikaa, vaan olen uskaltanut sujahtaa kesämekkoihin ja paitoihin ja kulkea kaupungilla hyvillä mielin. Minulla on ollut hyvä olla omassa kehossani. Olen todennut, että olen pyöreä ja pikkuisen pullukka, mutta se on vain tämänhetkinen ulkomuotoni - samaan aikaan se olen minä mutta se ei ole kuitenkaan koko minä. Eli toisin sanoen tällä hetkellä muotoni ovat nämä, mutta se ei arvota minua. Minulla ei ole pahaa syömishäiriötä ja huonoa oloa enää kuin hetkittäin, joten kaiken järjen mukaan painon ei pitäisi nousta. Siitä voin lähteä pikku hiljaa sitä tiputtamaan terveempien ruokailutapojen kautta. Tie on pitkä, olen sen huomannut. Ja minun on vaikea muuttaa ruokailutottumuksiani ja jollain tapaa minun on vaikea edes ajatella olevani hoikka. Läski on suojamuuri, pienenä ihmisenä koen hukkuvani muiden joukkoon kun olen laiha ja... pieni. Laihuus on minulle yhtä kuin mitättömyys. 

Toinen: olen ollut surullinen kun minusta ei välitetä. Tai se taho, jonka toivon välittävän ei välitä. Sitten se taho, jonka olisin muutama vuosi sitten halunnut välittävän, välittääkin nyt. OMG. Minä hakkaan päätäni kiviseinään, mutta minun täytyy. Sitten voin aloittaa taas alusta.

Huomaan tuntevani myös syyllisyyttä. Se liittyy hyvien tunteiden kokemiseen, elämästä nauttimiseen. Se tunne on tullut nyt selvempänä esiin, kun olen liikkunut pois kotoa. Kotona voin olla huomaamaton, sulkeutunut. Välttelen ulkomaailmaa. Ulkomaailmassa mietin, että näin minä vain nautiskelen vapaapäivästä, auringosta, kirjasta, jäätelöstä ja rennosta fiiliksestä. Ei minulla olisi oikeutta siihen. Minun pitäisi tehdä jotain muuta. Mutta minähän teen. Koko ajan vähäosaisten hyväksi työtäni. Minulla on oikeus elää omaa elämääni, ei ole minun harteillani vastuu maailmanrauhasta ja maailmantuskasta. Miksi ei? Siksi että tiedän että minulla ei ole kutsumusta ja resursseja tehdä mitään mullistavaa, en vain pystyisi.

Siksi "tyydyn" arkisempaan aherrukseen. Olen kärsinyt tarpeeksi henkisesti ja psyykkisesti minuuteni mitätöinnistä, joten nyt se saa riittää.