Väline vai itsetarkoitus

Olen aloittanut nyt työn (vaikka piti lomailla), ja siellä joudun olemaan jollain tapaa välillä lääkkeiden kanssa tekemisissä. Ainakin kuulen niistä paljon, vaikka en juuri mitään ymmärräkään. Huomasinkin miettiväni näitä lääkeasioita taas omalla kohdallani kun näen muiden ihmisten lääkkeidenkäyttöä, joka on melkoisen kyseenalaista.

Siihen nähden, mihin uskon rauhoittavien olevan tarkoitettu, otan itse niitä hyvin herkästi ja heppoisin perustein. Itse asiassa, otan niitä usein tyhjään oloon, en pelkästään ahdistukseen tai paniikkiin tai nukahtamiseen. Niistä tulee mukavalta tuntuva usvainen olo, ja se on kivempaa kuin tyhjyys, jossa ei ole mitään. Olen sen aiemminkin todennut, että toleranssi ei ole mitenkään merkittävästi kasvanut parinkaan vuoden käytön jälkeen, olen ollut niin varovainen etten ole nyhtänyt lääkäriltä vahempia satseja ja käyttö ei ole jatkuvasti jokapäiväistä. Välillä on näitä taukoja, joskus on ollut kuukausia samalla 30 tbl:n purkilla. Sitten on aikoja, milloin on niin paska olla, että haluankin ottaa enempi kerralla.

Eli... mistä tässä omassa käytössä on kysymys? Helpottaa oikeaa ahdistusta vai paeta ikävää oloa, eli voisiko sitä sanoa ehkä jopa haluksi päihtyä jollain tapaa? Olisin mielelläni sellaisessa pienessä vaikutuksessa, se tekee hermoilleni hyvää kun tahdon reagoida aika voimakkaasti eri ärsykkeisiin. Ongelma ei ole määrä, se on ajatukseni. Tiedostan, että haaveilen välillä siitä hetkestä kun saan sen rauhan ja rentouden tunteen - oikeastaan odotan sitä. Koska olen hysteerinen ja kyyninen ihminen, ajattelen että tottakai juuri minä alan käyttää huomaamattani enemmän ja enemmän pillereitä, kunnes ne oikeasti ovat ongelma. Ei olisi harvinaista se, että käyttö alkaa ihan normaalista tilanteesta, jossa rauhoittavia on määrätty oikeaan ongelmaan. En osaa ennustaa olisinko minä niitä ihmisiä, jotka lipuvat hiljalleen rajan toiselle puolelle.

Ihan ensimmäistä kertaa, kun todella kai tarvitsin lääkkeitä, oloni oli aivan kamala. Mietin, että rauhoittava auttaisi tähän oloon, ja minun olisi ollut mahdollista napata kenenkään huomaamatta toisen ihmisen lääkkeitä ensiavuksi ja sitten hakeutua lääkäriin, mutta en uskaltanut koska pelkäsin kiinni jäämistä (töissä) - joten menin kiltisti sitten suoraan lekurille ja sain pillerit kotiin. Tuolloin minulla ei ollut keinoja ratkaista ongelmaa - haaveilin vain helpotuksen tunteesta ja mietin tosiaan jopa pillerin nappaamista salaa. 

Olen pähkäillyt asiaa monelta kantilta, ja tullut siihen lopputulokseen, että välillä olen niin turtuneessa tilassa (voisin olla turtuneemmassakin, mutta...) että haluan jotain mikä saa pois siitä. Olen mielihyvähakuinen, eikä tapanani ole ollut kauaa katsella ja kestää ikäviä asioita ja olotiloja - mieluummin haluan sen pehmoisen raukeuden tunteen. Alkoholi on ihan kiva siihen, ja nykyään osaan pitää sen aisoissa enkä vedä övereitä. Osaan pitää määrät sellaisina, että ne palvelevat sitä rentoutumista eikä suinkaan tiedottomuutta. Voisin elää pienessä humalassa koko elämäni. Pidän lievästi päihtyneestä olotilasta.

Minä haluaisin saada enemmän lääkkeitä, mutta en tiedä mitä lääkäri sanoo asiasta. Minä en ole väärinkäyttäjä enkä alennu siihen, että lähtisin hakemaan eri lääkäreiltä nappeja. Mutta minä haaveilen siitä, lääkkeet ovat paljon ajatuksissani koska ne ovat reitti mukavampaan olotilaan. Tämä on sama ajatuskulku mitä olen kokenut muutaman muunkin asian kanssa, niistä esimerkkeinä nukkuminen ja seksi. Pointti on ollut pakeneminen todellisuudesta - kun olen voinut huonosti olen halunnut vain nukkua, nukkua nukkua... sitten kun on ollut seksiä saatavilla enemmän olen halunnut vain sitä ja paljon. Ajatukset ovat pyörineet päivän ajan niiden aihepiirien ympärillä, ja nyt ne pyörivät lääkkeiden.

Kaikki tämä on pystynyt hallinnassa, kai minussa jokin "järkevä" osa kontrolloi asioita, koska kulissit ovat minulle liian tärkeitä. Näistä osista tulikin mieleen, että ehkä postaan joku kerta hieman selontekoa niistä. Jollain tapaa hahmotan persoonassani erilaisia puolia, joita olen alkanut nimetä - ehkä mielialojeni, tavoitteiden ja suunnitelmien ja kaiken sekalaisuus selittyy sillä että eri puolet ovat eri mieltä eri tilanteissa. En ole pystynyt tekemään elämälläni mitään, koska en uskalla liikkua mihinkään enkä tehdä juuri päätöksiäkään kun kaikki on niin sekavaa - asioihin on vaikea sitoutua.

Ken tietää. En välitä. Nyt ahdistaa työt ihan pirusti. Siellä on päällä vuoronperään kiltti suorittaja tyttö tai häpeävä pelkuri. Rasittavaa. Minä voisin olla aikuinen ja tasapainoinen ammattilainen, joka osaa ottaa työn työnä, mutta kun minä olen ihan keinoton työssäni. Minä en muista opinnoista mitään mitä voisin hyödyntää töissä, koska olen unohtanut kaiken - dissosioinut lukiessani tenttikirjat ja kahlatessani kurssit ja seminaarit läpi. En pysty palauttamaan mitään mieleen. Näin olen asian itselleni selittänyt. Koska jos se olisi ollut pelkkää masennusta, en ehkä olisi saanut niin hemmetin hyviä arvosanoja, minä otin jonkun osan käyttöön joka vaan puursi läpi ne tentit ja sai hyviä numeroita, mutta unohti sitten kaiken.

Toisaalta minä tykkään käydä töissä. Se on tapani pitää itseni käynnissä ja leikkiä normaalia. Minä todella esitän roolia töissä - saan tolkutettua itselleni, että minä olen olemassa kun nämä ihmiset reagoivat minuun ja tekemisiini, tarvitsevat apuani, kyselevät perääni. Mutta jumalauta se työ on raskasta. Tunnetasolla viime aikoina liian raskasta. Mutta minä esitän, mihin menee energiaa. Loukkaannun pienistä, ja jään vatvomaan asioita. En koe osaavani työtäni tarpeeksi hyvin.

Nyt minussa on herännyt joitain tunteita ihmisiä kohtaan, kun aiemmin ne olivat kai kuitenkin ammatillisia. Nyt ne menevät ihon alle, se on pelottavaa. En tiedä voinko tehdä tällaista ihmisläheistä työtä ennen kuin käyn terapiaa eteenpäin... pitää ehkä löytää jonkun muun alan töitä. Ehkä en voi palata alalle koskaan, kuka tietää.

Näillä ajatuksilla viikkoon.

Miten uskallan jatkaa terapiaa

Olen pyrkinyt käsittelemään yleisesti vihaa sekä terapeuttia kohtaan kokemaani vihaa, mutta järjellisesti. Hoen itselleni, että viha on hyväksyttävä, normaali ja ihan ok tunne, ei siitä seuraa mitään pahaa. Minä saan olla vihainen. Olen vihainen, koska koen että terapeutti ei ymmärrä minua, ei puolusta minua eikä tee mitään minun eteeni. Hymistelee vain.

Nyt ymmärrän, että se ei ole vihaa tässä hetkessä. Se on vihaa jossain muussa tilanteessa, kauan aikaa sitten. Minä olen ollut vihainen vanhemmilleni kaikista niistä hylkäämisistä joita olen kokenut. Mutta minun vihaani ei ole otettu vastaan, olen ollut paha kun olen kehdannut tuntea sellaista tunnetta. Se tunne on pitänyt piilottaa. Jos en olisi piilottanut, minut olisi voitu hylätä uudestaan. Tätä vanhempani ovat toistaneet yhä uudelleen, vihan tunteitani he eivät ole kyenneet ottamaan vastaan.

Minulla on hirveä, siis suorastaan kammottava läheisyydenkaipuu. Haluan jonkun viereen helliteltäväksi. Olen potenut sitä jo useamman viikon, vaikka yleensä minulla ei mitään kaipuuta lähekkäin olemiseen ole. Ehkä olen torjunut sen, koska on vaikea kestää sitä kun tietää, että läheisyyttä ei ole saatavilla kuin randomeilta, joita ei jaksa eikä ole järkeä lähteä baarista hakemaan. 

En tiedä mitä tehdä. Päässä on niin monta eri ääntä, ja suunnitelmani vaihtuvat. En tiedä miten toimia. Ei minulla kyllä ole kauheasti vaihtoehtoja. Päädyn illalla pilleripurkille. 

Epäimartelevat huomiot

Nyt olen kasvokkain niiden puolieni kanssa, joita haluaisin paeta. Mieluusti rakentaisin itsestäni (mieli)kuvaa järkevänä, rauhallisena, kypsänä, tasapainoisena ja hyvänä ihmisenä. Siihen kuvaan eivät mahdu kateus, ilkeys, mustasukkaisuus, viha, katkeruus, pahansuopaisuus ja epärehellisyys. Mutta minä olen kaikkea noita. Yllätän itseni ajattelemasta vihaisia ja pahantahtoisia ajatuksia muista ihmisistä, haluaisin heidän tuhoutuvan.

En kai ole oppinut tulemaan toimeen pahan puoleni kanssa, en ole oppinut suhtautumaan siihen oikein ja hyväksymään sitä. Se on minulle edelleen sama kuin pikkulapsen pohjaton itsekkyys ja häikäilemätön oman edun ajaminen. Mutta kai joku vaillejäänyt puoli muistuttaa itsestään, se haluaa sysätä muut ihmiset syrjään ja saada itse hyvää.

Olen myös hieman hämilläni opiskeluiden suhteen. En oikein tiedä haluaisinko jatkaa niitä, vai pitäisinkö huolettoman välivuoden töitä tehden ja matkustellen. Jotenkin on motivaatio ja into pois koko touhusta. Toisaalta sitten menettäisin ystävieni vertaistuen kun palaisin opintojen pariin, suurin osa olisi varmasti jo valmistunut. En ole oikein oppinut vetämään rajoja opiskelujen suhteen, ne painavat jatkuvasti takaraivossa ja ajattelen, että minun pitäisi edetä kovaa kyytiä. No ei oikein huvita, ei jaksa kiinnostaa. Asiassa riittää miettimistä.

Joulukalenteri

Tänään pienessä alakulossa, toimettomuudessa ja merkityksettömyyden tunteessa riutuessani pohdin taas montako luukkua tähän minun päähäni on. Terapia on aukaissut monia lukkoja ja luonut varmuutta ja rauhallisuutta, mutta joskus tuntuu että sekin on pintaa. Sekin on vain yksi luukku ja moodi, mutta minä en ole. Minä olen oppinut esittämään terapeuttiani, en uskalla olla itse läsnä. 

Onko sitä oikeaa ja todellista minää edes olemassa? Onko minulla vain kymmeniä eri moodeja, jotka vaihtuvat eikä minulle jää käteen mitään? Kuin joulukalenterin luukkuja avaisi ja sulkisi. Minä voin olla eri päivinä eri mieltä ja haluan toimia eri tavalla, se on rasittavaa. En jaksaisi sitä vaihtelua. Moodien vaihtuminen kuluttaa energiaa, ja mielestäni saa aikaan sellaisen ankeuden ja harmauden, välinpitämättömyyden suorastaan. Kun osani kerran vaihtelevat, enkä tiedä mikä on minua ja mikä vain kuorta, niin aivan sama. En jaksa innostua ja panostaa kun huomenna tilanne voi olla jo toinen. Viimeistään ylihuomenna.

Kaikki hyvä valuu tyhjiin. Terapiassa pitäisi oppia jotain itsestään. Minusta tuntuu, että en ole vieläkään oppinut minusta, minua ei ole kosketettu tässä prosessissa. Kun luen päiväkirja- tai blogimerkintöjä taaksepäin, näen että joissain kohdissa on jotain tapahtunut, mutta en pysty nyt tavoittamaan niitä. Aivan kuin niitä ei olisi koskaan ollut, mitään edistystä ei olisi tapahtunutkaan. Minä pidän kuoreni tiiviinä ja vahvana, sellainen turruttaja iskee aina väliin kun koen jotain. Se estää tuntemasta liikaa ja liian kauan.

Minä odotan pelastajaa ulkopuolelta. Jotain mikä muuttaisi elämäni. Sellaista ei taida tulla ellen ole itse valmis. Ja nyt on sellainen olo, että minuudelta putoaa aina pohja, en tiedä miksi. Aina kun kiinnityn johonkin tai tapahtuu jotain hätkäyttävää (hyvällä tai huonolla tavalla) olen hukassa. En uskalla liikkua eteen enkä taakse. Minä kadotan itseni. Ja sitä tunnetta on vaikea kuvailla terapiassakaan. 

Yritän alkaa pitää jotain päiväkirjaa olotiloistani, jos vaikka huomaisin selkeämmin mikä olotila vallitsee milloinkin. Toivon, että minua helpottaisi se jos pystyn nimeämään tunteita ja olotiloja, saamaan niistä kokoavamman kuvan. En tiedä, en ole kai sitä koskaan kokeillut. 

Oma rehellisyys

Olen tullut siihen lopputulokseen, että en taida olla rehellinen oikein kenellekään, edes itselleni. Olen oppinut sitä terapian aikana jonkin verran, ja onhan se johtanut ainakin joihinkin näkyviinkin muutoksiin elämässä. Mutta silti on vaikea myöntää, että itsessä on oikeasti epämiellyttäviä puolia, jopa vihattavia. Kyse ei ole pelkästään hävettävistä ja tyhmistä asioista, vaan siitä että haluaisin törkeästi ajaa omaa etuani miettimättä muita. Tästä hyvä esimerkki on eräs ystävyyssuhde, jonka haluaisin vain katkaista itseni kannalta, sillä se tuottaa vain paskaa oloa. Miten katkaistaan ystävyys, jota ei halua tai jonka kokee liian monimutkaisena itselleen?

Minä inhoan ja vihaan itseäni koska vihaan tätä ihmistä. Ystävääni, toveria. Joudun vihaamaan häntä, että en tunne liikaa myötätuntoa. Joko tai. Olen ihan sekaisin, ja vielä enemmän menin sekaisin kun tapasin lääkärin joku aika sitten. Siellä puhun yhtä, terapiassa toista. Kotona ajattelen kolmatta. En tiedä mitä oikeasti olen mieltä tämän hetkisestä elämäntilanteestani, se on alkanut taas huolestuttaa minua.

Haluaisin muutosta elämääni, mutta en tiedä miten teen sen. Elän tavallista, kohtalaisen tyydyttävää arkea ja saan siitä nautintoa, mutta olo on muuten tyhjä. Toivottavasti en ala haaveilla vauvoista tai mitään. Haluaisin löytää tai kehittää itseeni halun elää itse. En niin, että haen syitä ulkopuolelta. Oikeastaan taidan olla sellainen, mutta ongelmani on tunteiden vaihtelevuus. Täytyykö minun hyväksyä se, että tunteeni ja ajatukseni vaihtelevat päivästä toiseen enkä saa niiden välille jatkumoa ja jatkuvuuden tunnetta? Minä koen useimmiten olevani minä, mutta niitä minä-tiloja on useampia. Tänään en välttämättä muista olleeni eilen toisenlainen, tai muistan mutta en kykene eläytymään siihen.

Sen olen kuitenkin oppinut, että tunnereaktiot menevät ohi. Muistan nyt aivan muutaman kuukauden ajalta ainakin kolme tai neljä tilannetta joissa tunsin valtavaa pettymystä, surua, kiukkua ja huolta - mutta ne menivät kaikki ohi, viimeistään muutamassa päivässä. Edelleen joudun työstämään joitain niistä, mutta pystyn elämään asioiden kanssa.

Toisaalta tämä tunteiden ohimenevyys saa minut epäilemään myös kykyäni tuntea mitään pitkään. Ahdistaa ajatus siitä, että vaikka ihastuisin - miettisin koko ajan vain sitä, että no sehän menee ohi joten turha tuhlata aikaa tähän outoon tunnemyrskyyn. Pettymys on sitten suuri, kun tipahtaa korkealta. 

En tiedä. Alankohan taas hiljalleen masentua, menettää otetta kaikkeen. Muut ihmiset auttavat minua pysymään pinnalla, sillä olen todella sosiaalinen ihminen ja kaipaan joitain läheisiä ihmisiä ympärilleni. Ehkä juuri tuo sosiaalisuus ja muiden "kautta" eläminen on pitänyt minut hengissä ja käynnissä masentuneena. On ollut jotain mikä tuottaa sen pakon elää, mutta samalla tuottaa paljon kipua kun pitää pitää kulisseja yllä.

Valehtelen jälleen. En ole kirjoittanut mitään siitä mistä haluaisin ja sydän sanoisi. Mutta minusta tuntuu, että se ei kuulu blogiin. Se kuuluu ehkä henkilökohtaisen päiväkirjan sivuille, ehkä tietyn ihmisen korville. On eräs ihminen, johon olen kiintynyt, jota ihailen ja kaipaan. Joku jolta voin odottaa ymmärrystä, mutta en rakkautta. Vituttaa lievästi.

Tällainen viikonloppu, nälkä kurnii ja minä olen harmaa kuin pölyrätti ja täysin voimaton. Tätäkö on elämä.

Pieni muistutus

Nimittäin siitä, että minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Tai jotain sinne sellaista. Eli oikeastaan suoraan sanottuna sen miltä haluaisin terapiassa välttyä onkin se olennainen asia minussa. Sen sijaan, että yritän löytää syitä ulkopuolelta, ihmisistä ja tapahtumista ja niistä tulevista pahasta olosta, minun tulisikin miettiä miksi ne saavat aikaan sellaisia reaktioita. Miksi minä reagoin näin? Miksi haluan lähteä sitä pahaa oloa pakoon? No tottakai siksi, että en halua tuntea pahaa oloa, mutta se vain seuraisi minua minne menenkin.

Muita ihmisiä voin päästä pakoon, itseäni en.

Tänään ymmärsin ainakin yhden asian. Koitan miellyttää liikaa. Laitan painoarvoa muiden käsitykselle itsestäni - töissäkin olen tehnyt töitä vain antaakseni itsestäni hyvän kuvan työkavereille. Heidän sanomisensa ja käsityksensä merkkaavat enemmän kuin itse työ. Kummallista. Jospa ensi kerran otan töissä ihan eri asenteen; keskityn tekemiseen enkä kärpänen katossa- vinkkeliin. Olisikohan jo korkea aika alkaa harjoittaa ammattia ja ammatillisuutta. 

Järki ja sydän

Luin jostain lehdestä lainatun hajatelman, että stressaantuminen syntyisi siitä kun järki sanoo asiaan kyllä mutta sydän ei. Ok. Itse olen todennut asian toimivan myös toiseen suuntaan. Olen stressaantunut asiasta, jossa järkeni huutaa, että ei ei ei vittu ei. Mutta. Sydän sanoo jotain muuta.

Sydän kertoo tunteista, ja siitä että haluaisin seurata niitä. Haluaisin vain elää tässä hetkessä välittämättä tekojeni seurauksista. Haluaisin vain kerrankin... olla välittämättä. Mutta ainahan minä välitän, edes jotenkin. Joku osa minussa haluaa laittaa kaiken pirstaleiksi ja saada aikaan hallinnan tunteen - omien tunteiden seuraaminen johtaisi todennäköisesti päinvastaisesti kaiken kaaottisuuteen, mutta ainakin tuntisin olevani toimija. Minä pystyn tekemään jotain, minä pystyn valitsemaan ja minä pystyn tekemään asioita, joista seuraa jotain. Olen siis merkityksellinen, en vain passiivinen heittopussi.

On vaikea olla omassa elämässä se ihminen, joka voi vaikuttaa elämänkulun suuntaan. Luulen usein, että minulla ei ole vaihtoehtoja, mutta se on vain harhaa. Kaavaa, rutiinia. Todellisuudessa minä voin valita hyvin monista vaihtoehdoista. Minulla on onni opiskella alaa, jolla työllistyminen on kohtalaista. Voin valita opintojen ja työn väliltä, voin valita missä kaupungissa asun. Voin valita mitä ostan ja miten kulutan. Ihmissuhteita en voi kokonaan valita, en sitä kuka välittää minusta ja kuka ei. En voi sille mitään, jos joku tärkeä ihminen valitsee toisen. Ei minua. Se tuntuu pahalle. 

Tätä oloa on vain kestettävä. Onneksi saan olla vapailla nauttimassa, enkä stressaa töistä. Aion lukea.