Sä oot silkkii...

Mua niin itkettää kuunnella Jukka Pojan biisiä - tällä hetkellä se on hitusen liikaa kun ei ole ketään lähellä pitämässä hyvänä. Kuuntelen tuota kaunista ja hellää laulua ja voin vain toivoa, että jokin noin ihana tunne sattuisi vielä joskus omallekin kohdalle.

Olen tehnyt tässä hiljan nimittäin tiliä suhteistani. En ole ollut yhdessäkään "loppuelämän suhteessa" koskaan, en ole mihinkään seurusteluun tai suhteeseen lähtenyt sillä tunteella ja ajatuksella, että tämä se on. En ole ollut niin varma tunteistani, ja kamala myöntää, mutta aina niitä tunteita ei ole ollutkaan. On ollut ehkä joku outo kiinnostus ja loput olen huijannut. Enemmän itseäni kuin toista. Tunnistan tässäkin omaa vääristynyttä tunnemaailmaani, jossa koitan hakea lohdutusta ja täytettä elämään vaikka sydän sanoo vastaan. Asiahan olisi aika monimutkainen, joten en jaksa sitä nyt ruotia eikä tämä olekaan oikea foorumi sille. 

Millehän tämä sitten olisi oikea foorumi? Ehkä valittaa ja hakea vertaistukea niistä joilla on myös epäkypsiä ja häiriintyneitä vanhempia? Olen miettinyt myös vanhempiani viime aikoina - yllätys yllätys.  En oikein tiedä mitä ilmaisua voisin luontevasti käyttää vaikkapa isästäni, joka ei todellakaan taida olla sieltä terveimmästä päästä ihmisiä. Mutta ei hän sairaskaan ole, varsinaisesti. Hän ei ole myöskään häiriintynyt sillä tavalla kuin olen itse tottunut ajattelemaan ja näkemään. Mutta kipeä hän on, se on selvää. Hän suoriutuu näennäisesti elämässä, jonka on itsensä näköiseksi rakentanut. Siinä on rajoitteita minun nähdäkseni, mutta niiden absoluuttisuus on tietenkin kyseenalaista. Hän on varmasti keskiverto iäkäs pienen maalaiskaupungin mies, joka suhtautuu kankeasti ja ennakkoluuloisesti kaikkeen "erikoiseen" olipa kyse ihmisistä, kulttuurista (musiikista, ruoasta, vaatteista) ja antaa sen kyllä kuulua. Hän on ihminen, joka ei todellakaan ymmärrä elämän monimuotoisuutta ja kulttuurisidonnaisuutta kovin pitkälle. Jos ymmärtäisi, se helpottaisi asioita paljon. Mutta häneltä puuttuu kyky asettua toisten ihmisten asemaan, elleivät ne ihmiset ole hänen kaltaisiaan. Hän ymmärtää vain itseään ja samoja arvoja noudattavia.

Isälläni on selkeitä ongelmia itsensä ja tunteidensa kanssa, mutta en tiedä mitä sanaa siitäkään voisi kovin yksinkertaisesti käyttää. Viha on hänelle vaikeasti käsiteltävä tunne. Sen kanssa hän on vaikeuksissa useimmiten. Muutoin hän on leppoisa ja huumorintajuinen. Mutta muiden näkökulman ymmärtäminen ja vihan käsitteleminen ovat vaikeita. Vihaisena hänen on erityisen haastavaa nähdä tilanteita muiden kannalta. Itse koen rasittavaksi ne strategiat, joita hän suuttuessaan käyttää muita vastaan. Hän joko heittäytyy marttyyriksi ja valittaa, että kaikki on aina hänen vikansa ja hänet aina hylätään tai sitten hän vaikenee. Kuin muuri. Vahva, järkähtämätön, umpinainen muuri. Hän napsauttaa suunsa kiinni, nostaa hartiat korviin, on niin kuin ei olisikaan mutta mulkoilee ympärilleen. Sitten hän vain tekee sellaisia erikoisia ilmeitä, mutristaa suutaan ja pistää silmät kiinni kulmakarvojaan nostellen. Se on hänen tapansa viestittää vihaa. Siihen ei pääse käsiksi. 

Olen tajunnut tämän asian vakavuuden ja laajuden vasta hiljattain. Olen aina ennen... tai siis vielä joitain vuosia sitten... pitänyt isää sinä "kivempana" vanhempana, joka oli kiltti ja rauhallinen. Hän ei huutanut ja raivonnut ja käyttäytynyt ailahtelevasti. Hän oli tasaisempi ja turvallisempi kuin äiti. Äitille ei tehnyt mieli puhua, isälle saattoi helpommin niin tehdä. Mutta tuolloin asiat ovatkin olleet erilailla. Me lapset olemme olleet pieniä, isällä ei ole ollut syytä suuttua. Meillä oli tällainen hyvä-paha- akseli jossa äiti oli paha ja isä hyvä ja isä myös antoi paljon helpommin periksi meille, mikä taas lisäsi hänen "suosiotaan" jälkikasvunsa keskuudessa. Totta kai hän antoi periksi, koska sai lisäpisteitä ja hän välttyi sillä tavoin meidän kiukultamme ja omalta mielipahaltaan (ja ehkä vihaltaankin). Vihansa hän kohdensi äitiin. Ja äiti, joka on avoimesti tunteita näyttävä, herkästi suuttuva ja "temperamenttinen", myös näytti sen. Äidistä pursui esiin meidän perheemme epätasapaino ja ikävät asiat. Hänessä kanavoitui ongelmat. Samalla tavalla kuin minä olen ollut meidän perheen ja suvun "vaikea, hankala, kiukutteleva, hemmoteltu ja itsekäs" lapsi, äiti on ollut myös tavallaan väärin ymmärretty oirehtija. Häntä on vain ollut helppo syyttää, koska hän on näyttänyt tunteensa. Äiti on ollut paha koska se huutaa, isä on ollut kiltti koska se antaa periksi. Vaikka oikeasti äidin huuto isälle olisikin johtunut siitä, että he ovat isän kanssa yhdessä sopineet vaikkapa, että lapsille ei anneta nyt periksi ja joo vedetään yhtä käyttä - sitten isä onkin luistanut sopimuksesta ja alkanut sooloilla ja kalastella sympatiapisteitä lapsilta tekemällä mitä me ikinä olemme keksineetkään pyytää.

Mutta lapsen maailmassa asiat ovat paljon yksinkertaisempia. Nyt ne eivät enää ole. En ole alkanut pitää äitiäni minään enkelinä, hänessä todella on omat huonot puolensa, mutta olen oppinut tulemaan niiden kanssa toimeen. Sanoisin niin, että äiti tasapainottaa isämme puutteita oikeissa kohdissa. Äiti on avoin ja positiivinen ja kannustava. Isä taas rauhallinen ja harkitseva ja suht' vakaa. Molemmissa vain on niitä puolia, jotka ovat vaikuttaneet minun epävakauteeni ja oletattavasti myös näihin omiin toivottomiin parisuhdekuvioihin. 

Terapia alkaa parin viikon kuluttua. Kovin paljon se ei ole käynyt mielessä nyt tauolla. Saas nähdä miten jaksan jatkaa viimeistä vuotta. Välillä olen ollut kiukkuinen terapeutille, se voi olla suuri ongelma. Tai suuri siunaus. En vielä tiedä.

Ainoa syli

Touhuilin tuossa iltarutiinejani ja kävin suihkussa. Siellä minulle tuli mieleeni muistot siitä miten kovasti pidin lämpimästä suihkusta ollessani masentunut. En ole yleensä mikään kylpyihminen, en tykkää ammeissa lillumisesta tai suihkussa turhaan seisomisesta, mutta masentuneena välillä asuin hanan alla. Kärvensin itseäni kymmeniä minuutteja tulikuumassa suihkussa siinä pienessä kopissa, joka silloisessa asunnossani oli. Muistan ajatelleeni, että tämä höyryävän lämmin ja ahdas suihkukoppi on ainoa syli, jonka saan. En olisi halunnut liikahtaa mihinkään. 

Pakenin myös lämpimään peiton alle ja tykkäsin vain maata vuoteessa. Se oli ihmeellistä aikaa. Nyt minun on kerrassaan vaikea palauttaa sitä mieleen elävästi, tuntuu kuin se olisi tapahtunut jollekin toiselle. Olin fyysisesti hyvin väsynyt, en jaksanut herätä edes klo 10ksi luennoille, bussipysäkille laahustaminen oli ylivoimaista. Makasin sohvalla kaiket ajat. Ja nukuin paljon, todella paljon. Nyt, kuten jo aiemmin olen todennut, en nuku päiväunia ja mieli on ... no... kohtalaisen tasainen. Masennusta ei ole kuin satunnaisesti, mutta sitä tuskin sillä nimellä voi varsinaisesti kutsua. Keväällä psyyke kyllä koki muutaman päivän todellisen masennuksen, kun lakkasin tapailemasta erästä ihmistä - silloin tuntui siltä että aivot olisivat menneet solmuun, ja se normaali pinnallinen minä mureni silmissä. En pystynyt feikkaamaan yhtään kellekään, vaikka olen siinä yleensä lähestulkoon loistava. En saanut mitään small talkia ja hymyä aikaiseksi. Olin vain jähmettynyt ja aivan järkyttävän surullinen. En jaksanut edes kysyä itseltäni mitä tämä on, sillä kaikki oli niin yhdentekevää. Tuota tunnetta on vaikea kuvailla, siitä puuttuu kaikki elämänilo ja -jano. Siinä tunteessa on niin yksin, kuin kukaan ei koskaan olisi välittänyt ja tulisi välittämään. Kaikki on täysin merkityksetöntä.

Pahimmastakin masennuksestani silloin noin neljä vuotta sitten puuttui kuitenkin itsetuhoisuus. En halunnut vahingoittaa itseäni millään tavalla. En osannut kuvitella miten sen tekisin ja mitä se auttaisi. Olisin mielenkiintoista päästä joskus psykologin/psykiatrin tutkittavaksi ja testattavaksi, niin ymmärtäisin ehkä omaa persoonansa rakennetta eri tavalla - mistähän se johtuu, että kuitenkin tuo pohja itselläni on ollut niin "vankka", että kaikesta kärsimyksestä ja väsymyksestä huolimatta realiteetit eivät ole pettäneet enkä ole tehnyt mitään itsetuhoista. 

En nyt ehkä osaa tarinoida mitään järkevää ja merkittävää. Halusin ehkä sanoa kuitenkin vielä sen, että olen lakannut haikailemasta kärsimyksen perään. Pidin sairausidentiteetistä kiinni pitkään, ehkä jopa toipilaan roolistakin. Nyt olen toimintakykyisempi ja kypsempi ihminen. Olen ollut joiltain osin hyvin lapsellinen, kun osa kehityksestä on jäänyt kesken. Tietyt persoonan osat ovat saaneet positiivista vahvistusta, mutta kaipaan sitä lisää edelleen. Ehkä sen kaiken paskakasan alta on alkanut viimein paljastua se kuka minä todella olen. Mitä tunnen ja miksi. Ikäviä puolia itsessään on vaikea tunnistaa ja ne koittaa kieltää viimeiseen saakka, mutta niistä on äärimmäisen tärkeää olla tietoinen ymmärtääkseen omaa päätöntä toimintaansa.

Jotain pientä itselle

Olen tuhlaillut rahaa viime aikoina lähinnä ruokaan ja herkkuihin. En ole ostanut yhtään vaatetta tai sisustusjuttua koko kesän aikana (koko kesä on tässä yhtä kuin heinäkuu)... ... Nyt repäisin perjantain kunniaksi ja hankin itselleni nättejä sisustusesineitä, ja voi kun piristää mieltä katsella noita kauniin värisiä lasikulhoja. Niiden käyttöarvo on kyllä nolla, mutta en välitä.

Olen saanut nyt illalla jotain aikaiseksi, mitä en ole yleensä perjantaisin saanut. Olen tiskannut tiskit pois ja pessyt kylppärin lattian ja pyyhkinyt hieman pölyjä. Huomenna ei tarvitse kuin imuroida ja luututa niin vaikuttaa jo huomattavasti paljon siistimmältä. Ja ai niin, kävinhän minä joitain paperipinojakin läpi. Eli olen tehnyt juttuja, mikä on positiivista. Näillä pienillä nykäyksenomaisilla teoilla osoitan itselleni aina välillä sen, että minä ihan itse kyllä päätän siitä laiskottelenko sohvalla ja valitan vai teen asioille jotain. Syyllistyn aika helposti siihen, että haen syitä ulkopuolelta miksi en tee mitään. Tai oikeutan "laiskottelun" sillä kun päivä on ollut aamusta vittumainen, niin eihän se voi loppua kohden enää parantua. Siitä kaavasta on vain vaikea repäistä itseään irti. 

Siihen vaikeuteen luultavasti vaikuttaa apea ja kapeutunut mieli. Olen tässä jonkin aikaa laput silmillä kaiken suhteen, arki on rullannut samaa rataa eivätkä päivät erotu toisistaan mitenkään. Herään aamulla (kivuttomasti! uskomatonta, minä pääsen ylös jo ennen klo 6, eikä se tunnu mitenkään pahalle), pakerran päivän (no siinä työpäivässä on toivomisen varaa), sitten tulen kaupan herkkuhyllyn kautta kotiin, teen kaiken samalla kaavalla kotona eli: laitan tietokoneen päälle, ostokset paikoilleen, surffaan netissä illan sohvalla istuen ja nameja puputtaen, sitten suihkuun ja nukkumaan. En tee kotona muuta. Ja illat menevät äkkiä. Pitäisi ehkä tehdä niin kuin tänään, puuhata eri asioita niin iltakin tuntuu mukavalla tavalla pitemmältä. Se on todella hyvää terapiaa kun nollaa mielensä ja pohtii vain sitä mitä tekee. Mutta kuten todettua, se on vaikeaa. Aina alkaa mieleen tunkea ikäviä juttuja - ja miksi niiden pitää olla ikäviä, sitä en tiedä. 

Mutta päiväunia en nuku. Se on edistystä. En nukkunut kyllä viime kesänäkään vaikka olin silloinkin töissä useamman kuukauden. Mutta toissakesänäpä vielä nukuin! Nukuin joka ikisen työpäivän jälkeen vähintään puoli tuntia, silloinkin meni elämä samalla kaavalla eli kotiin, söin kokonaisen pussillisen pikkupullia ja nukahdin sohvalle ja sitten koitin siitä rämpiä ylös. Eli parissa vuodessa huimasti kehitystä, ajattelen. Nyt ei tulisi mieleenkään nukkua vaikka välillä nukuttanut onkin, ne on varmaan kahdet päiväunet mitä olen ottanut kesän aikana, ja niistäkin toiset viikonloppuna.

En ole nyt syönyt viikkoon tai kahteen lääkkeitä. Melatoniinia käytän säännöllisesti, viikonloppuisin en ehkä ota, mutta arjessa se auttaa pääsemään uneen. Mutta jotenkin vaan on tarvittavien käyttö taas katkolla. Nyt ei ole sellaista oloa, että tarvitsisi niitä, mutta ehkä se on korvautunut nukkumisella. Nukun työpäivinäkin 10 tunnin unia, mikä tarkoittaa sitä, että menen nukkumaan joskus klo 20 tai viimeistään 21. Uni tuntuu pelastukselta. 

Nytkin voisin harkita nukkumista. Nukun huomenna sitten pitkään.

Hiilari-Hille

Näin alkoi viikko: hirveällä hiilaritankkauksella ja lohtusyömisellä. Tänään havahduin taas siihen, että ihan perseelläänhän tämä syöminen jälleen on. Eipä muuten, mutta suoritin taas tällaisen automaattisen toiminnon, jonka huomasin vasta jälkeenpäin - petyin jälleen erään ihmisen suhteen, pettymys oli ihan pieni, ei mikään valtavaa kokoluokkaa oleva katastrofi vaan sellainen arkinen vastoinkäyminen. Rekisteröin sen tunteen kyllä, mutta en osannut tai jaksanut alkaa erittelemään omia toimintojani ja menin kaupan kautta herkkujen kanssa kotiin.

Nyt on lievä morkkis ja maha on turvonnut ihan pinkeäksi palloksi. Mutta huomasinpahan nytkin sen, että kun tulee hylätty ja yksinäinen olo, minä haen kaveria ruoasta. Tungen jotain kurkusta alas vaikka ei tekisi mieli. Usein syön jotain vain tottumuksesta, ehkä se on joku epämääräinen ja hämärä tunnemuisto siitä, että suun kautta saa jotain tyydytystä. Seuraa hetkeksi hyvä olo. Sitten sitä hyvää oloa koittaa tavoittaa yhä uudelleen vaikka se ei enää olisikaan se keino tyydyttää tarpeita.

Reppana

Jahas ja mitäs sitten tarinoisi. Olen vakuuttunut viime aikoina siitä, että minulla todella on eri tyyppisiä moodeja tai minä-tiloja, koska eihän tämä mielialojen ja voinnin vaihtelu muuten selity. Nyt on ihan ok, sosiaalinen olo - ja kyllä minä taidan olla sittenkin sosiaalinen ihminen, tai osa minusta. Muuten olen ollut aika vereslihalla viimeiset viikot, ja miettinyt syntyjä syviä. Olen vihdoin saanut kiinni joistain varhaisista tunnekokemuksista pidemmäksi aikaa ja minulla on useita päivä aikaa pohtia miltä tunteet tuntuvat ja mistä ne tulevat. Olen erittäin turhautunut vanhempiini ja heidän epäkypsään käytökseensä joka ei vuosien jälkeenkään ole muuttunut miksikään. 

Tällä hetkellä en välttämättä haluaisi heitä edes nähdä. Monenlaisia vittumaisia oloja alkaa nousta pintaan heti kun mietin heitä, ja kyllä nyt taidan alkaa tuntea omat vaikeuteni oikeutetuiksi - tähän saakka olen käyttänyt itseäni vastaan sitä vanhemmiltani sisäistämääni selitystä että eihän minulla pitäisi olla mitään syytä pillittää ja valittaa. Minulla on, jos minusta siltä tuntuu.

Pohdiskelin jokin aika sitten sitä mistä tuo omien kokemuksien vähättely tulee, mutta toisaalta hetken kun miettii niin sehän on selvä. En edelleenkään muista mitään hyvää yleistettävää esimerkkiä, mutta minulla on se tunne ja kokemus siitä miten neuvottelut, keskustelut ja riidat vanhempien kanssa ovat menneet. Jos olen kokenut tulleeni väärin kohdelluksi tai halunnut ilmaista sen, että jokin vanhempien toiminnassa vittuttaa tai ärsyttää, niin aika tehokkaasti he ovat saaneet käännettyä sen minua vastaan. Ja taidanpa nyt keksiä sen logiikankin: vanhempani eivät ole suoraan olleet v-mäisiä, erityisesti äitini on osannut olla todella kiero ja esittää asiat niin kivasti ja maireasti vaikka minä olen syvällä sisimmässäni tiennyt, että kyse on jostain vihareaktiosta joka liittyy minuun (tai minun tekemisiini); äitini ei ole tuonut vihaansa esille, vaan on toiminut niin että hänen vihansa tuleekin esiin minussa. Minä olen tullut vihaiseksi hänen passiivis-aggresiivisesta tavastaan toimia (kyllä äitinikin sen osaa) ja sitten kun minä olen reagoinut avoimen vihamielisesti, siitä on seurannut rangaistus. Ei mikään konkreettinen välttämättä mutta useimmiten hankalaksi lapseksi leimaaminen (tätä on tehnyt myös muu suku, enemmän tai vähemmän - sama se, minussa on ollut vika, minä olen ollut tuittupää ja kiukuttelija ja hankala enkä usko kun sanotaan... ja blaa blaa blaa).

Eih, ei tästä pitänyt puhua. Aihe olisi mielenkiintoinen pohdittavaksi ihan muutoinkin, mutta en jaksa nyt työstää postausta valmiiksi vaan tämä on tällaista ajatussilppua. Ehkä joku päivä. Vielä pitää jaksaa terapiatonta aikaa muutama viikko. Toisaalta terapia jäi hieman ristiriitaisiin tunnelmiin, välillä senkin suhteen olo vaihtelee. Mutta ehkä tässä on teema, jota voi märehtiä sitten syksymmällä terapiassa ja blogissa. On minulla tässä ollut aiheita, joista olen ajatellut laatia pitemmän ja analyyttisemmän postauksen lähdemateriaalien kera, mutta en ole nyt jaksanut. Katsotaan josko saisi aikaiseksi....

Terapian myönteiset vaikutukset

Vaikka muutama viime viikko onkin ollut kiireistä ja kireää aikaa, niin nyt olen ihan hyvällä mielellä. Olen selvinnyt viikonlopusta, jolloin oli kaikenlaisia tuntemuksia mielessä, mutta olo silti hyvä - ei kestämätön vaan siedettävä. Töissä on mennyt ihan mukavasti. Olen miettinyt, että terapiasta jäi niin kiva mieli (en muista milloin olisi viimeksi ollut tuollaista), että olen taas jaksanut ehkä arvostaa itseäni ja olla tasapainossa. Se näkyy myös työssä, en ole kireä ja v-mäinen. Olen joskus antanut itseni ajatella, että ehkä minä olenkin erityinen ja ihan ihana ihminen.

Luulen, että onnistuneella terapiakerralla on asian kanssa jotain tekemistä. Olen kyllä popsinut rauhoittavia siinä ylärajoilla, enemmän kuin ennen, mikä selkeästi tasaa oloa ja rauhoittaa hermoja. Olen jaksanut olla itseni kanssa. Se on mukavaa. Jäin jotenkin tosi herkille edellisen terapian jälkeen, ja koitan pitää itseäni pinnalla tunteiden kanssa. Tai ehkä päinvastoin, sukelluksissa. Sittenkin. Koska pinnalla pyristely saa vain voimat kulumaan loppuun ja pelkäämään mitä siellä alapuolella vaanii. Tuskin mitään mikä tappaa, mutta ajatuksena pelottaa. Ehkä koitan tulla sinuiksi näiden eri elementtien kanssa ja opetella uimaan ja sukeltamaan tässä vitun rasittavassa ristiaallokossa. Yhtenä hetkenä sitä, toisena toista. Mutta toivon, että pysyn niissä tunteissa kiinni silloin kun tarvitsee.

Luulen, että...

Olen alkanut hieman pohtia, että ehkäpä toisella vanhemmallani on myös jotain persoonallisuushäiriön tyyppistä ongelmaa. Hän ei kykene ottamaan minkäänlaista palautetta vastaan, käyttäytyy vuosikymmenestä toiseen hyvin kaavamaisesti ja jotenkin oudosti. Se ei tule arkielämässä esille jos kaikki menee tasaisesti, mutta tietyt tilanteet aiheuttavat välittömän konfliktin. 

Ajattelin siis isääni. Hänellä on varmaan joku passiivis-aggressiivisuus vallalla luonteessaan, mikä aiheuttaa taas hyvin paljon avointa vihaa meissä läheisissä. En ihmettele, että äitini on voinut huonosti ja masentunut sellaisen ihmisen kanssa eläessä. Aivan sama mitä teet, mitä sanot, mitä yrität johtaa aina vastarintaan, niskoitteluun, torjuntaan, mökötykseen. Ja tämä kaikki epäsuorasti totta kai, kun hän ei suostu sanomaan mitään. Verbaalinen ja avoin konfliktin osoittaminen on mahdotonta isälleni, hän vain menee siihen tilaan, tunnistan sen heti hänen katseestaan ja elehdinnästään, että nyt on taas joku saatanan ongelma. Mutta sitähän hän ei myönnä.

Passiivis-aggressiiviseen käytökseen liittyy kai jatkuva säälin hakeminen ja sympatiapisteiden kerääminen ympäristöstä. No sitä hän tekee, ei kyllä koskaan ota oikeaa vastuuta mistään, mutta välillä sitten taas heittäytyy marttyyrimäisesti aivan pelikentän toiseen laitaan ja korostuneesti valittaa miten hän on niin paljon virheitä tehnyt ja epäonnistunut ja voi voi miten huono vanhempi hän on ollut. Mitäpä siihen sanoisi. Tekisi mieli sanoa, että tuo on huonoa vanhemmuutta, toimia omaehtoisesti ja olla itse se määrittäjä sille. Hän ei kuuntele meitä lapsia, ei ota meidän näkemyksiämme vastaan.

Hän ei kykene näkemään ja reflektoimaan asioita ulkopuolelta. Ei omaa sellaista aikuista ja tervettä asennetta sen suhteen. Jotenkin tekee pahaa kuulla miten epäkypsästi hän käyttäytyy. Hän jotenkin sokaistuu joistain asioista. Se tekee pahaa, koska muistan miten hän on ollut aina sellainen. Häneen ei tietyissä asioissa vedonnut mikään. Hän hylkäsi minut täysin, koska ei osannut asettua minun asemaani vaikka olin lapsi. En olisi tarvinnut konkreettisesti niitä asioita, mitä ehkä halusin, olisin vain tarvinnut ymmärrystä. On kamalaa, kun oma vanhempi kylmettyy ja nostaa omat suojamuurinsa niin korkeaksi, että niiden yli ei voi nähdä eikä kuulla mitään. Muistan miten epätoivoisesti yritin käyttää kaikki keinoni vedotakseni häneen, mutta tuloksetta. Isälläni on periaatteita, joita hän ei riko millään - ei vaikka se olisi oman lapsen toive. Kyse on saattanut olla ihan pienestä asiasta, voiko hän tulla jonnekin juhlien päättäjäisiin katsomaan minua, mutta EI. Hän ei osallistu tapahtumiin, joissa on ihmisiä, ne ovat ihan turhia ja ajantuhlausta. Ei tunnu kivalle, että oma isä ajattelee vain itseään tuollaisissa asioissa, järkähtämättömästi. Ja minä olen yrittänyt perustella asiaa, että kun onhan se minun juhlani, minä olen saanut aikaiseksi jotain mitä kannattaa juhlia, muidenkin vanhemmat ovat siellä. Niin ei.

Surullista.