Mistä tietää mikä on oikea tapa...

Olen miettinyt pää punaisena, että mikä on "normaali" tapa viestiä ihmisille ja ihmisten kanssa. Pelkään mustavalkoisen ja yliyksinkertaistavan tapani vaikuttavan siihenkin, että en osaa hahmottaa milloin käyttäydyn sopimattomasti ja töykeästi, milloin taas liian mielistelevästi. Ehkä tuon liiallisuuksiin menevän empatian ja mielistelyn pystyn jo tunnistamaan, mutta joissain tilanteissa olen sitten toisessa ääripäässä. Saatan nakella kommentteja tajuamatta, että ne ovat töykeitä ja töksähtäviä. Tai ehkä sisälläni oleva tunne on sitä, enkä osaa sitten erottaa omaa tunnettani siitä mitä olen sanallisesti viestinyt. 

Tällaiset asioiden sekoittumiset vaivaavat minua. Omat sisäiset tunteeni vaikuttavat siltä kuin ne pursuaisivat minusta ulos ilman, että hahmotan todellisuutta. Vaikea selittää. Jos olen kuohuksissani jostain tai suhtaudun jotenkin negatiivisesti johonkin, en osaa ehkä puhua neutraalisti tai minulle tulee kokemus siitä, etten puhu neutraalisti vaan kuin kaikki piilossa olevat ajatukseni ja tunteeni vyöryisivät muiden päälle puheessani. En tiedä pystynkö piilottamaan niitä, ja se sekoittaa minut entisestään. Siitä tulee myös huono omatunto, että annan ikävien asioiden näkyä ihmisille, jotka eivät sitä ansaitset.

Tarvitsisi opetella tahdikkuutta. Tai sitten vain sitä, että pystyisin erottamaan mikä on sisäistä tunnemaailmaani ja missä sen rajat menevät. Vai voiko sitä koskaan kukaan varmuudella sanoakaan?

Työvoitto

Tänään tunteeni ovat vaihdelleet laidasta laitaan, ja niiden kanssa on ollut pakko elää. Olo ei ole ollut sietämätön ja kestämätön, mutta näköalaton se on ollut. Elämä on tuntunut niin kurjalta, päämäärättömältä, merkityksettömältä ja turhalta. On niin hylätty olo, tulkitsen ja koen kaikkien muiden tekemiset mitätöimisenä ja hylkäämisenä. Alan kuvitella merkityksiä ja salaliittoja ihmisten toimien taustalla. Se on ikävää, ja lisää vain pahaa oloani.

Ehkä "persoonallisuushäiriöni" näkyy siinä, että minulla on tietty ongelmallinen suhtautuminen ihmisiin. Annan alkukantaisille tunteilleni vallan, suhtaudun ihmisiin jo valmiiksi negatiivisesti ja näen kaiken mustien lasien läpi. Hyökkään aivan viattomia ihmisiä vastaan, koen uhkaa asioista joista se on täysin turhaa. Oma tulkintani on usein vinoutunut, ja hyvääkin tarkoittavat ihmiset voivat saada minulta aika kylmää kohtelua. Perustan reaktioni siihen, että joku ihminen on vain vittumainen, ärsyttävä, ylimielinen, pahansuopa, yksinkertainen jne. Kyllä näitä kuvauksia riittää. Ahdistun tietynlaisissa tilanteissa, yleensä kursseilla ja seminaareissa koska pelkään olevani itse tyhmä ja hidas. Siksi koitan nousta niiden ihmisten ja tilanteiden yläpuolelle tuomitsemalla kaikki jo ennalta. Hyökkäys on paras puolustus. 

Nytkin haluaisin hyökätä koko maailmaa vastaan koska se on jättämässä minut. Kaikki valitsevat toisin, valitsevat jonkun muun. En enää muistakaan, että on ollut olemassa ihmisiä, jotka todella olisivat halunneet valita minut, mutta nyt se ei enää merkkaa mitään. Näen vain ne, jotka hylkäävät.

Olen siis ollut viime aikoina aika herkillä juuri tähän hylätyksitulemisen tunteeseen liittyen. Näen sitä kaikkialla, kaikissa ihmissuhteissa, jopa terapiassa. Tänään olin todella kiukkuinen kaikille, koska olin niin yksinäinen ja pelkäsin, että olen merkityksetön kavereilleni. Niin, ja "persoonallisuushäiriööni" taitaa kuulua vielä se, että olen ehdoton ja mustavalkoinen; jos joku ei tee juuri sillä tavalla kun haluan jotain asiaa, ei osoita vaikka välittämistä tietyllä tavalla, niin sitten sitä välittämistä ei ole mielestäni ollenkaan. Juuri näin kävi tänään. Mökötin kotona, pyörin ja kiemurtelin pari tuntia kunnes löysin tekemisen kautta ulospääsyn tunteesta. Pääsin yli siitä hetkestä, ja nyt on hieman parempi fiilis.

Eli nyt sitten vaan jatkossa täytyy saada jotain tekemistä, jotain ihan aivotontakin puuhaa, kunhan saan olla liikkeessä ja saada jotain aikaan. Voin vaikka lajitella papereita tai siivota. Näköjään tämä oli siis tänään se tapa selvitä. Mitään järkevää en olisi kyennyt vaikkapa puhumaan tai kirjoittamaan.

Mutta tunnistan olevani vihainen kaverilleni, joka ei arvosta minua ja anna minulle aikaa. Hän ei vastaa viesteihin ja aina joku on minua tärkeämpi. Se on perseestä. Jotenkin tämä ihminen nyt edustaa minulle yksinäisyyttä ja lopullisuutta. Jos en saa olla hänen seurassaan, millään ei ole väliä.

Tällaisina päivinä tuntuu, että minussa on jotain perustavanlaatuisesti vialla, siellä kuoren alla. Kun saan yhteyden niihin todellisiin tunteisiin, enkä tee vain niin kuin on soveliasta ja on opetettu. Kun jätän ne kiltit roolit, joiden avulla olen oppinut saamaan hyväksyntää, niin jäljelle jää paljas minä. Se tulee esiin aina kun aikuiset, kypsemmät tavat ja roolit eivät toimi eivätkä auta saamaan tahtoa läpi. Jos en saa haluamaani hyvällä, eri strategioilla taktikoimalla, alan toimia kuin lapsi. Ripustaudun, jään jumiin, elämä pyörii vain tietyn asian ja ihmisen ympärillä. Olen riippuvainen. 

Edelleen muistelen häpeillen niitä tempauksia, joita olen epätoivoisena järjestänyt saadakseni jonkun ihmisen huomion ja hellyyden. Ne eivät ole toimineet, mutta en ole osannut muuta. Olen rationaalisesti tiennyt, että mikään ei tule toimimaan, mutta on ollut joku pakko yrittää. Joku kaikkinielevä pakahduttava tarve päästä kosketukseen. Se on rapauttanut itsetuntoani... tai oikeastaan pönkittänyt sitä käsitystä, että en ole haluttava. Hakeudun kai useimmiten sellaisiin tilanteisiin, joissa ei ole edes edellytyksiä saada sitä mitä kaipaan. Kaipaan aina vääriltä ihmisiltä.

Nyt olen päättänyt sitten keskittyä vain olennaisiin asioihin. Itseeni ja omien tunteiden käsittelyyn sekä opiskeluun ja työhön. Omat asiat ovat aina tärkeimpiä, ja aion nyt esimerkiksi jäädä suosiolla sairauslomalle, jos jossain kohtaa vointi sitä vaatii. Töitä aion tehdä kohtuudella, osaan pitää jo kirjaa talousasioista, enkä toivottavasti ole ihan persaukinen. Opinnot voivat vuorotella töiden kanssa. Nyt minulla ei ole kiire. Aiemmin oli, hirveä kiire. Johonkin. En vain tiedä minne. 

On minulla tarkoitus valmistua, mutta se siintää vielä aika kaukana. Teen nyt mitä voin, ehkä minulla on enemmän eväitä kohdata vaikeita tunteita. Ja yksi keino helpottaa tätä elämässä etenemistä on se, että vähentää niitä potentiaalisia konfliktitilanteita, aion vähentää yliopistolla heilumista puolituttujen kanssa ja harrastuspuuhia. Tässä kohtaa se on varmasti järkevintä - en altista itseäni tilanteille, jotka pahentavat oloani ja syövät voimavarojani. Tämä voi olla hiljaisempi jakso elämässäni, toivottavasti kestän yksinäisyyttä.

Tätä en olisi voinut tehdä aiemmin, oli pakko olla kiinni jossain koska en ollut kiinni todellisessa itsessäni. Nyt kun koitan pärjätä itseni kanssa, rakentaa sisäistä varmuutta ja uskoa, niin voinen luopua ulkoisista puitteista.

Turvautumista ja turhautumista

Nyt se on jotenkin kirkastunut minulle, että en pääse muiden asioita vatvomalla itse eteenpäin elämässäni. Olen sen jo todennut, mutta tänään olen ehtinyt miettiä asiaa vielä lisää. Minä en voi tehdä ratkaisuja muiden puolesta, en saa ketään jättämään puolisoaan enkä saa ketään tapailemaan minua pakosti. Mutta voin valita jäänkö siihen roikkumaan, vai hoidanko omat asiani ja tunteeni kuntoon. Minun ei tarvitse alistua käytettäväksi.

Haluaisin kuitenkin saada jonkun rinnalleni ja yhteyden toiseen samoja asioita kokeneeseen ihmiseen. Mutta sen aika lienee myöhemmin, nyt on vain nämä omat ongelmat käsiteltävä.

En osaa tällä hetkellä turvautua muuhun kuin rutiineihin, yritän pitää niitä yllä edes jotenkin, ja siihen ajatukseen, että asiat kyllä järjestyvät. Turha stressata etukäteen. Mutta vaikealta se tuntuu, ja haluaisin että kaikki asiat vain asettuisivat kuin taikaiskusta oikeille raiteilleen... Ei sellaisia taikaiskuja tapahdu.

Ymmärsin tänään myös sen, että pakenen yksinäisyyttä ja turvattomuutta. Koska ne tunteet sieltä kaiken alta sitten lopulta tulee. Se lamaannuttava ja kylmäävä tunne kun jään yksin. Ehkä myöhemmin pystyn kirjoittamaan siitä yksinäisyydestä. Nyt en halua vajota siihen tunteeseen, koska tämä ilta ja tämä hetki olisi juuri otollinen aika niille takaumille. Ne hetket, kun olen jäänyt traumaattisesti yksin, kun minut on hylätty, ovat edelleen jossain muistilokeroissa ja kehon sopukoissa tallennettuina. Yksin ollessa tavoitan ne, terapiassa en. Mutta ehkä joku toinen kerta voin käsitellä aihetta.

Joku jännitystila on päällä parhaillaan. Leuat ovat ihan kireät ja niska jumissa. Leukoja on todella vaikea rentouttaa, ne aina vetävät vain lukkoon. Ehkä tänään on ollut vähän kireä päiväkin, raha-asiat huolettavat vaikka haluaisin nyt vain uskoa, että saan töitä kun tarve on. Vielä ei ole tarvetta, mutta toisaalta haluaisin tietää tulevaisuudesta jotain. Olen huono sietämään epävarmuutta.

Rakkaus ei asu täällä enää

En ole kyllä oikea ihminen puhumaan rakkaudesta - en sen kestävyydestä ja syvyydestä. Rakkaus on ollut minulle aina vaikeasti käsiteltävä aihe enkä oikein osaa ajatella rakastavani ketään tai mitään. Ehkä ajattelenkin asiaa liian harvoin, saati sitten että puhuisin siitä. Eli ehkä kyse on harjoituksen puutteesta?

No, mistä ajatukseni lähtivät tällaiselle uralle? Minä päätin tänään hetken rakastaa jotakuta. Eikä se joku ole kuka tahansa. Se joku on ihminen, jota en "saa". Enkä tiedä rakastaisinko häntä vaikka hänet saisinkin. Siksi päätin rakastaa hänestä pientä palaa, jotain murto-osaa. Siis pieni osa minusta rakastaa pientä osaa hänessä. Onko se ok ja reilua? Minähän saan tuntea mitä haluan ja vain uskallan. Olisin halunnut uskaltaa kertoa tälle ihmiselle, että osa minussa haluaa häntä ja haluaa vastakaikua. Ehkä sen joskus teenkin.

Pelkoni vain on, että sitten tapahtuisi asioita, joilla voi olla kauaskantoiset seuraukset. Kyse on ihmisestä, jonka oma "parisuhde" taitaa olla aika kuollut, ainakin noin minun silmissäni. Mutta ehkä hän nauttii siitä, sen tuomasta turvasta. Mene ja tiedä. Minun silmissäni se ei ole parisuhde. Mutta ei ole minun tehtäväni puuttua moiseen vaikka haluaisinkin tämän minulle tärkeän ihmisen pelastaa. Pelastaa miltä? Rakkaudettomuudelta. Heidän kohdallaan "se rakkaus" on loppunut, mutta en voi tyrkyttää omaa totuuttani muille.

Vaikeaa.

Helpottaa

Olen viettänyt leppoista sunnuntaita ihan vain omassa seurassani, ja puuhaillut kivoja asioita. Eli siis lähinnä hoitanut kotiaskareita. Olen miettinytkin jotain, mm. sitä että mielenrauhan avaimet taitavat löytyä siitä, että keskittyy vain omiin asioihinsa. Olen laittanut niin paljon aikaa muiden ihmisten tekemisten kritisointiin ja keskittynyt asioihin, jotka eivät lisää omaa hyvinvointiani. Niin vaikeaa kuin muiden elämän analysoinnista ja toisten syyttelystä onkin luopua, taitaa se olla paras tapa edesauttaa omaa toipumista. Eikä vain toipumista, myös paremman elämänstrategian rakentamista. 

Kuten todettua, huomasin tämän asian siitä kun päiväkirjani sivut alkoivat täyttyä muiden ihmisten tekemisten raportoinnista. Jäin miettimään, että millä tavalla se minua auttaa, vaikka pohtisin muiden ihmisten tekemistä. Omasta perspektiivistähän minä elämääni elän, ainakin pitäisi. Voin jossitella asioita lopunikääni tai koittaa keskittyä nykyhetkeen.

En uskalla sanoa olenko kuinka vakaasti tätä mieltä, koska tietyt tapahtumat ja laukaisevat tekijät saavat muut moodit aktivoitumaan. Eri tilojen tarkkailusta ja ajatuksista on ollut kuitenkin hyötyä minulle; yritän olla pitämättä kaikkia negatiivisia ajatus- ja toimintamalleja totuuksina, vaan yritän astua niistä hieman syrjään. 

Minun on edelleen vaikea pitää itsestäni muiden ihmisten seurassa. En jaksa pitää yllä arvostusta itseeni vaan alan vähätellä itseäni - en ole mitään verrattuna muihin ihmisiin. En ole kiinnostava, en ainutlaatuinen, en hyvä missään. Vaikka olenkin, jokainen on. Kaikkien maailman ihmisten silmissä ei tarvitse - eikä voi - olla upein ja ihanin, mutta se riittää että joidenkin läheisten on. Jokaista ihmistä ei voi valloittaa, se on ihan ok. Haluaisin vain saada rakennettua itselleni vahvan omanarvontunnon ja tyytyväisyyden itseeni, etten "menettäisi itseäni" muiden seurassa. 

Olen nyt alkanut hieman haaveilla hassuista pikku jutuista. Sellaisista, jotka ovat vain minun juttujani, vain minua itseäni varten. Se on kai sitä omassa seurassa viihtymistä. Aion mm. kirjoittaa taas pitkästä aikaa tarinoita, pakinoita, novelleja, runoja... mitäs näitä nyt onkaan. Minulla on jo vino pino ideoita ja ajatuksia.  Ne ovat vain minua varten, muistuttamassa siitä että minä pystyn ja osaan luoda jotain.

Aion myös alkaa käydä läpi miessuhteitani. Aion kirjoittaa jokaiselle exälleni kirjeen. Tai kirjeitä. En tietenkään aio niitä heille lähettää, kirjeet ovat nekin vain minua varten. Luullakseni tällaista tapaa käsitellä asioita käytetään terapioissa tai muissa. Olen aiemminkin kirjoittanut pois päästäni näitä ajatuksia. Kun tallennan tunteeni ja ajatukseni jonnekin, ei aivojeni tarvitse olla enää ainoa säilöpaikka kaikille kipeille muistoille ja tapahtumille. 

Odotan syksyä. Nyt minulla on toiveikas olo, vaikka esimerkiksi toimeentulo ei ole taattu ellen löydä töitä. Mutta, sille asialle pitää tehdä jotain. Haluan olla toiveikas, haluan nauttia syksystä, koska se on ihana vuodenaika ja jollain tapa osa "sielunmaisemaani". Tunnen kuitenkin surua siitä, että olen tavallaan menettänyt monia syksyjä ja muitakin vuodenaikoja turtuneisuudelle ja poissaolevuudelle. Mitään diagnoosia sille ei varmaankaan ole, mutta ehkä lähimpänä uskottavaa selitystä on se, että minun hyvin vahva valeminäni on joutunut olemaan puikoissa niin pitkään, että en ole saanut nauttia mistään. Valeminä on suojellut herkkää ja haurasta minuutta, joka ei ole päässyt kehittymään kunnolla. Valeminä blokkaa kaiken kauniin ja koskettavan, koska en olisi kestänyt niitä kivoja juttuja. Kivat jutut ovat olemassa sen vuoksi, että voi taas sattua kun ne menettää. 

Tämä valeminä on aika upea keksintö, olen siihen hyvin tyytyväinen. Käytän oletettavasti sitä selittämään asioita, mutta tunnen itseni ja tiedän jollain tapaa tarvitsevani näitä selityksiä jotta pystyn paremmin jäsentämään kokemaani. Aiemmin tuo epävakaa oli sellainen juttu, mihin koin vetoa - käytän nyt ehkä vain eri termejä vaikka asia on sama.

Iiiiih, mitä tajunnan virtaa. Olen lipsahtanut tähän, että kirjoitan ilman mitään teemaa ja pointtia, eli annan vain tulla mitä mielessä on. Onko se hyvä vai paha, en tiedä. En vain jaksa nyt bloggailla mitään oikeasti. 

Keskity olennaiseen

Olen terapiatauon aikana tarkkaillut itseäni ja omia kirjoituksiani päiväkirjassa. Keskityn paljon muiden ihmisten tekemisiin ja sanomisiin vaikka olennaista olisikin pohtia sitä, miksi minä itse tunnen ja reagoin tietyllä tavalla. Se on ollut toisaalta ärsyttävää huomata, koska minun tekisi mieli märehtiä ja suomia toisten tekemisiä sen sijaan, että ottaisin kohteeksi omat reaktioni. Sehän tarkoittaisi sitä, että joutuisin ehkä muuttamaan jotain!

Kykyni keskittyä omiin bisneksiin on ehkä aavistuksen verran parantunut viime aikoina. Mietin omia huonoja puoliani ja mitä ne kertovat. Kiltin tytön valeminä on kehittynyt suojaamaan minua siltä tuholta, mitä kamala minä olisi saattanut saada aikaan. En kestänyt sitä, että minussa on myös "pahaa". Teini-iässä oli todella raskasta olla kahdessa ääripäässä, joko kiltti tai paha. Omalla kohdallani se oli voimakasta sisäistä kamppailua näiden kahden välillä. Päällisin puolin olen ollut aina hillitty, en ole uskaltanut näyttää itsetuhoisia puoliani kellekään, ehkä siitä johtuen että olen tuntenut vastuuta perheestä ja vanhemmista. En ole halunnut aiheuttaa enempää negatiivista ilmapiiriä kotiini. Siksi olen hajoillut vain sisään päin. Quiet borderline.

Terapiatauko loppuu muutaman päivän päästä. Jollain tapaa sinne paluu vastustaa ja tuntuu kurjalta. En haluaisi sinne esittämään kilttiä ja reipasta tyttöä. Uskaltaisinpa olla vihainen, mutta asia ei ole niin yksinkertainen. Mutta tämä on kai ainoa oikea tie, yrittää. Vaikka epämääräinen ahdistus (hukkaan heitetyistä) vuosista nostaa välillä päätään ja sanoo, että olet menettänyt nuoruutesi ja mahdollisuutesi nuoruusjuttuihin, minä koitan aukoa ne solmut. Mennyttä ei voi muuttaa, siitä menetyksestä ei voi päästä yli, sen kanssa on opittava elämään.

Nyt olen huomannut oman ajan ja tekemisen tärkeyden. Oman aikani olen käyttänyt nyt kotitöihin, ruoanlaittoon lähinnä ja pienten asioiden järjestelyyn. Olen saanut siitä tyydytystä ja iloa. Itse asiassa odotan kovasti syksyä, aion silloin lukea kivoja kirjoja ja polttaa paljon kynttilöitä. Aion istua uudessa kodissani ja katsella tähtitaivasta, kulkea synkkinä iltoina ulkona sateessa ja ihailla ruskaa ja luonnon lakastumista. Aion käydä kahviloissa juomassa lämmintä kaakaota ja lukea juorulehtiä. Aion vain olla ja nauttia olemisesta.

Normaaliuden kaipaus

Kysyn itseltäni -kun en keneltäkään muulta voi- että miksi en saanut "normaalia" lapsuutta ja teini-ikää. Erityisesti murrosiän ja siihen liittyvän psykososiaalisen kehityksen puutteesta olen kiukkuinen vanhemmilleni. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta harjoittaa ryhmäytymistaitoja tai alkaa kokeilla seurustelusuhteita ennen kuin parikymppisenä. Sen sai aikaan se kummallinen "valeminä", jonka olin lapsuudessani kehittänyt turvakseni. Luulen, että sisarukseni kärsivät siitä samasta ilmiöstä. 

Me emme kehtaa seurustella. Me emme kehtaa tuntea mitään ketään kohtaan. Me olemme aina vanhempiemme pullossa kasvattamia pieniä lapsia. Emme uskalla rikkoa sitä kaavaa vaikka sanallisesti rikommenkin. Mutta kun me emme osaa. Tämä on uskomatonta, että aikuiset ihmiset ovat edelleen lapsuuden vankeja tietyllä tavalla. Olen minäkin yrittänyt seurustella, mutta minulla on liikaa käsittelemättömiä asioita, jotta voisin seurustella "kypsästi". Liian paljon hämmentäviä asioita, jotka liittyvät vanhempieni väliseen suhteeseen ja liikaa mieltä sekoittavia muistoja. 

Terapia jatkuu kohta. Tuntuu kuin olisin umpikujassa, mutta pakko tehdä jotain muutoksia omaan toimintaan, jos se vaikka saisi myös urautuneet ajatukset muuttumaan. Tällä hetkellä keskeisimmät tarpeeni terapiaan liittyen ovat varmaankin omien kielteisten tunteiden käsittely ja niistä seuraavat häpeän, kelpaamattomuuden ja huonommuuden tunteet, sekä äidin ja isän keskinäinen suhde. Minusta on koko ajan tuntunut siltä, että se on jossain ratkaisevassa roolissa, mutta asiaa ei ole juuri käsitelty. En kykene muistamaan viimeisiä vuosia lapsuuden kodissa, en vanhempien eroa tai mitään. Olen kieltäytynyt kuulemasta ja näkemästä mitään, olen ollut masentunut ja pääni sisällä poissa. Kamalaa.