lauantai 7. helmikuuta 2015

On vaikea muistaa

Muistamisvaikeuksiin on syynä todennäköisesti jonkin asteiset dissosiaatiotilat. Näin olen itselleni selittänyt. Dissosiaatiota on ylipäänsä terapiassa käsitelty hyvin vähän, mikä toisaalta haittaa itseäni. Haluaisin sitä teoreettista tietoa ja käsitteitä, mikä sitten kuitenkin taas toisaalta pitäisi minua vielä enemmän ja erillään kokemuksista ja tuntemisesta. Mutta kun haluaisin lähestyä kokemuksia ensin turvallisesti järjen kautta. 

Muistan aika vähän lapsuudesta ja nuoruudesta. En pysty palauttamaan mitään ajanjaksoja mieleen, tai ainakin se on hyvin hankalaa. Nyt ajankohtaisempaa ehkä on ollut opiskeluihin liittyvät muistivaikeudet. Oppiminen on hankaloitunut, koska olen joutunut suojaamaan itseäni derealisaatiolla ja depersonalisaatiolla. En ole voinut olla läsnä, ja oppia. Se, mitä olen oppinut, on jonkun muun kuin minun halussani. 

Kaikenlaisten opiskelutöiden tekeminen on vaikeaa, koska on kuin en olisi ikinä millään luennolla ollutkaan tai mitään kirjaa ei olisi koskaan tullut luettua. Minulla ei ole eheää käsitystä ja tietämystä omasta alastani, muuta kuin omien pohdintojeni kautta. Ne perustuvat johonkin muuhun kuin tieteeseen. Olisi ollut kiva pystyä keskittymään opintoihin heti alkuvaiheessa, kyetä pitämään mielessä se kokonaisuus, hahmottamaan se. 

Mutta ei ole ollut voimia. Siitä en voi syyttää itseäni. Tein sen mitä osasin ja kykenin. Vasta vuosien kuluessa minulle on alkanut rakentua kyky tarkastella itseäni, muita ihmisiä ja maailmaa uteliaasti ja kyseenalaistaen, toisaalta hyväksyvästi ja arvottamatta. Siinä kyvyssä on toki vielä hiomista. Sellaista kykyä tai edes rohkaisua sen suuntaan en saanut kotoa, vanhemmilla ei sitä uteliaisuutta ollut. Mistä se olisi voinut minulle sitten kehittyä? 

Tältä päivältä on opiskelut opiskeltu. Loppuilta on rentoutumista.

keskiviikko 4. helmikuuta 2015

Hämmennys unesta

Aamulla herätessä oli vähän sellainen lievästi hämmentynyt meininki. Näin hyvin todentuntuisen synnytysunen. Paitsi, että synnytys ei sattunut sitten yhtään. Eli voiko sitä sanoa todenmukaiseksi? 

Ainoa mitä tunsin, oli kun vauva alkoi laskeutua ja valmistautua todella syntymään. Se oli kummallinen tunne, kun joku liikkui sisällä enkä pystynyt vaikuttamaan siihen. Mutta ei se silti sattunut. Näin vauvan syntymän, unessa vatsa oli tosi pieni, ja ihan parilla työnnöllä vauva humpsahti maailmaan. Otin vauvan itse vastaan ja nostin syliin. En tiedä mitä sukupuolta se oli. Se vain oli täydellinen. "Liian" täydellinen. Ei limainen, kummallisen värinen tai kummallisen mallinen tai muutenkaan sellainen, joka olisi juuri ahtautunut ja puristautunut jostain liian pienestä kanavasta ulos. Se oli kuin nukkevauva, mutta silti oikea. Melko iso. 

Jotenkin olin hieman odottavalla kannalla juuri ennen vauvan syntymää. Odotin siis sitä sattuuko synnyttäminen. Ja jos oikein muistan, niin olin niin keskittynyt siihen asiaan että samalla kai koin etten huomannut kipua. Pelkäsin, että tulee vammoja. Ei tullut. 

Olen kerran aiemmin nähnyt synnytysunen. Silloinkaan synnytys ei sattunut varsinaisesti, mutta tunsin kun vauva tuli ulos. Eikä minulla ole tosielämässä synnytyksiä ollut, joten en tiedä mistä on kyse. 

Ehkä hämmästelen unta sen vuoksi, että harvoin niissä on tuota fyysisen tunteen ulottuvuutta. Siksi kai tämä oli aiheensa lisäksi muutoinkin harvinainen uni. 

tiistai 3. helmikuuta 2015

Epäaikuiset

Olen miettinyt millaisia fiiliksiä minulle tulee tietyistä ihmisistä, joiden keskellä olen kasvanut. Sukulaisista, läheisistä sukulaisista. Joitain tiettyjä suhteita ja lapsuuskokemuksia leimaa dissosiaatio, epätodellisuus. Olen päässyt tapahtumaketjuista sen verran jyvälle, että tiedän aikuisten pitäneen minua pikkuaikuisena, ja rakentaneen minulle tietynlaista roolia pärjäävänä ja toimeliaana tyttönä. Minua on usein "kehuttu" järkeväksi. Taustalla tässä on ollut ehkä aikuisten tarve mielistellä minua, saada minut käyttäytymään kuin "iso tyttö", jolloin en reagoisi tunteella (=kiukulla), etteivät he joutuisi ikävien tunteiden valtaan. 

Sitten kun olen kiukustunut (mikä on lapsille aivan luonnollista, ja suotavaa ja hyväksyttävää) niin minut on leimattu pahaksi, epäkypsäksi, rasittavaksi. Eli tunneilmaisut on jotenkin demonisoitu. Vieläkin pelkään suuttumista joillekin ihmisille; kontrolloin käytöstäni jatkuvasti. Mitä enemmän jostain ihmisestä tykkään, sitä tiukemmin pysyn kiltin ja säröttömän lapsikuoreni alla. 

Aikuiset ovat myös käyttäneet minua. Kuka mihinkin tarkoitukseen. Äiti vakauttamaan elämäänsä, korjaamaan ja hyvittämään omia lapsuustraumojaan, saadakseen ajatukset muualle. Isä on tarvinnut elämän tarkoituksen. Läheinen sukulainen on ominut minut henkilökohtaiseksi nukekseen, jolle järjestää kaikkea kivaa, antaa lahjoja, mutta niillä on ollut myös vastavuoroisesti hintansa. Minun on pitänyt olla läsnä hänelle epämiellyttävissä tilanteissa, katsoa ja kuunnella häntä surun hetkellä, ratkoa hänen ongelmiaa... Epäsuorasti, ei jatkuvasti, mutta niin että muistan olleeni ja eläneeni sitä piinaavaa epätodellista oloa hänen seurassaan. Esitän edelleen välillä, en uskalla sanoa mielipiteitäni koska siitä seuraa... tyrmäys. Ei keskustelua, ei avoimuutta, ei kunnioitusta. Tyrmäys. Vähättely. Nauru. Sääli. Pilkka. Tuo pilkkaaminen, alentuva kohtelu ja iva ovat kamalia. Ne suututtavat edelleen. En osaa käsitellä sitä suuttumusta, ja vaikka osaisin niin ei se silti oikeuta aikuisia ihmisiä kohtelemaan minua kuin lasta. 

Monia aikuisia, jotka ovat olleet kykenemättömiä tunnistamaan, käsittelemään ja sietämään omia tunteitaan. Siitä on lapsuuteni tehty. 

Ehkä terapia on viime aikoina vähän auttanut. Ainakin sen suhteen, että olen rennompi ja luottavaisempi itseni suhteen. En niin paljon vertaile itseäni muihin, vaan tykkään omasta ainutlaatuisuudestani. Ja omalaatuisuudestani. Kyllä terapia kai eheyttää.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Varhainen muisto

Olen mummoni luona yötä. Mummoni nukkui jostain syystä olohuoneessa levitettävällä sängyllä, ei makuuhuoneessa. En tiedä miksi. 

Olen ehkä 5-6 vuotias. Menen mummon viereen nukkumaan. Kerään rohkeutta kysyä mummolta, olethan mummo uskossa. Pelkään, että mummo suuttuu, tai että hän sanoo ettei ole. Pelkään sitä vastausta niin paljon, koska se tarkoittaisi sitä etten enää koskaan kuoleman jälkeen näkisi häntä. Hän menisi helvettiin. Haluaisin kaikki läheiset samaan paikkaan perheeni kanssa, taivaaseen. Minua itkettää ja surettaa, enkä uskalla kysyä. Kieltävä vastaus veisi minulta mummon, koska joutuisin sen jälkeen murehtimaan tulevaisuutta ja kuolemaa. Sitten kysyn, että tiedätkö mummo miten uskoon tullaan. 

En muista enää tarkasti kysymykseni jälkeisiä tapahtumia. Muistaakseni mummo vastasi ehkä jotenkin, että rukoilemalla. Taisimme ehkä sitten rukoilla. Ja olin helpottunut. Olin joutunut kuoleman kanssa tekemisiin kun muita läheisiäni oli kuollut. Minullehan se ei tarkoittanut muuta kuin eroa, lopullista eroa. Sitä pelkäsin niin kovasti. Vanhemmat olivat uskotelleet, että uskovat pääsevät taivaaseen, ja että läheiset oli käännytettävä uskoon jotta voisimme kaikki päästä taivaaseen. 

Minä kannoin 5-vuotiaan reippaudella vastuuta siitä, että puhuin asiasta eteenpäin. Saattoi olla minusta kiinni, että saivatko ihmiset kuulla pelastavasta jumalasta ja syntien anteeksi antamisesta. Minä olin ratkaiseva tekijä, minun tuli yrittää kaikkeni, olihan kyseessä pääsy iänkaikkiseen elämään. 

Kuolemaa ei voi lapsi käsittää, jos eivät voi aikuisetkaan. Kuoleman käsitteleminen lapsen kanssa on vaikeaa, se tuo turvattomuutta ja pelkoja. Mutta se, että lapsi kantaa vastuuta muiden pelastumisesta iankaikkiseen... se on julmaa raakaa. Ja surullista. Olen hirveän surullinen siitä edelleen. Kaikki ei ole minun vastuullani, minä en pysty enkä voi eikä minun tarvitse pyrkiä pelastamaan kaikkia. 

torstai 29. tammikuuta 2015

Miksi en puolusta itseäni

Tänään oli muutamakin malliesimerkki tilanteista, joissa en vain pysty pitämään puoliani. Suojelen mieluummin muita kuin itseäni. Ilkeitä, pahoja tai vastenmielisiä ihmisiä pystyn rajaamaan jossain määrin, mutta ei sillä pitäisi olla väliä millainen ihminen itsessään on, vaan hänen toimintansa tulisi ratkaista se tarvitseeko minun suojella itseäni. 

Annoin tänään tuntemattoman ihmisen viedä aikaani, sanella mitä teen, ottaa fyysistä kontaktia minuun tavalla, jonka ei olisi pitänyt siinä kontekstissa olla sopivaa... mutta minä en osannut sanoa, että tämä ei sovi minulle, tässä menevät minun rajani. Siitä voi joku loukkaantua, mutta sille ei voi mitään. En vain ymmärrä. En löytänyt sanoja ja päättäväisyyttä rajoittaa ystävällistä, puheliasta, tuttavallista ja yksinäistä ihmistä. Minun olisi pitänyt. Miksi vaan en tee niin. Miksi en pidä itseäni niin tärkeänä ja merkittävänä, että puolustaisin oikeuttani koskemattomuuteen, niin henkiseen kuin fyysiseenkin. 

Jollain tapaa typerryin omasta voimattomuudestani, en varsinaisesti dissosioinut... tai ehkä dissosioin nyt. Kun en varsinaisesti tunnu miltään. Ehkä alistuin, menetin päättäväisyyteni, enkä kykene tuntemaan siinä tilanteessa mitään. Katsotaan tunnenko jossain vaiheessa.

Helvetti, mitä pelkään. Tämä olo on tullut usein vastaan lapsena. Olen alistunut kiltisti kuuntelemaan ihmisiä, nyökkäilemään ja hymyilemään kiltisti, vailla omia tunteita ja tarpeita. Onko se sitä, että sillä tavalla pääsee tilanteesta nopeiten ja helpoiten... En tiedä.

maanantai 19. tammikuuta 2015

Vailla nimeä

Minut herätti tänä aamuna tuttu pikkutyttö. Se herätti klo 6 miettimään pystynkö mihinkään tässä maailmassa, miksi en osaa, jaksa, ymmärrä ja pysy perässä siinä missä muut. Sille tytölle on tuttua se kuinka kaikki asiat vain vyöryvät hallitsemattomasti kaaoksessa päälle, ilman että kukaan tulisi apuun, kantamaan osansa, tukemaan ja pelastamaan. Se tyttö on ihan yksin. Kaikki ärsykkeet ovat sille liikaa, silti sen täytyy yrittää jaksaa. Se kokee itsensä oudoksi, tyhmäksi, ei-toivotuksi. Se menee paniikkiin,  jähmettyy, yrittää luovia tilanteissa, jotka ovat aikuisia varten ja aikuisillekin haastavia. Se ei pysty eikä jaksa suoriutua opinnoista.

Sitä seuraa katkeroitunut ja vihainen tyttö. Ehkä saman ikäluokkaa, jota en kuitenkaan tarkalleen tiedä. Se suuttuu koska sitä ei ymmärretä. Se haluaa hyvitystä kaikista niistä vääryyksistä, joita se on kohdannut. Miten aikuiset ovat sille nauraneet, hyljeksineet, mitätöineet. Se kokee, että maailma on sille velkaa kaiken. Se ei näe omaa parastaan.

Vaihtelen moodejani melko paljon nykyään. En pysty täysin nimeämään niitä enkä piirtämään niiden rajoja, syntyhetkiä tai ominaisuuksia. Tiedän vain, että olen äärimmäisen ahdistunut sisimmässäni niistä kaikista velvollisuuksista, joita minulla tällä hetkellä on, ja se stressi nostaa pintaan nämä reagointi- ja kokemustavat. Töissä panikoin jos en osaa jotain asiaa; sanotaanko vaikka että en tajua jotain palveluprosessia ja siitä tulee hirveä kynnys ottaa selvää, ja minua hävettää. Käytän erilaisia alistumis- ja mielistelystrategioita, jotta saisin ihmiset yhteistyöhön kanssani, sitten tunnen häpeää lapsenomaisuudestani. Kierre on valmis.

Otan asioita liikaa itseeni. Stressaan, kannan huolta. Koen olevani huono... tai ei, en huono, mutta pelkään että jotain romahtaa. Minun niskaani. Minä kannan maailmaa harteillani, vaikka järjellä tiedostan ettei niin ole. Minä teen työtäni ihan hyvin, ihmiset saavat tarvitsemiansa palveluita.

En tiedä miten lohduttaisin pientä tyttöä. Se on jäänyt vaille läsnäolevaa ja kuuntelevaa vanhempaa; tasapainoista ja opettavaista vanhempaa. Se on ihan hukassa, se ei tiedä kuka se on ja miksi, ja mitä sen tulisi tehdä tai mitä se saa tehdä. Tulkitsen asian niin, että vanhempani ovat olleet varsin tyhjiä ihmiskuoria, jotka ovat koittaneet korjata omaa päämäärättömyyttään ja sieluttomuuttaan ja elämän mielettömyyden kokemustaan uskonnolla. He ovat olleet tiukasti kiinni omassa ahdasmielisessä opissaan, eikä isä ole päästänyt siitä irti eikä päästäkään. Äiti on tehnyt niin, mikä kertoo mielestäni hänen epävakaudestaan että ensin ollaan täysillä yhtä ja sitten siitä luovutaan ilman että asiaan palattaisiin mitenkään. 

Kohta terapiassa kokeillaan EMDR:ä, ehkä nyt on ollut parempi ja luottavaisempi olo siellä, joten katsotaan mitä tapahtuu ja raportoinko siitä täällä.

keskiviikko 14. tammikuuta 2015

Kiito

Tämä on ollut niin kummallinen ilta, aivan kummallisia tunteita. Mielessäni on pyörinyt kovalla vauhdilla ajatukset ja suunnitelmat, jotenkin se mieli vaan pompsahti ylärekisteriin kun tulin kotiin. En tiedä millä olen hypomanisoinut itseni. Ehkä koitan nostaa itseäni masennuksen tunteesta kierroksilla. Tuttua. Pään sisällä tapahtuu kovasti, mutta ulkoisesti ei mitään. Jos tämänkin saisi kanavoitu opintoihin. Ehkä viikonloppuna.