Heijastus itsestä

Syvennyin pohtimaan sitä minkä vuoksi joku ihminen alkaa kiinnostaa, herättää sen puoleensavetävän tunteen. Vetää vain puoleensa kuin magneetti. Mielessä alkaa liikkua jotain, keho on kiihtynyt. Ajatuksena, jos sellainen edes yltää tietoisuuteen ja pinnalle, on että tuossa ihmisessä on jotain. Tuo ihminen saa minut tuntemaan jotain. Apua. Menen pois tolaltani, koska tunteiden vallassa on vaikea toimia.

Tunteiden vallassa tekee myös tulkintavirheitä. Omia reaktioitaan voi tulkita myös väärin. Niin moni asia voi saada kiihdyksiin: seksuaalinen vetovoima, alitajuinen pelko/tunne vaarasta, ihastus, suuttumus. Ja kun keho reagoi, siinä tapahtuu kaikenlaista, josta en tiedä enkä osaa selittää. Mutta luultavasti ihan fysiologisistakin syistä - joita en siis tosiaan tiedä tai osaa selittää, kunhan arvailen - nämä ihmiset voivat porautua ja leimautua mieleen pitkiksi ajoiksi. Ehkä loppuelämäksi. Tämä ihminen sai minut tuntemaan, kokemaan, elämään. Sellaisen ihmisen kohtaaminen voi nostaa tunteen uudelleen pintaan.

Sen kun osaisi siinä tilanteessa analysoida. Mitä on meneillään. Tai no edes jossain vaiheessa. Itse huomaan monien ihastumisen palvelleen jotain tarkoitusta. Ehkä viimeisin voi osoittautua jonkinlaiseksi poluksi omaan sisimpään. Ehkä hänessä veti puoleensa samankaltaisuus joissain osa-alueissa, jokin vaillejääminen. Kohtaamattomuus. Kun käsittelisin sen itsessäni, lakkaisi tuo ihminenkin todennäköisesti kiehtomasta. Ehkä. Tai sitten jokin häivähdys hänestä tulisi yhä uudelleen aina kohdatessa. Koska ei sitäkään voi poissulkea, etteikö ihminen itse olisi koskettanut ja merkinnyt jotain. Ei kaikki ole välttämättä traumaa. Osaltaan ehkä.

Kyllä, nyt kun mietin niin paljon siinä menettämässäni ihmisessä oli jotain minua. Ei päälle näkyvää, mutta aavistus jostain meitä yhdistävästä. Olisin halunnut hamuta ne lapsuuden laiminlyönnit näkyviin, jotenkin esiin, käydä niitä vastaan. Koska itsestä niitä on vaikea kaivaa, joten toisessa on helpompaa käsitellä ongelmia. Alan parantaa, en koe enää omia tunteita, vaan keskityn toisen olemiseen. Koitan olla terapeutti, tai en terapeuttikaan vaan ratkaista toisen ongelmia. Sehän ei ole terapeutin tehtävä, ainoastaan auttaa nostamaan kipeitä asioita "tapetille" ja tukea niiden käsittelyssä. Minä aistin ihmisten heikot kohdat, mielistelen ja koitan tukea. Toisaalta osoittaa heikkouksia. Sekavaa. 

Päivä oli ahdistava. Semisti. Se tuttu tunne yksinäisyydestä kaihertaa, mutta onneksi iltaa kohti muuttui paremmaksi. Näin ystäviä, ja sain kokemuksen että minusta ollaan kiinnostuneita jatkossakin. Odotan terapiaa. Vielä pari päivää. Nyt annan itselleni luvan odottaa, ja sanoa sen. Voin omalla toiminnallani edesauttaa terapiasuhteen elävöitymistä, muuttumista vuorovaikutteisemmaksi. Omalla aktiivisuudella, puhumalla. Sanomalla, että tätä haluan, tätä toivon, tätä ajattelen. Sen, mikä minulle on niin vaikeaa. On jotenkin käsittämätöntä ja uutta, että minä voin sanoa jotain mitä tarvitsen. Olen ehkä helpommin sanonut mitä haluan... se on mielestäni eri asia kuin tarvita. Tarvitsemiseen liittyy itsestä huolehtiminen, se on jotain muuta kuin mitä halu. Halu voi olla hetkessä ohi menevä, täysin irrelevantti, jopa haitallinen. Haluan vetää kännit, haluan valvoa pitkään, haluan panna nyt heti enkä jutella ja tutustua, haluan syödä karkkia, haluan lähteä mieluummin ulos kuin lukea tenttiin. Se mitä tarvitsen voi olla jotain aivan muuta. Ja jotta voisi pitää omista todellisista tarpeista huolta, täytyisi olla sisäistettynä sellainen aikuinen, joka ottaa vastuuta ja kantaa näiden ratkaisevien valinnan hetkien yli. Se joka sanoo, että älä nyt revi niitä housuja jalasta välittömästi ja vaan nussi päivästä toiseen kun pitäisi oikeasti rakentaa yhteyttä, olla aito. Jep. Sellaista sanoisi aikuinen, joka toisaalta ymmärtää tarpeen miellyttää ja toteuttaa niin totuttuja strategioita, mutta sanoo silti että niistä huolimatta nyt tehdään näin. Minun itseni hyväksi. Sanoi se toinen ääni mitä tahansa.

Vielä hetken harrastan eskapismia. En jaksa täyttää velvollisuuksia. Aikuinen sanoo näin, aikuisen ääni. Toivu rauhassa, älä pakota itseäsi puolikuntoisena. Odota terapia, mieti sitten. Minulla tämän tasapainoilu oikean ymmärtämisen ja toisaalta loisivan oikeuttamisen välillä on hankalaa. Olen oppinut taidon isältä, joka oli valmis petaamaan tulevaisuuden täydellisesti meille lapsille. Hän ei pitänyt sovitusta kiinni, laski rimaa ja rikkoi sääntöjä. Antoi periksi. Niin minäkin teen nyt, jos vain mahdollista niin luistan velvollisuuksista. Aikuisen kasvattaminen sisälleen on haastavaa. Ei hirveästi kiinnostaisi sellainen kasvatustehtävä, vaikka olen jo jotain saanut aikaan.

Nukkumaan meneminen ei huvittaisi. Toisaalta, uni suo unohduksen. En onneksi kärsi piinaavista painajaisista kuten jos aiemmin. Nyt. Pitää mennä.

Paskan paska

Nih, nyt se vain tuli taas se tunne. En jaksa olla olemassa. En jaksa olla oma itseni, kosketuksissa sisimpään. Niihin tarpeisiin ja toiveisiin, koska kun annan niille vallan, en pysty elämään sen kanssa etteivät ne toteudu. En jaksaisi olla niin herkkä. Yliherkkä. Erityisherkkä. Mitä kaikkea.

Olen sen terapiassa sanonut: on raskasta olla olemassa. En muista mitä terapeutti sanoi. En jaksa. Vai onko se niin, että kun saa purkaa traumojaan niin oleminen ei ole enää raskasta? Sitten vapaudun siitä kivusta? Ei se niin mene, ei voi mennä. Ei terapia ja asioiden käsittely takaa onnea. Mitä se takaa? No vittu en tiedä, mutta parempaa kuin tämä paska. Let's hope so.

Itsesuojelu ja itsetuho samassa paketissa

Niinä hetkinä kun jaksan ymmärtää itseäni, olen kohtalaisen ok. Jaksan tehdä sitä mitä teenkin. Jaksan ajatella, että minulla on parempi tulevaisuus. Vaikka eihän meillä kellään sitä ole. Tulevaisuutta. On vain uskomus siitä. Jaksan kuitenkin ehkä pienesti uskoa, että jos huominen tulee, se voi tuoda mukanaan onnellisuutta ja tasapainoa. Ja seuraava huominen sen jälkeen. 

Mutta perfektionisti nostaa päätään. En ole ihan varma vielä miten kiteyttäisin äänet, jotka jyskyttävät pääni sisällä ja nostattavat vuoronperään eri tunteita pintaan. Se mikä oli puoli tuntia sitten, oli silloin. Tällä hetkellä on toista. Vuoron perään perfektionisti tai jokin sen kaltainen ja hylätty huutavat omiaan, molemmat yhtä raivokkaasti. Yksin en jaksa niitä pitemmän päälle, siksi onkin sääli että terapiaa on niin kovin harvoin.

Ongelmana on, että minua ei ole. Minulla ei ole tarkoitusta. Minulla ei ole paikkaa. Minulla ei ole merkitystä. Minulle ei ole tarvetta. Minulle ei ole ketään. Siinä se. Nämä ovat ne ajatukset ja tunteet joista kärsin. Olen kärsinyt aina. Aina ulkopuolella, aina suljettu pois jostain. Enkä saa otetta enkä tavoita ketään. Pyrin suojelemaan itseäni tunteilta, ja samaan aikaan lähestymään tunteiden kohdetta. Kestämätön tilanne. Ja mitä haluaisin? Kokea sen, että joku ymmärtää minua, hyväksyy minut. 

Koitan myös korjata ihmisiä. Kiinnostun heistä, joissa on jotain vialla. Se vetää puoleensa. Takerrun. Ehkä haluaisin korjata jotain itsessäni. Kun auttaisin heitä, auttaisin itseäni. Osoittaisin, että on olemassa ehjäksi tekevää rakkautta. Niissä ihmisissä, joihin olen ihastunut, on ollut jotain minua. Vaille jäänyttä minua. En ole kyennyt tulemaan sen kanssa toimeen. En tiedä mitä sen kohtaamisesta olisi seurannut. En ole ollut siihen vielä valmis, eikä ole ollut keinojakaan.

Se, mistä aloitan terapiassa on ongelmallinen suhde terapiaan ja terapeuttiin. Se, etten uskalla kiintyä ja odottaa, haluta. Pitäisi kai nostaa pöydälle kaikki. Kerralla. Ja sanoa, että haluan tuoda nämä tänne. Että tulisin näkyväksi edes jollekin. Että niitä minuuden rakennuspalikoita alkaisi todella löytyä. Että oppisin millainen olen, uskaltaisin olla se. Enkä tärvelisi elämääni pieleen meneviin ihmissuhteisiin, vääriin ihmisiin, jotka eivät vastaa tunteisiini. Ja voisin vetää rajoja. 

Tavallaan haluan, että tietyt vaillejäämiseni tulisivat nähdyksi ja ymmärretyiksi terapeutin taholta. Mutta kun sitten pitää tuntea jotain. Puhelu terapeutille oli askel sitä kohti. En tiedä pelkäänkö enää surun ja tunteiden pohjattomuutta, ehkä terapia on sen verran vakauttanut, että en romahda täysin. Ja elämä on mennyt eteenpäin, minä olen mennyt eteenpäin ja olen saanut sentään jotain itsekannattelukykyä jonnekin 10 vuoden takaiseen. Silloin olin ihan keinoton ja suojaton. Nyt... tiedän, että elämä jatkuu. Mutta jotenkin ahdistaa se, että sitä käsiteltävää on niin paljon. Niin monta ikäkautta, niin monta ratkaisematonta kehitystehtävää. Sitähän sanotaan, että nuoruus on toinen mahdollisuus korjata aiempien kehitysvaiheiden ongelmia. Minulla niitä puski silloin vain lisää. En ole varsinaisesti laskenut, mutta terapeutti kerran luetteli kuinka minulla on tullut kriittisissä vaiheissa kriittisiä traumaattisia kokemuksia. Vanhemmat eivät hylänneet vain kerran, vaan taaperona, kouluikäisenä ja murrosikäisenä. Vai eikös kaikki ole ratkaisevia ikiä ja vaiheita jossain mielessä. Jokainen hylkäys ja eristäminen ovat tuoneet omat ongelmansa. Taaperona sitä rakensi sellaisen kuoren: minä pärjään, osaan, minun täytyy, en saa tarvita. Kouluiässä kun vanhemmat tulivat uskoon, jäin henkisesti täysin yksin: tässä iässä aloin mahdollisesti viimeistään kokea dissosiaatiota. Epätodellista, valeminätunnetta kun aikuiset karkasivat omiin maailmoihinsa. Minä esitin normaalia. Oikeasti olin niin yksin. Ahdistunut. Murrosikäisenä jakaannuin kahtia. Isä ei ollut saatavilla, hän asetti muut edellemme. Koin vääräksi haluta oman ikäisten seuraa. Olin vain hauska pelle kaikille. Minussa ei ollut minua. Olin tulla hulluksi, koska olisi kuulunut kapinoida ja ottaa itsenäistymisen askeleita, mutta pelkäsin edelleen kadotusta niin paljon, etten voinut.

Kaikkien näiden summa näkyy yhä tänä päivänä. En kykene puhumaan taustastani kellekään. Häpeän sitä. Häpeän vanhempieni tyhmyyttä. Vaikka en minä sille mitään voi, että he ovat tehneet sellaiset valinnat kun ovat tehneet. Minä olen tehnyt omani. Mutta se koskee, että omat vanhemmat ovat... hävettäviä.

Anteeksianto

Jostain syystä tämä itsensä armahtaminen ja ymmärtäminen teettää vaikeuksia minulle. Olen tehnyt vääriä valintoja ja arviointivirheitä. Pahoja. Osa on ollut silkkaa tyhmyyttä, mutta luulen että kaikissa on silti ollut pohjalla joku mieli, joku peruste sille miksi olen tehnyt tyhmiä asioita. Ja kunpa voisin ymmärtää sitä ihmistä, joka olin. Ja joka olen. 

Tunteiden käsitteleminen yksin on haastavaa. En ole tottunut niistä puhumiseen. Siksi sellaiset ihmiset, jotka vaikenevat, ovat haastavia. Toisaalta äärimmäisen puoleensavetäviä. Koitan kai ratkaista edelleen jotain lapsuuden ongelmaa vanhempieni kanssa. Koitan pelastaa äitiä ja vetää isää puoleeni, lähemmäs, saada ymmärtämään. Joku niiden kombinaatio. Pyrin parantamaan ihmisiä, auttamaan heitä ymmärtämään itseään. Unohdan itseni heitä ajatellessani. Koitan olla kiva ja täydellinen. Että minusta pidettäisiin. Isän käsittämätön kylmyys joissain asioissa oli murskaavaa. En saa nyt mitään tilannetta mieleeni, mutta jotenkin hän oli sellainen. Vihassaan, jota ei itse tunnistanut. Äitiä kohtaan. Naisia kohtaan. Elämää kohtaan. 

Kirjoittaisin tänne vaikka mitä, mutta edelleen minulla on kamala pelko siitä, että joku tunnistaa minut. Että joku voisi toki kertomieni asioiden lisäksi tunnistaa minut vaikka kirjoitustyylistä, sanavalinnoista... Mistä tahansa. Että joku pääsisi pääni sisään. Että joku vain tietäisi. Kummia pelkoja. Ehkä pääsen niistä joku päivä yli. Luen useampaakin blogia, joissa ihastelen sitä suoruutta, jolla ihmiset ottavat asioita esiin. Se ei ole sosiaalipornoa vaan aitoutta. He kirjoittavat koska pitävät siitä, ja saavat vertaistukea. Tai jotain. Minua taas hävettää. Häpeä on kamala kaveri. 

Melatoniini taas on aika kiva kaveri. Se väsyttää ihan kivasti taas. Se toimii edelleen vuosien jälkeen moitteettomasti. Lähes aina. Ensin harkitsin illalla kotiin tullessa -näin kavereita- että laitan Opamoxia/Diapamia nassuun, mutta nyt koitan miettiä että säästelisin niitä. Juuri uusitutin reseptin, hemmetti, enkä kehtaisi kinuta siltä lääkäriltä parin kuukauden päästä uutta. Vai voisinko; voisinko vain sanoa, että on ollut ihan hirveetä ja joka päivä joudun ottamaan? Niin ne saatana joutuvat muutkin! En ole ainoa, jolle menisi säännöllisesti vaikka pari kertaa päivässä. Ei olisi vain tarvittavat lääke, vaan ihan säännöllinen lääkitys. Pitäisikö pyytää jotain masennus/ahdistuslääkettä? Ei, pelkään sivuvaikutuksia. Lihomista. Muita ikäviä asioita. Eikö bentsoilla ole niitä? Täytyy lukea varoituslista. Mutta olen antanut luvan käyttää niitä nyt, jos se auttaa tämän vaikeimman ajan ylitse. Pakkohan sen ajan on joskus loppua. Minulla siihen vaan voi mennä aikaa.

Toisaalta, suru on lohdullista. Nyt tuntuu, että on hyväkin surra. Koska tavallaan olen tiennyt, että sitä surua on kertynyt ja patoutunut. Sen on aika päästä esiin. Olen kirjoittanut niin monta kertaa siitä, miten olen jälleen kerran muka lähentynyt tunteitani ja nyt on aika työstää niitä terapiassa... Blaa. Niin. Inhoan itsessäni sitä piirrettä, että aina meinaan ja aion, mutta harvoin mitään tapahtuu. Sama tässä. En haluaisi jälleen sanoa, mutta nyt jos koskaan olisi se aika, että alan keriä menneisyyden vyyhtiä terapiassa. Ehkä tämä kriisi, hylkääminen tai hylätyksi tulemisen kokemus, itku terapeutille, sai aikaan sen, että tajuan etten voi kiirehtiä elämässä. Minulla on valtavasti surua, traumaa, hylkäämistä, yksinäisyyttä, lukkiutumista, unohtumista, mitätöimistä ja itseni sivuuttamista taustalla. Luvattoman paljon, järkyttävän paljon. Ei ehkä trauma jollekin toiselle, mutta minulle. Kun sen tuntisin, armahtaisin itseni ja hyväksyisin että minun polkuni kulkee nyt näin, niin elämä olisi ehkä siedettävämpi. Ja joku voisi rakastaa minua. 

Mitä jos

itkenkin sen vuoksi, ettei minua nähty. Ja kohdattu. Ja haluttu. Ehkä ne ovat suurimmat syyt itkuun kuin itse ihminen. Vai?

Olen häsännyt aikuisiällä jo pitkään, eksynyt sinne ja tänne satunnaisesti ihmissuhteisiin, mutta kuitenkin pysynyt henkisesti yksin. Ja usein myös ihan tosiasiallisestikin. Elämä ja vuodet ovat soljuneet eteenpäin ilman, että minulla olisi ollut niihin aktiivista otetta. Minulla ei ole ollut mitään mistä rakentaa mitään, koska ne rakennuspalikat ovat olleet hukassa. Ne ovat niin hukassa, että ihmissuhteeni ovat tuhoutuneet ja jääneet etäisiksi. Koska en tiedä kuka olen. Toivon, että tämä kriisi ja traumatakauma jonka olen nyt taas kokenut, veisi minut nyt sille tutkimusmatkalle itseeni jolta löydän jotain oikeita rakennuspalikoita tulevaisuutta varten. Muutoin tässä ei ole mitään järkeä.

Ehkä on vain hyväksyttävä, että olen tässä kohtaa hukassa itseltäni. Vielä, edelleen. Tiedän ja tunnistan monia asioita, mutta jokin olennaisen ytimen tiedostaminen puuttuu. Ehkä se on se pimeä puoli, joka nostaa päätään hetkittäin... Ja sitten, hukassa ja kadoksissa olevana, itken sitä että kukaan ei pysähdy minun kohdallani, vaan hakevat sen seuraavan. Tietävät mitä etsivät. Ja myös löytävät. Minä en. 

Itkin terapeutille puhelimessa. Ensimmäistä kertaa. Siis itkin. Ja siis soitin. Osoitin tarvitsevani ja haluavani jotain. Ihan vitun suuri edistysaskel. Ja itkui tuntui edelleen hyvältä. 

On uskallettava

Viime ajat ovat menneet erittäin sekavissa tunnelmissa. Hylkäämistrauma on aktivoitunut, ja toivon voivani viedä sen terapiaan. Ettei kosketus siihen osaan taas häviä. 

Toisaalta. Tänään, tai oikeastaan jo eilen, huomasin että oli hyvä hetki. Ajatukset ja tunteet eivät jyllänneet samalla tavalla, tuntui neutraalilta. Tai voiko se tuntua neutraalilta, jos on sattunut ensin valtavasti ja sitten kipu ja tuska hellittää? Se on helpotusta, epäuskoa siitä että on edelleen siinä, mutta kipu on poissa. Hämmästelin hetken aikaa, että uskallanko tunnostella kehoani ja sisintäni... päätin, että uskallan. Jos tuska iskee takaisin 5 sekunnin kuluttua, niin sitten se iskee. Mutta juuri tällä silmänräpäyksellä ei satu. Se oli ehkä oivallus, joka johti vielä parempaan oloon.

Aiemmin kriiseissäni olen tottunut siihen, että koko ajan vain odotan milloin kaikki kauheus iskee takaisin kahta kovempaa. Jännitys ja odottaminen ovat provosoineet varmasti sitä lisää. Nyt keskityin siihen miltä sillä hetkellä tuntui. Ajattelin, että saa tuntua ihan hyvältä.

Nämä äänet päässä ovat jänniä. Hahmotan ne selkeämmin kuin aiemmin. En enää ajattele, että välttämättä juuri minä olisin paha, epäonnistunut, tyhmä tai häpeällinen. En siinä määrin kuin ennen. Ne ovat ääniä menneisyydestä, ehkä osaan kuunnella niitä ja ymmärtää paremmin niiden tarkoituksen. Syntyperää on vaikea ehkä yksin paikantaa, mutta toivon saavani siihen apua terapiasta. Mutta jollain tapaa olen alkanut erottaa niitä itsestäni. 

Pyhitän viikonlopun itseni tarkkailulle ja dokumentoinnille. Jäljitän osiani. En tiedä kuinka se on järjellä mahdollista, pitäisi saada myös ne tunteet esiin. Itkin käsittämättömän paljon viikonloppuna ja alkuviikosta, siis jotain käsittämätöntä tuskaitkua. Mutta samalla kun päiväpeittoon tuli kyynel-, kuola- ja räkäjäämiä, tunsin että vittu tämä tekee hyvää. Tämä itku. Ja sen jälkeen on ollut noususuhdannetta. 

Syytetty, mutta sitten kuultu ja vapautettu

Eilinen räjäytti pankin. Kieriskelin ja painin sellaisten asioiden kanssa, että tuntui etten selviä. Syyllistin itseäni valtavasti menneisyyden virheistä ja takertumisesta. Terapeutti sai palautettua maanpinnalle, ja armahdin kai vähän itseäni. 

Jään vain niin herkästi jumiin kuuntelemaan omia sisäisiä, historiallisia ääniäni. Enkä pääse siitä irti. Moodit vaihtelevat tiuhaan. Päällimmäisenä on ollut se syyllistävä perfektionisti, joka vaihtelee häpeävän syyllistyjän kanssa. Sitten on vielä jotain mikä alistuu ja halveksii itseään, sanoo että arvasinhan minä.

Vetäisin sellaiset rauhoittavat eilen naamaan, että olin ihan pökkyrässä vielä aamulla enkä meinannut päästä sängystä ylös. Toljottelin vain kelloa. Yllättävää, että päivä meni ok. Ja ilta. Jotain neuvonpitoa jouduin käymään äänieni kanssa, ja otin kyllä töistä tullessa pikkiriikkisen diapamia, koska ajattelin että kotona oleminen laukaisee jotain. Ei laukaissut. Ei itkun itkua tänään. Mutta se saattaa olla bentsojen ansiota se. Kuten tavallista, ne tasaavat seuraavaakin päivää. Kierre on lyöty poikki. 

Pelkään, että ennen seuraavaa terapiakertaa kaikki taas hautautuu. Nuo karuimmat, eniten työstämistä kaipaavat jutut tulevat pinnalle niin harvoin, en tiedä miten niitä saisi käsiteltyä juuri terapiassa. Miten päästää ne sinne saakka ja siellä esiin. Mutta uskon, että nyt on parhaat saumat ehkä koskaan lähteä näiden asioiden äärelle. Yritän kovasti, pehmennän kuorta.

Tuntuu ihan uskomattomalta, että tunsin niin eilen. En juurikaan tavoita sitä. Olen aika kipeä.