Kirje

Aloitin kirjeen terapeutille. Tai päiväkirjan tai minkä ikinä. Jotain ihmeellistä tapahtui tässä viime viikkojen aikana päässäni, ja tunsin että minun on todella yritettävä luottaa terapeutin aitouteen ja haluun auttaa minua. Ja että hän tarkoittaa mitä sanoo. Ja että se voisi kannatella minua ja eheyttää. Se vain täytyy hyväksyä, että terapeuttikin on ihminen, virheellinen ja vajavainen. Hänelläkin on huonoja päiviä ja hetkiä, mutta eivät ne minusta johdu. Kunpa uskaltaisin sanoa niistä jutuista, jotka minua ovat jääneet vaivaamaan. Se, etten ole kokenut tulleeni aina kuulluksi. Että hän on keskeyttänyt minut ja ruotinut minua hieman liian lujaa. Hieman jopa hermostuen, ja olen kokenut sen sättimisenä, rankaisevana, tuomitsevana. Tunteena se on kamala, järjen tasolla tiedän reagoineeni suhteettomasti. Kirjeellä ajattelin pitää terapeutin nyt mielessäni siihen saakka että tapaamme. Pelottaa se pohjattomalta tuntuva tarvitsevuus, joka minussa on. Että mitä jos heittäydyn terapeuttiin kiinni samalla tavalla kuin muihin ihmisiin. Entä jos en pysty päästämään tästä turvallisesta ihmissuhteesta irti, jos se pääsee kehittymään luotettavaksi ja läheiseksi?

Minulla on haaveita, haaveilen kesästä. Mukavista asioista joita tehdä silloin. Välillä iskee vain niin pohjaton yksinäisyyden tunne, koska yksinhän minä olenkin, ja kosketuksen kaipuu. Ja pelko, ettei siihen tule muutosta koskaan. Surullista, epävarmaa. 

Shit

Piti kirjoittaa skeematerapiasta. Sitten katosi pointti. Siitä tunnistan kuitenkin monia itseäni helpottavia ja selittäviä näkemyksiä. Palaan niihin.

Koitan saada yhteyttä. Koitan pitää elämässäni jonkun johtotähden. Etten vajoa. Alan kirjoittaa terapeutille, päätin sen tänään. Nämä pitkät käyntivälit upottavat minut suohon. Jos "korvaan" muut minua kannattelevat ihmiset terapialla. Pidän terapeuttiin ajatuksen ja mielikuvien tasolla yhteyttä kirjoittamalla hänelle. Sen jälkeen vien ne terapiaan. Jos hän auttaisi korjaaman tunnevajettani.

Eksäni kysyi tänään, että milloin te alatte sitten puhua niistä oikeista asioista siellä (terapiassa). Tämä siis sen jälkeen kun selvitin että kolme vuotta Kelan tukea ja käyntejä ja nyt vasta aletaan päästä asiaan. Niin, vasta nyt. Pitkän työstämisen jälkeen alan olla valmis heittäytymään... Tai no, liukumaan pikkuhiljaa syvemmälle. 

Totean ehkä viidettäsadatta kertaa, että on niin paljon kivempi olla pillereissä. Ensin diapamia päivällä, sitten illalla melatoniinia ja opamoxia. Jospa ne vievät minut normaaliin moodiin, kun muutoin olisin jatkuvasti hylätyn lapsen moodissa tai rankaisevan vanhemman moodissa. 

Tulevaisuus. Miksi tuntuu niin pelottavalta, että tapaisin uusia ihmisiä ja laajentaisin omaa verkostoani. Lähtökohtaisesti inhoan uusiin ihmiisiin tutustumista, varsinkin miehiin. En vain osaa. En osaa suhtautua siihen, jos joku ilmaisee kiinnostusta minuun. Hermostun, menen kuoreeni, olen pintaa ja piikikäs. Joskus. Tulin siihen lopputulokseen, että jollain tavalla ongelmana on tarve miellyttää muita ja vaikeus rajata tarpeen tullen. Otan myös muiden tunteet herkästi itseeni. Se, että ihmiset ottavat minuun kontaktia, kertoo siitä, että he kaipaavat sitä. Luullakseni, heillä on tarve olla sosiaalinen, tutustua ja ehkä iskeä seuraa (seurustelu- tai panoseuraa). Se muistuttaa siitä, että minulla on samoja tarpeita, mutten uskalla ottaa askelta kohti niiden täyttämistä. Pelkään torjuntaa. Pelkään haluta. Siinä se. Olennainen. Pelkään tarvita, ja sitten pettyä. Pessimisti ei pety koskaan.

Päivä pitää sisällään

No yllätys yllätys. Ahdistusta. Surua. Kauhua. Haikeutta. Pieniä välkähdyksiä tulevaisuuden odotuksesta.

Kamala yksinäisyyden tunne. Minulla ei ole mitään aavistusta siitä miten seilaan tästä eteenpäin. Koitan lukea kaikkia rohkaisevia tekstejä ja kuunnella rohkeudesta ja selviytymisestä kertovia lauluja. Mutta onko eloonjääminen selviytymistä? Minä tiedän, että elämä jatkuu mutta se voi myös lipua ohi. Kuten tähänkin saakka.

Palasin vanhan tutun skeematerapian pariin. Minua on jotenkin vaivannut koko terapian ajan se, että asiat ovat jäsentymättömiä. Minä en saa itsestäni kiinni juurikaan. Itsetuntemukseni on tavallaan parantunut, mutta silti ei ole. Saatan selittää itseäni paljonkin, mutta ilman yhteyttä mihinkään tunteeseen. Analysoin, pohdin. Hyvä hyvä, mutta tunteet jäävät työstämättä, tai ainakaan ne eivät työsty pitkäksi aikaa. Samat ongelmat tulevat vastaan. Toisaalta ongelmani ovat olleet pitkäaikaisia, niitä vahingoittavia tekijöitä on ollut paljon, suojaavia tekijöitä vain vähän. Eiköhän tässä loppuelämä parannella.

No se skeematerapia. Olen koittanut aina malttaessani pohtia mitä kaikkia minä-tiloja (moodeja) sisälläni onkaan, ja missä tilanteessa ne aktivoituvat (tai nousevat pintaan) ja mikä niiden tarkoitus on. Tällä tavalla koen, että ymmärrän itseäni paremmin ja minun on helpompi ajatella, että tämäkin (joku tunne x) menee ajan kanssa ohi, tämä on seurastausta asioista se, se ja se. En tiedä onko tämä hyvä juttu, tämä moodi-ajattelu, sillä mietin että vieraannutanko itseäni jotenkin vielä enemmän, onko sillä etäännyttävä vaikutus, jos mietin että kaikki tämä nykyhetkinen tulee menneestä. Mutta silti, lopulta, ne tunteet ovat tässä hetkessä läsnä, aitoja, tosia. 

Hermostuttaa se terapia. Olen käynyt siellä kaksi kertaa viikossa pitkään, ja nyt sitten tarvitsisin sitä, mutta ei ole enää Kelan tukea ja käyntejä on vaikea ainakin hetkellisesti järjestää. Pelkään, että menetän jälleen tämän kaiken jälkeen kosketuksen itseeni ja sisimmässäni oleviin, työstämistä tarvitseviin kokemuksiin. Että voisin mennä elämässä eteenpäin ja pärjäisin ja uskaltaisin elää. On avuton olo, hylätty, yksinäinen. Ei terapeutti tätä tahallaan tee, tiedän sen, mutta silti olen yksinäinen. Olen kertonut, tai yrittänyt kertoa... hetkinen, viidelle ihmiselle tästä kriisistäni. Heistä yksi on ollut tukenani alussa, oli saatavilla, tsemppasi, sai minut uskomaan että minä pärjään ja olen toiminut omalta osaltani oikein. Nyt hän ei ole kysynyt juurikaan enää vointiani, kun on jo aikaa kulunut. Toinen ystäväni kuunteli, järkeili, kysyy nyt välillä kuinka menee. Se on ihanaa. Hän ei ehkä kuitenkaan tavoita tilannetta minun näkökulmastani, ei samastu tunteisiini. Kolmas, neljäs ja viides ystävä eivät ole kysyneet kertaakaan että miten jaksan. Kolmannen kanssa puhumme usein, ja olemme puhuneet ongelmastani, mutta hänkään ei kysy varsinaisia minun vointiani koskevia kysymyksiä. Kahdelle viimeiselle olen maininnut vain jotain, tai no toiselle avauduin mutta hän ei niistä tiedoista huolimatta ole palannut asiaan, palannut vointiini. En tiedä esitänkö niin vahvaa ja pärjäävää... ettei kukaan kiinnitä huomiota.

Siihen skeematerapiaan vielä. Muistan kuinka ostin heti ensilukemalta ne tietyt asiat siinä skeemateoriassa. Tai miksikä sitä nyt kutsuisi. Eristäytynyt suojelija - sitä minä olen suurimman osan aikaa. Vuodet toisensa jälkeen ovat sumuisia ja etäisiä. En muista mitä on tapahtunut, missä olen ollut, kenen kanssa, mitä on puhuttu. En muista. Ja juuri siihen en haluaisi palata. Haluaisin löytää ihmisiä, lisää ihmisiä, joiden kanssa saada kosketusta siihen mitä olen. 

Kaipaan keskustelua ja peilaamista. Tarvitsisin terapeuttia nyt. En pysty suhteuttamaan asioita ja tunteita ja olen irrallisena kaikesta. Minua ei juuri ole. Se on sitä, etten ole sisäistänyt kykyä suhteuttaa asioita. Arvostaa itseäni, pitää tunteitani tosina ja oikeutettuina. Uskoa siihen vaikka muut muuta väittäisivätkin. Minun on vaikea pitäytyä omassa näkökulmassani ja kokemuksessani, sillä lipeän helposti auttamaan muita. Miettimään miten he tuntevat. En ajattele omaa parastani, annan helposti periksi. Se johtuu miellyttämisen halusta, koska jos koitan vängätä vastaan muille, koen kahta suurempaa häpeää kun jossain kohtaa suojaus pettää.

Itkisinpä enemmän. Itkin hetki sitten ja nyt tuntuu jotenkin paremmalta. Mutta kun pidän itseni kiireisenä touhuamalla kaikkea. Yksin. Tai muiden kanssa. Pelottaa rauhoittua, koska jos esiin tulee jotain kamalaa, en pääse terapiaan kuin viikkojen päästä. Toki voin soittaa, mutta siihenkin on joku kynnys. Ehkä laatu korvaisi määrän, kun terapia taas jatkuu. Toivottavasti.

Ei ole minne palata

En ole aiemmin pohtinut sen tarkemmin miksi minun on vaikeaa ja ahdistavaa palata synnyinkaupunkiini. Sinne matkustaminen vain tuntuu pahalta. Toisaalta seuraan paikallislehdestä erinäisiä asioita. Joku kosketus säilyy. Mutta se pienuus ja ahdasmielisyys ahdistaa. Nyt mietin, että siellä tuli jäätyä vaille niin monesta, siitä nuoruudesta erityisesti. Jollain tapaa se kummittelee minulle edelleen, kun ajelen niitä pikkukatuja ja poikkean muutamassa hassussa kaupassa. Siihen keskustanäkymään kiteytyy kaikki. Jokin ääni sanoo, että olisin voinut olla täällä hyväksytty ja nähty, porukkaan mukaan otettu. Mutta en ollut. Olin erilainen (ainakin omassa päässäni) ja koulukiusattu, jollain asteella. Eristetty. Eristynyt. Kylmät väreet menevät selkää pitkin, kun näen sen rakennuksen jossa oli tapana olla kokouksia. Karmivaa. Nyt se on tyhjillään.

En voisi koskaan kuvitella palaavani sinne minkään ikäisenä. Ellen koe jotain psykoottista olotilaa, jossa on pakko alkaa toistaa lapsuuden traumoja.

Mieliala vaihtelee. Eilen oli helpompaa, tänään iltapäivällä vaikeaa kun tulin kaupungilta kotiin. Tämä yksinäisyys... Tuleeko siihen koskaan muutosta, pystynkö siihen?

Olen hieman edistynyt omien "äänieni" kartoittamisessa. Kokoan pientä kollaasia eri värisille lapuille niiden käymistä keskusteluista, ja tulokset ovat ihan mielenkiintoisia. Olen aiemminkin tiedostanut, että päässäni on "ääniä", mutta nyt niiden noustessa taas pintaan tartuin niihin tiukemmalla otteella. Kun kirjoitan ne eri väreillä ylös tai merkitsen lapuilla, ne hahmottuvat ja siinä myös samalla "kesyyntyvät". Ne ovat ääniä, kommentteja, sanoja, tunteita, väitteitä. Ne eivät ole totuus. 

En jaksa niihin ehkä enää tänään paneutua. Olen väsynyt, ja yritän mennä ajoissa nukkumaan ennen kuin olo menee yliväsymyksen puolelle. 

Jäljitys

Muutaman viikon ajan sellaisena koko ajan läsnäolevana pohjavireenä on ollut ahdistus. Tietty ahdistus. Se ahdistus. Uskonto/sivuuttamis/dissosiaatio-ahdistus. Se liittyy isään, todella vahvasti. Varmasti sillä tunteella on varhaisemmatkin juurensa muista traumaattisista asioista, mutta tuo isän erityislaatuinen ja omaleimainen poissaolo ja poistymiskyky tilanteista on se, joka on tuonut jonkun järkyttävän kylmyyden ja yksinäisyyden elämääni. Pelkään yksinäisyyttä ja yhteyden menettämistä enemmän kuin mitään ikinä. Se saa minut jähmettymään, pelkäämään. Tuon tajuaminen tunteen tasolla on auttanut minua jotenkin nyt hetkittäin ymmärtämään ja armahtamaan itseäni. Hetkellisesti. Siihen, miten tunnen, miten ajatukset kiertävät kehää, miten reagoin ja toiminkin, on syynsä. Ne ovat olleet tarpeellisia ja tärkeitä tapoja silloin kun on pitänyt suojella itseään. Niistä on vaikea luopua, kun ei osaa muuta. 

Jollain tapaa on ollut parempi iltapäivä ja ilta. Kun koitan suhteuttaa lähimenneisyyden tunnetiloja ja toimintaani sekä nykyhetkeä siihen, että ne kertovat menneisyydestä. Että se on traumaattisen ihmisen reagointia. Traumat eivät tapahdu nyt, nyt olen turvassa. Toki hylkäämisen tunne on todellista, kun joku jättää, sitä en kiistä. Mutta tilanne on eri kuin lapsena; minä oikeasti selviän ja pärjään, enkä vain esitä ja ole kuori. Vitun vaikeaa hetkittäin, mutta onneksi on näitä parempi hetkiä, jolloin uskoa tulevaan. 

Elämänkehä

Aloin nyt miettiä hetken ryvettyäni itsesäälisessä paskassa, että pitäisikö tässä kenties vieläkin - jos vaan mahdollista - pienentää omia ympyröitään vai päinvastoin hakeutua enemmän ihmisten seuraan? Kun toisaalta olen haaveillut pitkästä aikaa bileistä ja illanistujaisista, baareilusta. Ehkä kokeilen sitä tässä jossain kohtaa kevättä, siedätän itseäni ja tarkkailen miten käyttäydyn ja suhtaudun ihmisten parissa olemiseen. Aina voin paeta kotiin, vaikka se yksin ja hiljaiseen kotiin tuleminen kirpaiseekin. Ja vieläpä siihen samaan kotiin, johon en saa enää häntä. Koskaan. Tämä koti on menettänyt jotain.

En voi sille mitään, että ajattelen näin. Tämä ajattelutapa on osa minua. Näen asiat sen valossa, mitä ei tule enää koskaan olemaan. Koska sitä, mitä tulee olemaan, on mahdotonta ennustaa. 

Mutta niihin ympyröihin. En todella tiedä mikä strategia olisi onnistunein. Olen kehitellyt kaikkea pientä kivaa, millä pitää ajatukset poissa, mutta kuinka pitkälle ne tulevat kantamaan. Aika parantaa jossain mielessä. Ehkä minulle ei tee hyvää sulkeutuminen, se on sitä mitä olen aina tehnyt. Jos löytäisin rauhan sisältäni, minua ei heilauttelisi niin paljon se miten muut eivät ymmärrä ja tule vastaan. En hakisi seesteisyyttä, rauhaa tai onnellisuutta muista ihmistä sinällään, vain ja ainoastaan seuraa. En sielunpeiliä tai kumppania. Koska sisimmässäni ne ongelmat ovat, eivät muissa ihmisissä.

Tästä puhuimme terapiassa, tavallaan. Minä en ole sisäistänyt rauhoittavaa vanhempaa (äitiä, puhui terapeutti). Siksi haen sitä muista ihmisistä. Oma lisätulkintani on se, että en kuitenkaan uskalla kovin usein uusiin suhteisiin koska pelkään liikaa, joten ne ihmiset ovat ennemmin etäällä kuin tosi asiassa elämässäni mukana. 

Tuntuu vain siltä, että elämä pettää jälleen. Vaikka tiedän, että ilman kaiken maailman yhteensattumia voisin jatkaa terapiassa kerran viikossa, niin tunnetasolla se on sitä, että minut hylätään. Terapeuttia ei kiinnosta, hän ei välitä. Mutta ehkä kykenen kirjoittamaan siitä, ja puhumaan ensi kerralla. 

Oikea iltapala ei ole suklaakeksit. Tuntuu hyvältä, että voin repsahtaa ja syödä herkkuja, koska se ei jää päälle. Olen syöynyt tänään suklaata ja keksejä, mutta olo on todella nälkäinen ja ällö. En jatka huomenna. En vain jaksanut tehdä iltapalaa. Tämä vaikuttanee yöuniinkin, mutta en jaksa nyt välittää. Olen ollut jo parikin kuukautta hyvissä väleissä syömisen ja ruoan kanssa, en ahmi. Jotain fiksattavaa on vielä ruokarytmien kanssa enkä muista juoda vettä tarpeeksi, mutta tärkein on että ahmiminen ja roskaruoan puputtaminen on loppunut. Eli joku hyvä asia elämässä: minä voin päättää mitä syön, minä vaikutan elämääni. Ei, en usko että tästä kehkeytyy ongelmaa ja syömisen liiallista kontrollointia, tai että koittaisin sen avulla hallita muutoin ikäviä asioita ja tunteita. Tällä hetkellä tämä terveellisesti syöminen tuntuu siltä, että välitän itsestäni. Kun malttaisi nukkuakin.

Jos edes vituttaisi

Suru, katumus, pelko, pettymys. Voi mitä näitä nyt onkaan. Ehkä olisi aika taputella menneet, ja koittaa olla niin kuin ei olisikaan. Puhdas pöytä, puhtaat tiskit kaapissa ja lattia kiiltävä. Kaikki möröt kaappiin. Tosiaan jos edes vituttaisi, tämä olisi ehkä helpompaa irroittautua. Mutta ei, eipä tietenkään. 

No, onneksi tämä tuli kesää vastan eikä esimerkiksi syksyllä. Siinä olisi voinut tapahtua jo jotain oikeasti todella pahaa. Masennus, ehkei työkyvyttömyys sentään, mutta... jähmettyminen. Henkisesti. Romahdus kotona.

Terapiakaan ei mennyt ihan kuten piti. Oli siinä elementtejä siitä mitä halusin, mutta silti jäi pukematta sanoiksi mitä odotan terapialta. Ja mitä haluan, tarvitsen. En tiedä odotteleeko terapeutti minua kuorestani, vai mitä, mutta jotenkin tuntuu ettei hän kysy niitä "oikeita" kysymyksiä. Pitäisikö minun ehkä puhua? Ihanko, niinkö. Voi että. Ehkä pitäisi. Mutta en päästä irti siitä tunteesta, jota olen kokenut. Puhun sen auki ensi kerralla. Nyt vain tarvitsisin tiiviimmästi käyntejä, mutta se ei ole mahdollista. Näin tässä aina käy. 

Ja jotta ilta voisi mennä mahdollisimman hyvin, laitteeni kieltäytyvät pyörittämästä lempisarjaani enkä pääse pakenemaan senkään pariin. Mitähän sitä keksisi. Ehkä nukun hyvin pitkät yöunet. Bim taju pois. 

Tai ehkä vain kirjoitan osiani auki, sen mitä osaan.