Mene suoraan vankilaan...

Viikon loppupuolella kävin läpi hetkellisesti täydellisen romahduksen. Sellaista ei todellakaan ollut näköpiirissä, vaikka ei syksy nyt mitenkään suoranaisesti valoisakaan ole ollut. Eräänä iltana vain tuntui kuin olisi välähtänyt se kuuluisa salama kirkkaalta taivaalta, ja tuntui että asioita alkoi täysin yllättäen pirstoutua päässäni. Olen yrittänyt vaivalla kasata tiettyjä onnellisuuden illuusioita ja mielikuvia, mutta yön pimeydessä ne alkoivat yksitellen poksahdella rikki. Tunsin kaiken vyöryvän ylivoimaisena ylitseni, koin olevani niin surkea ja menetetty tapaus, joka ei koskaan tule olemaan hyväksytty ja rakastettu. Sillä hetkellä, tai oikeastaan noin pariin päivään, oli vaikea nähdä valoa yhtään missään.

Minä ja maailma ei edelleenkään pelata yhteen. Se käy tuollaisina hetkinä selväksi. Olen pohtinut olisiko kyseessä jokin traumatisoitumiseen liittyvä takauma, jossa olen niin sekaisin kun en tiedä kuka olen ja epäilen ettei elämästäni tule mitään. Sellaista sekavan teinin pelkoa siitä, että joutuu helvettiin kun hylkää uskon. Hylkäämällä uskon hylkää myös kaiken tietämänsä hyvän, ja ottaa vastaan maailman jossa ihmiset ovat pettureita, hyväksikäyttäjiä, armottomia ja julmia. Maailma, jossa kukaan ei rakasta minua.

Hetkellisestä romahduksesta huolimatta, viikonloppu on ollut nousujohteista. (Muuta suuntaa ei kyllä olisi ollutkaan, mutta onneksi en jäänyt siihen murheeseen ja toivottomuuteen kiinni.) Arki tuntuu ihan kohtalaiselta, ja koitan mennä päivä kerrallaan. Olen voimaantunut uudesta harrastuksestani niin, että haluaisin kokeilla jotain lisää. Sille en varmaan mitään voi, että katseeni kääntyy välillä väkisinkin menneisyyteen, ja suren sitä suuresti. Myös tulevaisuus pelottaa, en osaa suhtautua siihen luottavaisesti ja avoimin mielin. Harvoin siteeraan raamattua, mutta tässä yhteydessä: suurin niistä on rakkaus. Mitä on elämä ilman rakkautta? Niinpä. Minulle se ei ole elämisen arvoista. Muut ihmiset, harrastukset, opiskelut. Mikään ei koskaan täytä sitä tyhjiötä. Enkä haluaisi elää tyhjää, merkityksetöntä elämää.

Annan anteeksi

Uusi lähestymistapa tunnekoukkuihin ja urautuneisiin ajatuksiin. Joka ilta nukkumaan mennessä lausun ääneen anteeksiannon minua jollain tapaa loukanneille ihmisille. Olipa heidän loukkauksensa ollut tahallinen tai tahaton. Samoin annan anteeksi itselleni, ainakin sanallisesti. Toimii, vaikka aluksi pöljältä tuntuikin. Tällä tavoin koen kuitenkin olevani oikeutettu omiin tunteisiini, ja käsittelen asian siltä päivältä. Olen valinnut kaksi sellaista henkilöä, jotka ovat eniten mielessäni tällä hetkellä. Heidän ajattelemisensa syö paljon aikaani ja energiaani. Ehkä vapaudun heidän ajattelustaan ja armahdan oman mieleni tällä tavoin, antamalla anteeksi. Hyväksymällä, että he loukkasivat ja siitä huolimatta minun täytyy mennä eteenpäin eikä märehtiä omissa ajatuksissani ja jossitteluissani aivan kuin pääni sisällä korjaisin asiat. Enää ei ole mitään korjattavaa, se on hyväksyttävä.

Aloin kunnolliseksi ihmiseksi

Siirsin palkasta osan säästöön. Join vain kaakaon valkosuklaalla ja söin muutoin terveellisesti. Makasin sohvalla vain neljä tuntia. Jatkoin gradun kirjoittamista. Lähetin viestejä ystäville. 

Olisi ollut taas miljoona syytä tehdä nämä asiat toisin. Olisin voinut ajatella, että tällä alipalkkauksella aivan sama mihin vähäiset roponi menevät, menkööt sitten viinaan yhdellä kertaa. Sama kaikki-tai-ei-mitään- ajattelu pätisi syömiseenkin: pilasin jo päivän herkulla ja oikeastaan koko viikonkin, kaupasta saa hyllymetreittäin suklaata joten sinne siis. Opiskelu ei kannata enää kun kaikki on jo vituillaan, unohdan gradun taas ja jatkan makaamista. Sohva on pehmeä, niin minäkin. Ystävätkään eivät oikeastaan välitä, niillä on kaikilla jo perheet.

Voisi kuvitella, että tässä iässä osaisi jo tunnistaa omat tyhmät ajatusvirheensä. No eipä kyllä oikeastaan. On vaikea erottaa omaa sisäistä tunnetilaa todellisuudesta, siis realiteeteistä ja kohtuudesta. Päästän helposti pelot ja katastrofiajattelun valloilleen. Yksi yleisimmistä vääristymistäni on se, että "tiedän" ihmisten "tietävän" millainen luuseri olen. He voivat nähdä, kuulla tai lähestulkoon haistaa sen minusta. Ihmiset huomaavat miten epäkiinnostava, epätoivoinen, epävarma, tyhmä ja kaksinaamainen olen. Siinäpä lyhyt kuvaus minusta muiden ihmisten silmin.

Mutta koska aloin tänään kunnon ihmiseksi, lopetan tämän vellomisen. Ainakin hetkeksi. Olisipa energiaa työstää näitä ajattelunvääristymiä joka päivä, mutta kaikki turruttava tuntuu vetävän työpäivän jälkeen puoleensa. Mutta onneksi on kuitenkin tällaisia päiviä edes joskus, kuten tänään. Peli ei ole menetetty.

Liika on liikaa

Olen käynyt työväenopiston kurssilla. En jaksaisi työpäivän jälkeen, ja dissosioin. Kaikki hajoaa. Minä hajoan, maailma hajoaa. En ymmärrä mitä teemme siellä yhdessä, mistä ne vieraat ihmiset ovat putkahtaneet elämääni, minä olen se takarivin outo tyttö, joka puhuu lässyttäen ja epäselvästi, ei pysty painamaan mieleensä ohjeita ja katselee avuttomana ympärilleen ja pelkää selvästi tekevänsä virheitä. 

Elämä on merkillinen. Eikö kukaan muu mieti miten päätöntä ja järjetöntä tämä on? 

Juuri nyt en jaksaisi

En jaksaisi ihmisiä. Haluaisin olla rauhassa. Haluaisin vetäytyä omaan synkkään maailmaani. En saa tästä olotilasta kiinni, en tajua mikä tämä on. Tai tajuan, olen vajoamassa valeminän ja dissosiaation kouriin, mutta en tajua mitä tässä tapahtuu ja miksi.

Kuka muu muka

Olen joutumassa väistämättä tilanteeseen, jossa minun tulee tavata eräs minulle hyvin tuttu henkilö. Myönnyin yhteen juttuun miettimättä haluanko todella siihen tämän ihmisen kanssa, mutta koska a) tunnen hänet b) ei ollut muuta tekemistä (eipä joo). Menin kiltisti sanomaan, että kyllä se käy, tosi kiva.

Ei ole kiva. Minulla on huonoja kokemuksia tästä ihmisestä, mutta jotenkin olen ollut hänen karismansa pauloissa aiemmin etten tajunnut ettei hän ollut minulle millään tavalla hyväksi. Mutta näin olen entisessä elämässä toiminut, ja ilmeisesti toimin edelleen. En ole pitänyt itseäni niin paljoa arvossa, että olisin huolehtinut itsestäni. Annoin hänen kohdella minua tylysti, enkä saanut suutani auki puolustaakseni itseäni ja näkemyksiäni. 

En olisi oikeasti halunnut tätä, minulla olisi ollut mahdollisuus ohittaa koko juttu. Mutta jotenkin automaattisesti sanoin, että kyllä. Se nostattaa minussa suuttumusta ja turhautumista. Se muistuttaa etten aiemminkaan osannut asettaa rajoja tälle kyseiselle tyypille, vaan joustin ja olin vain "joo joo" kaikkeen mitä hän sanoi ja ehdotti. Vihaan sitä piirrettä itsessäni. Kun minä en osaa puolustautua ja pitää huolta. 

Kukaan muu ei kuitenkaan tee sitä minun puolestani. Minun tulisi kyetä tunnistamaan omat hyvin moninaiset tarpeeni ja syyt niiden taustalla, ja myös toimia sen mukaan. Ongelma onkin, että kun haluja ja tarpeita on niin ristiriitaisia. Yksi tarve on miellyttää muita, olla tuottamatta pettymyksiä, eripuraa, hämmennystä, nolostumista. Otan vastuuta sellaisesta mikä ei olisi minun vastuullani. 

Katsotaan miten käy.

Miksi meistä ei puhuta

Katselin villasukkaa tehdessäni keskustelua kosteikon kasvateista Inhimillisessä tekijässä. Keskustelijavieraat Liimatainen, Rainio ja Kellomäki kertoivat omista elämistään kuningas alkoholin varjossa ja hetkittäin myös hukuttamana. Kaikilla kolmella on ollut vanhemman alkoholismin värittämä lapsuus, ja kaksi ensin mainittua kertovat olevansa myös itse alkoholisteja, joskin nyt absolutisteja. Kellomäki kirjoittaa blogissaan vanhemman alkoholismin pitkästä varjosta, joka näkyy vielä silloinkin kun on oma perhe, välit alkoholistiin ovat jo vuosia olleet olemattomat ja asiat ovat periaatteessa hyvin. 

Kosteikon kasvatit kertovat tärkeää tarinaa lapsen unohtamisesta ja hylkäämisestä. Pienten lasten on pitänyt kasvaa niin kovin nopeasti isoiksi ja vastuuntuntoisiksi, jotta ovat voineet huolehtia pienemmistä sisaruksistaan, tai he eivät ole voineet olla itse angstaavia murkkuja koska se rooli oli varattu ailahtelevaiselle alkoholistille. Alkoholistivanhemman tarpeet ja tunteet ovat menneet aina kaikesta edelle. En tiedä, en osaa kuvitella, miltä tuntuu kun oma vanhempi valitsee päihteen lapsensa sijaan. Kun lapsi ihan konkreettisesti hyljätään, tai kun lapsi ei edes ymmärrä tulevansa hyljätyksi koska vanhempi on aina ollut humalassa, eikä muuta kokemusta ja todellisuutta ole. 

Paitsi että tiedänhän minä. Tiedän miltä tuntuu kun vanhempi valitsee jonkun muun tai jotain muuta kuin minut. Minun vanhempani olivat aina läsnä, jos ei isän uskoontulovaiheen vapaaehtoistöitä lasketa, vanhempani eivät olleet päihtyneitä, päinvastoin he pitivät huolen että me lapset tietäisimme miten syntistä ja turmiollista päihteet olivat. Ja kuinka onnekkaita olimme, kun perheessämme ei sellaisia ongelmia ollut. Mutta minä tiedän miltä tuntuu kun vanhempi ei ole läsnä. Minä tiedän miltä tuntuu kokea moninkertainen hylkääminen ja mitätöinti: ensin vanhemmat jättävät minut yksin hullujen kirkuvien itkevien ja kaatuilevien ihmisten keskelle itkien ja rukoillen itse, huutaen jollain kielillä. Sitten he eivät ymmärrä että he ovat hylänneet minut, minun yksinjäämisen kokemustani ei ymmärretä eikä tunteen oikeellisuutta tunnusteta. Päinvastoin, minulle sanoitetaan ja tuputetaan tarinaa siitä kuinka onnellinen ja hyväosainen perheemme on kun meillä ei ole sellaisia ongelmia, meillä on asiat hyvin. Minulla ei siis ollut oikeutta kokea pahaa oloa perheessäni. 

Edelleen tunnen jotain käsittämättömiä tunteita kun mietin lapsuuttani. Nykyhetkessä taas pelkään etten koskaan voisi puhua taustastani ja niistä tapahtumista, koska en tiedä tulisinko ymmärretyksi. Olisivatko kaikki ihmiset vanhempieni puolella? Sanoisivatko he, että no mutta sinullahan oli kunnolliset vanhemmat, sinulla oli ruokaa ja huolenpitoa ja rakkautta, sentään vanhempasi eivät juoneet ja hakanneet? Niin, eivät he tehneet niin. Minulla oli kaikkea aineellista ihan tarpeeksi, myös aineetonta huolenpitoa vähintään sen mitä lapsi tarvitsee. Mutta jostain tärkeästä jäin paitsi. Minua ei ollut. Minua ei saanut olla, koska se minä oli vääränlainen. 

Menisin vertaistukiryhmään jos uskaltaisin. Ehkä joskus, jos aika on kypsä. Siellä olisi saman kokeneita ihmisiä, heille ei tarvitsisi selittää. Olen saanut vertaistukifoorumeilta luettua muiden tuntemuksia, ja tunnistan niissä itseni. Toivon, että aika olisi kypsä puhua myös julkisesti hengellisestä ja psyykkisestä pahoinpitelystä ja laiminlyönnistä, ja siitä että pelkkä kulissien ylläpito ei tee lapsuudesta hyvää. Myös "hyvien vanhempien" ja "kaiken saaneilla" lapsilla on oikeus tunteeseensa mikäli he kokevat, että heitä on laiminlyöty. Monet saattavat pitää heitä meitä kiittämättöminä. Mutta olkoon sitten niin. Mielestäni meistä pitäisi puhua.