Jumijumijumi

Työkaveri puhui siitä kuinka vanhemman tulee päästää irti lapsestaan, antaa mennä ja hellittää kontrolli. Vanhempi ei muuta voi, ja aina on riski, että lapselle käy jotain pahaa. Teki mieli kirkua ja heitellä tavaroita. En olisi halunnut ottaa vastaan tuota lausetta nyt. Toisaalta, se myös eheytti. Sain vahvistusta sille, että ongelma on ollut minun isälläni, ei minulla, olen vain saanut paskat ja kyvyttömät vanhemmat. Olen kurkkuani myöten täynnä isän lepertelyä siitä, miten hän meitä rakastaa ja miten hän haluaa meille vain parasta, ja tahtoo suojella koska sehän on vain luonnollista ja osoittaa sen miten hän välittää. Isä syyllisti ja syyllistää meitä erillistymisestä ja omasta elämästä. 

Tiedän kiertäväni kehää ja jauhvavani samaa asiaa, mutta näin minun on tehtävä. Minä en tiedä olenko vain päästäni umpihullu ja se paljon puhuttu "vaikea lapsi" niin kuin minun on annettu lapsuuteni ymmärtää - ehkä sukulaiset olivat oikeassa, minussa on joku ongelma, olen hankala ja luonnevikainen ja minun pitäisi vain lopettaa valittaminen ja unohtaa kaikki. Ehkä he ovat oikeassa. Minä itse aiheutan itselleni ongelmia ajattelemalla ja pyörimällä niissä, vaikka mitään todellisia ongelmia ei ole. Niin. Ehkä. En tiedä enää mikä on totta ja mikä ei. Missä menee kohtuus ja missä menee rajat. Minun ja muiden. 

Käynnistymisvaikeuksia

Tuntuu uskomattomalta kuinka syvään lamaan voin mennä kun olosuhteet ovat sen kannalta "optimaaliset". Vähäinen uni, epäsäännöllinen ateriarytmi ja hormonaaliset tekijät altistavat pahalle mielelle, mutta olisihan se kummallista joa pelkästään ne saisivat ihmisen näin pois tolaltaan... (?) En saanut aamulla ja päivällä mitään aikaiseksi. En mitään. Minun olisi kuulunut tehdä vaikka mitä, mutta en kyennyt kuin istumaan sohvalla. Ja kelaamaan asioita. Ne kelat pyörivät varmaan jo miljoonatta kertaa.

Paitsi. Nyt niissä on pidempi aikaulottuvuus. Minun tämän hetken suruni ovat myös menneisyyden suruja. Muistan kuinka ahdistunut, turhautunut ja surullinen teini olen ollut. Muistan sen omaleimaisen ahdistuksen tunteen liittyen kaikkeen. Kuinka olen pelännyt syntiä ja että perheemme hajoaa. Jostain syystä olen kai pohtinut sitäkin mahdollisuutta silloin, vaikka vanhempieni mukaan sen ei pitänyt olla mahdollista. Eroaminen. Sitä ei vain voinut tapahtua. Ei missään olosuhteissa. Sellainen toiminta ei ollut vaihtoehto. Mutta, minun on täytynyt aavistaa jotain jo silloin, sanat ja teot olivat niin ristiriidassa. Vanhempiani ei yhdistänyt kuin uskon ja lasten tuoma velvoite. 

Ei tarvitse ihmetellä miksi perhe-elämästä on jäänyt hieman vaisu kuva kaikkien niiden vuosien jälkeen. Eikä uskoa rakkauteen ole, kun sitä ei ole ollut. Olimme aika kaukana rakastavasta perheestä. Niin paljon vanhempien välinem kylmyys ja halveksunta vaikuttaa yleiseen ilmapiiriin. Minä olen paha koska minun vuokseni niiden tarvitsee olla yhdessä - pakkohan niiden on edes vähän vihata minua. Ja haaveilla elämästä ilman minua. Toinen työntää pois ja odottaa että lähden, toinen vetää kotiin eikä halua että lähden koska sitten tulee tyhjä pesä ja kulissi romahtaa - on tehtävä valintoja.

Tämän kaiken olen aavistanut, mutta en toki ole sitä ehkä osannut miettiä tietoisesti niin suoraviivaisesti. Olen vain ollut masentunut. Nyt, kun on tilaa ja etäisyyttä surra, olen sitä tehnyt, tänäänkin itkujen jälkeen tuntui paremmalta, joskin edelleen alakuloiselta ja toivottomalta. Pelkään tulevaa... Tai sitä että tulen olemaan aina yhtä tyhjä ja yksin.

Puhelu isältä

Miten pienet asiat voivatkaan laukoa päälle oloja. Sain puhelun isältä, joka jälleen oli oma huokaileva itsensä, kaikkitietävä ja silti ei mitään tietävä, oikea takinkääntäjä. Keskustelu hänen kanssaan on välillä aika raskasta, koska hän saattaa muuttaa näkökulmaansa täysin sen mukaan, mitä tulkitsee toisen haluavan. Hän on aluksi hyvin ehdottomasti jotain mieltä, kunnes sanon vastapainoksi että onhan asiassa varmaan muitakin ulottuvuuksia, minkä hän mitä ilmeisimmin tulkitsee/kokee täysin päinvastaiseksi mielipiteeksi, ja yhtäkkiä hän hylkääkin aiemmin sanomansa täysin alkamalla mitätöidä niitä ja puhua niitä vastaan. Hän ei linkitä asioiden eri puolia päässään, eikä sano että aika mutkikas asia, onhan se noinkin, vaan hän valahtaa täysin toiseen moodiin. 

Miksi näin "pieni" asia saa minut ahdistumaan ja pois tolaltani? Se, että isäni on joustamaton ja minun kokemukseni mukaan yrittää mielistellä sen mukaan mitä toinen ihminen sanoo? Isäni mitätön piirre, jolla ei pitäisi olla merkitystä enää? Tämä piirteen muistaminen kolahtaa aina vain uudelleen puutteelliseen perusturvallisudentunteeseeni. Minun elämässäni ei ole ollut henkisesti sitä turvallista selustaa, mitä olisin ehdottomasti tarvinnut ja kaivannut. Isälläni on itsellään mitä ilmeisimmin (pahojakin) kiintymyssuhde- ja itseymmärryksen ongelmia. Ne kuvastuvat isästäni huokuvana epävarmuutena ja rajattomuutena. Ne piirteet tihkuvat esiin noissa keskusteluissa hänen kanssaan, kun hän ei pysty seisomaan omilla jaloillaan. Se palauttaa minut taas kokemaan yksinäisyyttä, epävarmuutta, pelkoa. 

Isä on ollut turvaton ja keinoton liittyen parisuhteeseensa, meihin lapsiin, koko perhesysteemiin sekä sosiaalisiin suhteisiin muiden ihmisten kanssa. Äidilleni hän ei ollut tasavertainen kumppani: hän pakeni parisuhteen vastuuta ja kommunikaatiota äitini kanssa, eikä ollut henkisissä asioissa lempeän jämäkkä meille lapsille. Kun olin pieni, hän otti meiltä lapsilta kyllä kiukun vastaan, siinä hän on aina ollut parempi kuin äitini, mutta hän ei kyennyt silti sietämään lasten vaatimuksia ja haluamisia ja olemaan jämäkkä ja pitämään rajoja. Hän myöntyi aina, antoi periksi tai vähintääkin "siimaa" sille, että antaisi periksi. Hän pelasi itselleen aikaa, ja pääsi hetkeksi pois itselleen ahdistavasta tilanteesta. Hän luisti yhteisestä rintamasta äidin kanssa, ei pitänyt lupauksia ja sopimuksia heidän "yhdessä" laatimistaan säännöistä. Hän liittoutui meidän lasten kanssa, ei hyväksynyt äidin tästä aiheutunutta kiukkua, vaan vetäytyi perheensä luota mieltään osoittaen - samalla kuitenkin väittäen ettei ollut vihainen eikä mitään ollut vialla. Hän siis petti meidän kaikkien luottamuksen: äidin ja lapsien, eikä kantanut vastuutaan kumpaankaan suuntaan. Isällä ei ollut selkärankaa olla tasavertainen kumppani äidilleni, vaikka sitten riidellä hänen kanssaan suoraan, tai mennä terapiaan, vaan hän lipesi joukoista. Äitini jäi yksin, ja oli siitä hyvin turhautunut ja vihainen. Äiti osoitti sen isälle, joka entisestään vetäytyi itseensä.  Isä pakeni seurakunnan toimintaan, mistä olen niin monta kertaa puhunutkin, sille hän osoitti uskollisuutta ja rakkautta, siellä hän vallitsi isäni kaipaama selkeys ja käsikirjoitus. Vikaa oli molemmissa, tiedän sen. Tuollainen dynamiikka on vahingollista koko perheelle. 

Toinen ongelmakohta tuli suhteessa elämään yleensäkin ja muihin ihmisiin. Isältä ei tullut ymmärrystä maallisen elämän ongelmiin ja sen monimutkaisille ilmiöille. Koska vanhempieni, erityisesti isäni mielestä maailmaa seurakunnan ja uskon ulkopuolella ei olisi kuulunut olla. Isän maailma oli hyvin pieni ja mustavalkoinen, ja hänen mielestään kenenkään ei olisi tarvinnut lähteä "maailmalle" tekemään mitään, olisi vain ollut hyvä olla syrjässä niin paljon kuin mahdollista. [Se on hänen perusasenteensa, joka ei muutu mihinkään, mutta toki hän sanallisella tasolla tässäkin asiassa vääntyy vaikka mille mutkalle jos me lapset puhumme muutoista ja opiskeluista jossain muualla: hän mielistelee ja myöntelee läpinäkyvästi, vaikka voimme aistia kaikesta että sanat ovat pahasti ristiriidassa hänen todellisen mielipiteensä kanssa.] Ja hän protestoi ja osoitti mieltään, omalla hiljaisella tavallaan, jos (kun) me lapset kuitenkin päätimme uskaltautua kurottamaan jonnekin hänen sietoalueensa ulkopuolelle. Sillä epäsuoralla tavalla hän osoitti, ja sai minut tuntemaan, että jos teimme vastoin hänen tahtoaan, ei hän ollutkaan enää tukena ja turvana näille pyrkimyksille. Isäni hävisi turvaamasta selustaani ja elämääni jos lähdin liian kauas. Hän halusi pysyä sillä mukavuusalueella, jossa hänellä oli hyvä olla, eikä hän tarjonnut meille apua itsenäistymiseen ja omien siipien kokeilemiseen. Sen sijaan hän varoitteli, heijasteli omia pelkojaan ja ahdistuksiaan meille. Isän ymmärrys, tuki ja rakkaus oli siis sittenkin rajallista, hänen vakuutteluistaan huolimatta. Tämä asetelma on saanut minut tuntemaan suurta syyllisyyttä siitä, että olen halunnut jotain muuta, ja että olen lähtenyt pois kotoa, pois isän käden ja katseen ulottuvilta. Olen tuntenut syyllisyyttä että hylkään hänet, teen hänelle pahan mielen, aiheuttanut huolta. Minun olisi siis pitänyt olla häntä varten, suojella häntä, vaikka todellisuudessa hänen olisi pitänyt auttaa minua turvallisesti maailmaan ja omaan elämään. Omista tunteistaan huolimatta.

Ymmärrän nyt olleeni itse maailmasta ja kokemuksista kiinnostunut lapsi; vilkas ja ulospäin suuntautunut, maailmalle haluava. Ja isäni mielestä se on ollut epäilyttävää, pahaa, jopa syntistä. Ja sen tunteen imaisin itseeni lapsena. Olen sen ajatuksen yli päässyt, lähdinhän pois kotoa heti lukion jälkeen, mutta mitään keinoja minulla ei ollut kohdata "maailmaa" ja ihmissuhteita. Erityisesti isän pelot muita ihmisiä ja ihmissuhteita kohtaan ja niiden välttely oli imeytynyt minuun todella syvälle. Vaikka en sitä tietoisesti huomannut. Mutta, kyllä vuodet ovat näyttäneet sen, että olen samastunut isään paljon, ottanut hänestä mallia, ja irtaantuminen hänestä on ollut vaikeaa. Omat vanhemmatkan kuuluisi "murhata" jollain tavalla omassa mielessään, että pääsisi heistä oikealla tavalla irti, heidän elämästään, heidän odotuksistaan ja kaitsemisestaan, jotta voisi elää omaa elämää. Isä on ollut niin kiltti, sääliä herättävä, ja hän on tätä puolta halunnut korostaa itsessään, jotta me emme olisi kohdistaneet häneen negatiivisia tunteita, koska niitä hän ei läheisriippuvaisena kestä, joten edelleen hän kummittelee mielessäni. Ja pohdin, miten saisin murhattua hänet mielessäni.

Minulla on ollut nuoruuteni ja aikuisikäni ajan tunne, että minulla ei itsellänikään ole selkärankaa ja jotain turvaa elämässä. Ei turvasatamaa. Vanhempani ovat vetäytyneet suojaamasta minua kumpikin omista syistään: isä halunnut suojella itseään ikäviltä tunteilta, äidistäni taas on huokunut halu saada meidät äkkiä pois kotoa, jotta hän pääsisi itse eroamaan isästäni. Luulen, että isälläni saattaa olla jokin sosiaalisten tilanteiden pelko, koska hän välttelee mahdollisimman pitkälle omien kuvioidensa ulkopuolelle lähtemistä, ihmisten tapaamista. Hän ihannoi askeettisuutta. Mutta eipä häntä terapiaankaan saa. Vain minä voin käydä terapiassa ja vaikuttaa siihen, miten käsittelen nämä kokemukseni.

[Olen aina voinut luottaa siihen, että fyysisesti minusta kyllä huolehditaan, ja että vanhempani olisivat pelastaneet minut lapsena "kiipelistä". Toki se on tuonut myös psyykkistä turvan tunnetta, esimerkkinä voin vertailla miten lapsuudenystäväni isä käyttäytyi minun ja kaverini ollessa jotain ala-asteikäisiä, perheen koira oli aggressiivinen vieraille ja meinasi käydä päälleni kun yritin lähteä kotiin. Perheen isä vain nauroi asialle ja lähti pois. Kaverini ei saanut pidettyä isoa koiraa aloillaan ja se pääsikin hyppimään ja näykkimään minua kun juoksin pihasta. Tuolloin olin täynnä vihaa sitä miestä kohtaan, ja ajattelin kuinka hyvät vanhemmat minulla on, minun isäni ei ikinä koskaan olisi toiminut noin! Minun isäni pelastaisi minut pulasta, suojelisi ja turvaisi.] 

Alisuoriutuja

Kirjoitan seminaarityötä puhtaaksi. Olen lopen uupunut  ja kyllästynyt itseeni ja omiin pelkoihini siitä etten pärjäisi ja osaisi. Tuonkin työn olisin osannut tehdä niin paljon paremmin ja taidokkaammin, mutta nyt minulla on käsissäni pala paskaa. Minä pelkään niin paljon itseni ja omien ajatusteni näyttämistä, että olen koko prosessin ajan käynyt ohjauksisa ja seminaareissa esittämässä jotain pätevää opiskelijaa, jonka tärkein päämäärä on ollut pitää kulissia yllä. Se kulissiminä on tehnyt suurimman osan tästä työmäärästä (mikä ei kovin paljoa ole). Oikea, aito minä on ollut läsnä paljon vähemmän. Aito minä on tullut esiin kaikkien niiden tapaamisten jälkeen, kun kodin ovi on sulkeutunut perässäni, kotona aito minä on hävennyt niin paljon ja ahdistunut kaikesta, ettei se ole kyennyt... minä en ole kyennyt... tekemään mitään. Aukaisemaan tiedostoa, lukemaan tekstiä, lukemaan lähdeaineistoa, miettimään, pohtimaan. Minä olen yrittänyt pitää koko työtä mahdollisimman kaukana tietoisuudestani. Ja koska olen vältellyt työtä viimeiseen saakka, halunnut niiden ahdistavien tunteiden pysyvän mahdollisimman kaukana, on työkin jäänyt huonosti suunnitelluksi ja rakenne todella nurinkuriseksi. Nyt, prosessin keskivaiheen jälkeen, alan nähdä mitä kaikkea työ olisi vaatinut - aikaa, paneutumista, ajattelua, omaa näkökulmaani ja sen perustelua. Tästä olisi tullut hyvä työ, jos minä olisin uskaltanut antaa itsestäni jotain ja luottaa omaan näkemykseeni. Minä en ole kyennyt (tai halunnut), vaan laittanut pääni pensaaseen. 

Muistan kun tein tehtävään kuuluvaa haastattelua ja esitystä. Minä olin niin niin huonosti valmistautunut. Minulla oli aikomus lukea ohjeita ja materiaalia, ja tein aikataulunkin sitä varten. Jotta olisin valmis ja skarppina. Minä en jaksanut. En vain jaksanut. Nyt vasta olen alkanut miettiä miksi näin oli. Ajattelin ensin, että minulla kai oli jokin kevätmasennus, raskasta töissä, uusia juttuja. Näillä selityksillä yritin perustella ja selitellä aikaansaamattomuuttani. Kunnes aloin pohtia miksi tämä sama kuvio toistuu vuodesta toiseen, vaikka mitä tapahtuisi, vaikka en olisi töissä tai mitään, niin silti kaikki opiskeluun liittyvät tehtävät jäävät minulta tekemättä, sysään ne jonnekin kauas tulevaan, ja lopulta kun viimeinen mahdollinen hetki on käsillä, sutaisen ne ajattelemattomasti, dissosiatiivisen turtuneisuuden vallassa, ja koitan pitää häpeän tunnetta mahdollisimman loitolla itsestäni. Aloin ymmärtää asioiden yhteyksiä: koulutehtäväni eivät jää tekemättä sen vuoksi että minulla olisi masennus, ja jota hoitamalla suoriutuisin koulusta tuosta vaan. Ei, vaan asia on päinvastoin; ne koulutehtävät aiheuttavat minulle sen lamaantumisen ja sumuisen olon, koska niitä tehdessä minun pitäisi alkaa olla olemassa, paljastaa lahjani tai lahjattomuuteni opettajille ja muille opiskelijoille. Tuskastun alitajuisesti tästä niin paljon, että yritän elää elämääni niin kuin minulla ei mitään opiskelutehtäviä olisikaan. 

Pelkään niin paljon kaikkia sosiaalisia tilanteita, joissa minun pitäisi tehdä tai sanoa jotain eli tulla nähdyksi. Mutta menen niistä läpi tuon kulissin ja sosiaalisten taitojeni avulla. Kykenen vakuuttamaan ihmiset puhumastani, vaikka minulla ei olisi mitään sanottavaa. Seminaarin alkaessa olin pääasiassa tässä moodissa; energiani meni siihen, että esitin lukeneeni tekstit (en ollut lukenut), että minulla olisi jotain sanottavaa (ei ollut koska en ollut lukenut). Ongelmani on kai aina ollut se, että kotona vaivun johonkin tilaan, jossa en kykene ymmärtämään ajan kulumista ja ulkomaailma lakkaa olemasta - näin ollen en myöskään täysin käsitä tarvetta valmistautua ensi viikon tai huomisen tehtäviin ennalta. On varmasti ihan tärkeä havainto huomata, että oma tyylini suhtautua vaikeisiin tunteisiin on lamaantuminen, ja yritys olla kuin mitään ei olisi. Varmaan tyypillistä lapsen käytöstä, fantasiointia, todellisuuden kieltämistä. Näinhän meillä lapsuudenperheessä toimittiin, kiellettiin totuus. 

On taistelun takana rakentaa itselleen sitä selkärankaa, jonka turvin tarttua tekemättömiin töihin. Ja vanhemmoida itseään niiden pintaan nousevien vaikeiden tunteiden ja päässä jyskyttävien ajatusmallien suhteen. Minä vain yhä edelleenkin pelkään paljastaa itseni, tulla nähdyksi. 

Muistoja

Työasiat aktivoivat omia muistoja ja prosesseja. Ihmiset. Tarpeet. Vaillejäämiset. Mulla on tosi raskas taakka sydämessä. Luin potilaskertomuksiani yliopistoajalta. Muistan hämärästi millainen olen ollut. Minulla on ollut vahvasti joku persoona, johon en saa enää yhteyttä. Se kuori, suorittaja. Miten olen pärjännyt yksin, miten pelkäsin kaiken romahtavan jos olisin pysähtynyt, jäänyt sairauslomalle. Minä olisin tarvinnut jonkun huolehtimaan minusta, äidin, joka olisi rauhoittanut minua, saanut uskomaan että voin pysähtyä, huokaista, hoitaa itseäni, se on luvallista, ja sitten jatkaa matkaa kun olen valmis. Sellaista hellää, sallivaa ja lohduttavaa äidillisyyttä olen saanut osakseni vain harvoin. Piti olla reipas.

Häpeä ja hajaannus

Alkuvuosi on mennyt minulla kohtalaisen rauhallisesti, mutta pari asiaa ovat saaneet paljon pahaa aikaiseksi. Olen yrittänyt opiskella ja tehdä töitä samaan aikaan. Opinnoissani joudun viemään töitäni muiden arvioitavaksi, mikä on paha. Olen itkenyt silmät päästäni siitä hyvästä, että joku minussa ei kestä painetta tulla nähdyksi ja arvostelluksi, vaikka kyseessä on seminaarityö ja lopputyö. Joudun laittamaan itseni alttiiksi muille ihmisille, ja samaa joudun tekemään töissä. Minun tulisi kyetä johonkin omana itsenäni, esitellä omia tutkimustuloksiani ja johtopäätöksiäni ja ideoitani muille. Se tuntuu mahdottomalta. Aiemmat opinnot olen sivuuttanut tyystin tyrkkäämällä ne jollekin vähät välittävälle sivupersoonalle, joka on mennyt rimaa hipoen kaikesta läpi (no välillä paremminkin kyllä), mutta nyt törmään pitkästä aikaa tähän ongelmaan ja ne ydinongelmani konkretisoituvat jälleen. Se kokemus, että minä en ole fiksu, en osaa, epäonnistun, olen paska. Todella paska. Siinäpä se. Joku ottaa nuo konkreettiset suoritukset hoidettavakseen, sysää tunteet syrjään, on vain pintaa palavereissa ja seminaareissa. Selviän dissosiaation avulla. Sitten, yksin kotona havahdun kamalaan häpeän tunteisiin, siihen tuntemukseen että nyt minä paljastun, nyt kaikki näkevät miten huono olen.

Herään yöllä painajaisiin, ja aamut ovat pahimpia. Silloin häpeä ja epäonnistumisen tunne ovat lähimpänä ja raaimmillaan, en ole saanut unenpöpperössä pystytettyä ja viritettyä vielä suojauksiani tarpeeksi ylös. Havahdun unesta voimakkaisiin tunteisiin, ja ajattelen etten jaksa. En jaksa tätä kaikkea yksin. En jaksa käydä läpi omia ongelmiani, kun pitäisi pystyä opiskelemaan ja tekemään töitä. Töissä olen jälleen pikku tyttö, joka on jätetty yksin selviytymään, olemaan osaavampi ja tekevämpi ja aikuisempi kuin onkaan - minulla ei ole kompetenssia tähän työhön. Tai sitten omat vaatimukseni ovat liian korkealla, ja voisin tehdä sen osaamisen rajoissa mitä minulla on. Huomaan vain lipsuvani omista henkilökohtaisista rajoistani, antaudun liiaksi mukaan tunteella työhöni, eläydyn ihmisten kertomaan ja uuvutan itseni. Kunpa uskoisin, että voin tehdä hyvää työtä olemalla myös hieman etäisempi ja rajaavampi. Näistä häpeän tunteet kumpuavatkin, siitä että annan itsestäni liikaa, yritän auttaa liikaa, kuten yritin tehdä äitini ja isänikin kanssa, mutta en osannut. Epäonnistumisesta seurasi pettymys ja häpeä. Äiti ei parantunutkaan, aikuiset nauroivat pikkuvanhalle minälle, yritin olla täydellinen mutta silti isä ei palannut kotiin.

Olen aika hajallaan tällä hetkellä, ja kestää pitkään että saan kasattua itseäni. Onneksi kohta on loma.

Äidistä

Niinpä niin. Nyt jollain tapaa tuntuu todemmalta se, miten äkkipikainen ja tunneongelmainen äitini on ollut. Hän saattoi nostattaa seinän eteeni milloin vain halusi, asiasta kuin asiasta, ja siitä ei ollut keskusteleminen. En siis puhu normaalista lapselle rajojen laittamisesta, vaan kyseessä oli torjunta ja hylkääminen. Hän ei koskaan perustellut eikä kuunnellut perusteluja kun mielivaltaisesti sille päälle sattui. Hän kykenee asettumaan toisen ihmisen asemaan vain hyvin rajallisesti. Lapset olivat pieniä aikuisia, ja normaalit kehitysvaiheet ja -tehtävät oli kielletty. Kavereiden kanssa ei saanut mennä, diskoihin ei saanut mennä, seurustelusta ei puhuttu halaistua sanaa. Meidän oletettiin olevan lapsuudenkodissa kiltisti kunnes täyttäisimme 18, ja lähtisimme elämään omaa elämäämme. Äiti ei ole ollut kiinnostunut tutustumaan minuun, minä vain olen ollut siinä fyysisesti, ja äiti on suorittanut äidin rooliaan. Mikään syvempi ei ole tullut kyseeseen. Puitteet ok, lapsille pari kivaa harrastusta, ja meidän olisi pitänyt itse huolehtia lopusta. En tiedä miten kuvailisin sitä tyhjyyden kokemusta, joka minulla lapsuudestani on. Suhde isääni oli läheisempi ja lämpimämi, isä sentään yritti luoda kontaktia minuun, kuunnella, lohduttaa, ymmärtää ja selittää. Äiti ei. Äitiä ei saanut vastustaa ja kyseenalaistaa. Hänellä oli kaikkivaltiaan oikeus tehdä mitä hän halusi. Vain koska hän oli äiti. Hän oli kiva, huumorintajuinen ja viihdyttävää seuraa kunhan menin hänen ehdoillaan. Vähäkään negatiiviset tunteet tai haasteet taholtani hän jyräsi raivoamalla, taantumalla itse samaan murrosikäisen tilaan missä minä olin. Raivoamista, tavaroiden paiskomista, valittamista, syyllistämistä... kaikkeen siihen suhtauduin dissosiaatiolla - ensin sydämessä läikähti ikävästi, sitten ei tuntunut enää miltään, ja menin huoneeseeni. 

Äidiltäni olen perinyt tyhjyyden. Hänellä ei ole yksinkertaisesti riittänyt ymmärrystä sille, miltä minusta on tuntunut, mitä minun mielessäni on ehkä tapahtunut. Eikä hän ole halunnut kysyä, mutta silti hän on muka kuitenkin aina jotenkin automaattisesti tiennyt kaiken minusta. Oma tunnesuhteeni äitiini kiteytyy ehkä parhaiten kuvailuun, että äiti on kiinnostunut minusta vain hyvin omaehtoisesti ja omista tunteistaan ohjautuen, epäsensitiivisesti ja minun rajojani kunnioittamatta. Äiti ei kykene empaattisesti tulkitsemaan viestejäni, vaan hänellä on oikeus yrittää tunkeutua minun yksityiselle alueelleni asioihin, joista hän ei ole koskaan kanssani puhunut. Ja aivan samalla tavoin hän saattaa yhtäkkiä menettää kiinnostuksensa, ja antaa merkkejä siitä että ottaa etäisyyttä. Todellista vuorovaikutusta ja yhteyttä välillemme ei rakennu.

Epäsensitiivinen, tunkeileva, omiin tarkoitukseperiinsä käyttävä ja hylkäävä ovat siis sanoja, joilla kuvaisin miten koen äitini olleen minua kohtaan. Äiti ei vain ole tehnyt mitään ulkopuolisen silmin suurta vääryyttä, ei ainakaan niiden viiteryhmien mukaan mihin me lapsuudessani kuuluimme: seurakunta, suku. Kiintymyssuhteen laatu ei ollut ilmeisesti merkityksellinen, vaan silloin riitti että lapsiaan ei hakkaa ja hauku. Sinne juontuu minuun syvälle juurtunut käsitykseni ettei minulla ole oikeutta valittaa ja olla traumatisoitunut. 

Se käsitys ja tuntemus on niin vahva, että pidän niitä hetkittäin totuutena. Että minä en ole traumatisoitunut (koska enhän minä tunne mitään, minä vain märehdin näitä ja syyttelen vanhempiani). Minuun on upotettu niin syvälle se omien tunteiden mitätöiminen ja kyseenalaistaminen, että en pysty ilman terapeuttia niitä erottamaan.