Yksinäisyys tulee torjutuksi tulemisesta

Aina joku tietää minua paremmin. Minut, minun tunteeni, minun kokemukseni, mikä on minulle hyväksi. Aina joku muu päättää minun puolestani onko joku ok vai ei. Se typistää ja salpaa minut, minun innostukseni, kiinnostukseni, uskallukseni ja potentiaalini. Koska totun siihen, että aina ne lyödään maahan, milloin minkäkin asian nimissä. En ole riittävän vanha, en ole riittävän sinnikäs, maailma on arvaamaton ja paha, muut ihmiset ovat arvaamattomia ja pahoja, maksaa liikaa, ei meillä sellaista tehdä, ihan turhaa ajanhukkaa, sitten voit tehdä kun oot aikuinen...jos sitten enää edes haluat. Niin, monet asiat torpattiin ikään kuuluvina hullutuksina, joihin paras suhtautumistapa oli odottaa niiden menevän kuitenkin ohi. Koko lapsuuteni ajan minua ohjelmoitiin lannistamaan ja tukahduttamaan omat sisäiset pyrkimykseni, sillä hyväksynnän saivat vain se mikä oli lähtöisin vanhemmista tai mikä oli heidän mittarillaan hyväksyttävää. Se mittari oli kapea. Minä en usko itseeni ja kykyihini aikuisenakaan enkä uskalla laittaa itseäni likoon enkä uskalla luottaa elämään. Elämä voi rikkoa, mutta kyllä se voi myös kantaa ja korjata. Se vain tuntuu pelottavalta. Kyllä, mahdollisuuskin voi tuntua pelottavalta.

Minut torjutaan ja ammutaan edelleen alas jos yritän näyttäytyä omana itsenäni. Jos yritän tulla näkyväksi ja nostaa ääntäni kuuluviin, tulee vanhemmilleni kiire tukahduttaa minut. Erityisesti äitini, hänelle tulee kiire herätellä ja vedota niihin lapsuuteen liittyviin rooleihin, nostaa itseään ylemmäs ja painaa minua alas. Hän ei puhu kuin aikuinen aikuiselle eikä laske itseään jalustalta hetkeksikään. Hän ei kykene kohtaamaan omia väärintekemisiään eikä syyllisyyttäkään, jonka siellä takana näen.

Hän ei kohtaa myöskään minua. Kuten ei ole koskaan kohdannut kunnolla. Hänellä on kiire kumota ja selittää häneen kohdistuvat negatiiviset tunteet joko minun pahuudekseni tai ulkopuolisten aiheuttamaksi. Itsestään hän ei kykene keskustelemaan. Ymmärrän nyt, että ikuinen yksinäisyyden tunteeni voi olla perua siitä, että lapsuuteni ajan minun tunteeni käännettiin minun viakseni ja joksikin mitä ei olisi saanut tuntea. Äitini ei ollut minua varten eikä tukenut minua. Näin se vain on. Hän sanoo niin tehneensä, ja taloudellisestihan hän on mahdollistanut minun harrastukseni ja olen saanut aineellisesti tarvittavat asiat. Niihin ja kiittämättömyyteen hän vetoaa. Ei hän yksinkertaisesti ymmärrä, että hänen sivalluksensa ja määräilynsä, minun ylitseni käveleminen veivät minulta itsetunnon ja halun yrittää. Odotan sivallusta välittömästi, kun jostain haaveilen. Hän asetti ansoja: läksytti ja löylytti ensin niin että pelkäsin ja ahdistuin, myöhemmin hän sanoi että olisinhan saanut jos olisin sanonut. Hän myös unohtaa ja muistaa itsensä kannalta edullisella tavalla asioita.

Ehkä on hyvä, että näitäkin asioita tulee mieleeni, koska niiden kautta saan vahvistusta sille etten kuvitellut sitä kaikkea.

Se kaikki on minussa

Ehkä tunteitani nostattaa nyt stressi opinnoista, joita en ole saanut vieläkään valmiiksi. Joudun tekemään pitkästä aikaa aktiivisesti jotain, ja se ahdistaa ja uuvuttaa jo ajatuksena. Minussa on kaksi puolta; se joka haluaisi tämän kaiken olevan jo ohi, ja se, joka sanoo ettei se koskaan alkanutkaan. Minun opiskelijaelämäni. Minä en ollut silloin läsnä, se ei tapahtunut minulle. 

En pysty keskittymään opintoihin, enkä tiedä sille syytä. Ensimmäiset vuodet tein tenttejä ja suoritin kursseja siinä missä muutkin. Sitten tapahtui jotain. Minä hajosin, menin rikki. En saanut itsestäni mitään irti, ja niin se on sen jälkeen ollutkin. Minä en kykene keskittymään, enkä omaksumaan tietoa. Pääni on kuin seula, ja pompin koko ajan tekemään jotain muuta. Siirrän asioita, unohdan, en jaksa. Minulla ei ole itseluottamusta, ja se tulee esille monessa asiassa. En voi haastaa itseäni, koska jo pelkkä epäonnistumisen mahdollisuus horjuttaa minua - en kestäisi tehdä jotain huonosti, koska silloin olisin huono. En ole omasta mielestäni koskaan riittävä. Koen ettei minulla ole riittäviä taitoja akateemiseen maailmaan. 

Joskus mietin, onko lapsuus fundamentalistisessa kasvuympäristössä vaikuttanut minuun niin paljon, että aivoni eivät ole kehittyneet riittävästi ratkaisevina aikoina. Olen siis jäänyt tyhmäksi, koska en oppinut koskaan ajattelemaan ja ratkaisemaan ongelmia, olemaan luova. Se oli syntiä ja pahuutta. Vai onko kyse itseluottamuksesta, joka sekin jäi kovin huteraksi. En tiedä. Sen tiedän, että yritän vältellä kaikkia tilanteita, joissa koen tulevani mitatuksi tavalla tai toisella. 

En jaksa

Viime aikoina olen alkanut jo huomata milloin pyrin välttelemään tunteita, ja yritän pitää itseni kiireisenä. Silloin en keskity oikein mihinkään kunnolla, vaan katson televisiota samaan aikaan kun puuhailen netissä kaikenlaista. Silloin tiedän, että sisällä olisi jotain mikä edellyttäisi ja tarvitsisi pysähtymistä, mutta en vain jaksaisi. En jaksaisi itkeä. Kun en saa kiinni siitä mitä se on. 

Tänään ehkä sain hetkeksi. Itkun keskellä tuli vain spontaanisti lause "mä en jaksa". Ja siinä se oli. Se ehkä helpotti. En jaksaisi enää. Mitään. Elämässä on aivan liikaa kaikkea, ja silti ei mitään. Tiedostan nyt olevani väsynyt, mutta en tiedä kuitenkaan syytä. Voivatko tekemättömät asiat painaa mieltä niin paljon? Kuinka paljon on vielä asioita käsiteltävänä? 

Ehkä minua painaa paikallaan oleminen. Tämä jämähtäminen. Kuten aina, lähteminen on vaikeaa. Jähmettyminen on minun reaktioni kaikkeen. Olen jähmettynyt, enkä tiedä mitä asioita lähden muuttamaan ja miten. Myös yksinäisyys painaa, ja sen merkityksen alan hiljalleen oivaltaa. Olen aivan äärimmäisen yksinäinen ihminen, ja ollut sitä aina. Minä en ole saanut, uskaltanut enkä osannut tarvita. Minä olen kantanut yksin pienenä lapsena suuria vastuita ja pelkoja, sekä itseni että muiden puolesta. Olen kantanut yksin ihastukset, ihastusten menettämiset, kiusatuksi tulemisen, yksinäisyyden, kuolemat, sairastumiset, ristiriitaiset ihmissuhteet, vanhempien eron, omat erot. Olen ollut vain itseni varassa, eikä varovaiset kurottelut muiden puoleen ole minua auttaneet koska en ole kyennyt ottamaan tukea vastaan. 

Järjetön elämisen pelko. Minä en selviä. Tämä on tämän hetkinen kauhukuvani. 

Intuitiolla mennään

Aivan kauhean sumuinen ajanjakso on takana, tai oikeastaan yhä edelleen meneillään. Tänään mietin kuinka suuri merkitys onkaan omalla sisäisellä tunteella siitä mikä on oikein. Minulla on lähipiirissä itseeni määräävässä asemassa oleva ihminen, johon en ole pystynyt luottamaan koko yhteisen taipaleemme aikana. Tunsin jonkun epäilyttävän aistimuksen heti ensimmäisistä tapaamisista lähtien, eikä tuo tunne ole väistynyt. Ja vähitellen olen kuullut muilta ihmisiltä samaa. En pysty luottamaan siihen, että tämä ihminen on vakaa ja turvallinen. Hän on liian mielistelevä ja pienessä määrin vallanhaluinen. Hänellä on tarve esitellä asiantuntemustaan ja sen vuoksi ylittää rajoja ja päteä. Ja sitten tositilanteen tullen vetäytyä ja olla kuin ei olisikaan. 

Ja silti kuitenkin, mitä minä teen? Kerron hänelle ummet ja lammet asioistani ja heitä läppää. Havahduin tähän asiaan yhtäkkiä, ja ymmärsin että minulla on tarve olla myötämielinen epäilyttäville ja ahdistaville ihmisille. Tästä edespäin aion välttää kyseisen ihmisen seuraa ja suojella itseäni. 

Asiat eivät mene pois vaikka niitä ei ajattele

On tapahtunut jokin sisäistys. Olen sisäistänyt sen, kuinka hyvin osaan sulkea asiat pois tietoisuudestani, ja kuvitella niiden hävinneen. Kuinka aidosti ja vahvasti osaankin uskoa tarvittaessa epätosiin asioihin ja ohittaa omat tunteeni. Mutta se on tainnut olla ainoa selviytymismekanismini lapsuudessa. Ei ollut vanhempia joille purkaa tärkeitä asioita, ei ollut kavereita. Oli vain eläimet ja fantasiat, jähmettyminen. Olen ollut jähmettynyt todella pitkään, ja nyt kai alan sulaa, mutta kyse on vielä ulkoimmista kerroksista. Tuntuu että kun selviän yhdestä niin tulee toinen suru tilalle. Laahaan jäljessä. Kuin kurkottelisin syvässä rantavedessä kohti kuivaa maata, mutta vesi kiertyy pyörteeksi painaman vielä syvälle.

Ehkä vain olisi armollisempaa hyväksyä, että tulen kipuilemaan tiettyjä asioita aika pitkään, ehkä loppuelämäni. Ainakin ne jäävät arpina muistuttamaan, elleivät avohaavoiksi. En osaa kirjoittaa mitä tunnen - olen oivaltanut järjellä niin paljon, ja kirjoittanut siitä, mutta tunne on eri asia. Ehkä olen halunnut saada jonkinlaisen yhtenäisen tarinan johon turvautua, ja olen sellaisen luonutkin toistamalla tiettyjä muistoja ja kokemuksia ja hetkittäin tunteitakin.

Nyt alkaa ulkoistamisen ja tarinoinnin tarve vähentyä.

Kuulumisia

Jollain tavalla on parempi olla, mutta edelleen jotain ontuvaa elämässäni ja minussa on. Olen mielestäni hieman ehjääntynyt siinä mielessä, että olen alkanut haaveilla ja päästä kosketuksiin omien halujeni kanssa. Tunteet karkaavat edelleen todella helposti. Ne suuret ongelmat: jätetyksitulemisen pelko ja itsetunto-ongelmat ovat edelleen syvällä ja tiukassa. Niiden pintaannousemista koitan välttää, ja se kapeuttaa elämääni monella tärkeällä osa-alueella.

Elämä on tasaista puuroa suruineen ja pienine iloineen, mutta en koe olevani vielä onnellinen. Enkä tiedä tuleekokaan minusta, ellen uskalla tavoitella hyvää ihmissuhdetta ja saa sellaista. Olen luullakseni nyt sen tärkeimmän ja pelottavimman asian äärellä, mutta minusta tuntuu ettei ole vielä oikea aika hypätä siihen, vaan tarvitsen vielä terapiaa ja vakauttamista. Minun tarvitsee kasvattaa aikuiseksi sitä osaa, joka pelkää tätä kaikkea niin paljon. 

Kaksi aivan eri asiaa

Kaksi vuotta sitten koin kamalan järkytyksen, josta selviäminen kesti pitkään. En ole selvinnyt siitä ehkä vieläkään. Piti tavata ihminen, jonka koin vieneen minulta... no, kaiken. Tärkeän ihmisen, onnen, tulevaisuuden. Minuun se sattui, ja olin aivan sekaisin tunteista. Yritin vakuuttaa itselleni etten ollut, että järki sanoo ettei tämä ihminen tehnyt minulle mitään pahaa, eikä tehnyt sekään, jonka menetin. Elämä vain menee niin. Hoin itselleni ettei minulla ollut hätää, olen aikuinen ja selviän. Puhuin tunteeni pois. 

Tänään olen kai viisaampi. On eri asia kieltää itseltään tunteet ja uskotella ettei ole hätää, jos todellisuudessa on suuri hätä ja pelko ja ahdistus, kuin sanoa että tämä on niin suuri asia että menen sekaisin, ja ajan kanssa korjaan itseäni sen jäljiltä. 

Olen yrittänyt ihan liikaa ohittaa tunteitani, puhua niille järkeä. En ole ollut hyvä kuuntelemaan niiden viestejä. Kamalat, demonisoidut tunteet. Ne haluavat, joidenkin mielestä, vain pahaa. 

Nyt tuntuu tosi pahalta. Nimittäin se, että lasta kaltoinkohdellaan noin julmasti.