Kukkuluuruu

Minä en oikeasti ole muistanut koko blogia taas pitkään aikaan 😂 No, ei ihme koska olenhan lopettanut aktiivisen kirjoittamisen jo vuosia sitten. Jostan syystä tämä putkahti kuitenkin mieleeni tässä muutama viikko sitten, enkä muista enää edes että missä asiayhteydessä. Kerta tunnukset tänne edelleen on niin ajattelin että antaa mennä vaikken tiedä eksyykö kukaan enää mitään kautta tätä lukemaan.

Minä voin hyvin. Kiitos uuden terapeuttini, oman työni ja meidän yhteistyömme. Mä olen onnellinen tässä hetkessä, enkä ole hirveän ahdistunut tulevaisuuden suhteen. Se, mikä on muuttunut, on mun suhtautuminen omiin tunteisiin ja rajoihin. Rajat ovat alkaneet oikeasti piirtyä ja minä olen alkanut vahvistua. Tunnistan koko ajan paremmin mitkä asiat triggeröivät mun traumoja esiin ja pystyn käsittelemään niitä. Olen myös huomannut kuinka suuri merkitys energiatasoilla asiassa on; jos perustarpeet kuten uni, ruoka ja lepo on laiminlyöty, niin ajaudun helpommin ahdistukseen ja traumatakaumiin. Siispä olen raivannut elämääni lisää aikaa ja tilaa! Olen vähentänyt ihmiskontakteja ja menoja tai siis, itseasiassa minähän jaksan aika paljonkin menoja, jos niihin ei liity ihmisiä 😅 Korona-aika on ollut kovin traagista ja raskasta monille, mutta jos ajattelen ihan vain itseäni, olen voinut paremmin kuin koskaan; olen viettänyt paljon aikaa itsekseni ja yksin, nauttinut kodista ja omasta ajasta ja se on ollut ihanaa. 

Näin olen toiminut myös töissä. Olen luopunut omista vaatimuksistani kyetä ja pystyä paiskimaan hulluna hommia ja tekemään tietyt asiat tietyssä ajassa. Kieltäydyn joistain hommista, käytän omaa harkintaani asioiden hoitamisessa, delegoin ja rakennan realistisen kalenterin, jolloin minun ei tarvitse tehdä ylitöitä. Olen hetkittäin jopa pitänyt työstäni, kun minulla on kerrankin aikaa ja energiaa keskittyä asioihin. Jos joskus tulee kuormitusta tai stressiä (siis kun tulee), kestän sitäkin paremmin. 

Olen ollut reilu vuosi sitten lyhyen aikaa sairauslomalla, kun vedin itseni taas piippuun. En tuolloin vielä osannut jarruttaa ja sanoa ei. Nyt kun olen käynyt vuoden terapiassa, olo on ihan eri. Olen pystynyt käsittelemään haitallisia käsityksiä itsestäni, mm. sitä että minä olisin hankala ja vaikea ihminen. Tämä on ollut yksi iso teema terapiassa, kuten myös muutoinkin itsensä todesta ottaminen. 

Tunnistan edelleen jakautuneisuutta itsessäni, ja häpeän purskahdukset (ovat varmaankin jotain traumatakaumia, koska ne ovat niin sitkeitä ja hallitsemattomia) voivat puplahtaa kyllä pintaan. Niitä ei onneksi kuitenkaan ole nyt tämän vuoden puolella ollut, ja olen voinut selkeästi paljon paremmin. Tämä terapiasuhteeni on niin monin tavoin antoisampi kuin aiemmat, toki olin silloin myös itse hyvin alkuvaiheessa omien ongelmieni käsittelyn kanssa, mutta olen vakuuttunut, että tämä terapeutti on minulle jotenkin se oikea ja hänestä aistin aitoa välittämistä ja halua ymmärtää. 

Olen käsitellyt järjettömät määrät asioita myös täällä, eri terapioissa (tähän mennessä yhteensä ehkä joku 6 vuotta yhteenlaskettuina) ja aina olen ollut jossain limbossa. Ja nyt tunnistan olleeni koko ajan hirveän ahdistunut, eikä mikään puhuminen ja kirjoittaminen ole sitä poistanut. On ollut parempia kausia ja jaksoja, mutta silloin kyse on ollut ehkä enemmin dissosiatiivisesta olotilasta kuin aidosta toipumisesta. Kuten tuossa edellisessä postauksessa totesin, että minulla on hyvä tietoisuudesta poissulkemisen taito. Ahdistus voi olla todella lymyilevää ja salakavalaa, ja huomaan että dissosioin tosi herkästi, työnnän tunteen automaattisesti pois, ja joudun metsästelemään sitä terapiassa. 

Tässä tulee nyt paljon samaa, mitä tuossa edellisessäkin postauksessa. Selkeästi asioiden työstäminen oli alkanut jo silloin, ja nyt se on saanut aivan uuden voiman. Varmaankin se, mitä minulle tapahtuu on identiteetin selkiytyminen (liittyy rajoihin), itsetunnon ja itsearvostuksen koheneminen sekä itsemyötätunto. Edelleen koen kateutta ja fomoa, mutta sitten kuitenkin, olen tyytyväinen myös omaan elämääni ja olen kiitollinen monista jutuista. Ydintraumat ovat edelleen olemassa, ja niiden vuoksi en uskalla tehdä isoja muutoksia tai sitoumuksia elämässäni, mutta olen pystynyt kohtaamaan tämänkin nyt hyväksyvästi. 

Nyt minulla on vihdoin myös jaksamista miettiä mm. elämäntapamuutosta; liikunnan aloittamista ja ruokavalion korjaamista terveellisemmäksi, ja vaikka se on haastavaa, olen siitä ihan positiivisella mielellä. Vihdoinkin on tunne, että kyllä minä pystyn!

Mitä kuuluu

Blogi on käynyt mielessä enää harvoin. Hyvin harvoin. Lähes kolme vuotta edellisestä postauksesta,  ja tuo aika on mennyt hirveän äkkiä. Sinä aikana olen valmistunut ja ollut töissä, mutta myös sairauslomalla. Olen polttanut itseni loppuun samoissa työtehtävissä, joiden mielekkyyden kyseenalaistin säännöllisesti jo opiskeluaikana. Myös yhtäaikainen opiskelu ja työ kuluttivat, ja lopulta päädyin sitten pitkään poissaoloon, mikä teki hyvää ja auttoi näkemään tasapainon ja riittävän levon tärkeyden. Se opetti myös, että en ole vain osannut kiinnittää huomiota tarpeisiini ja, että minulla on erittäin hyvä tietoisuudesta poissulkemisen taito. Burn outin ansiosta aloin todella sisäistää tuon asian, ja sen jälkeen akkujen lataaminen riittävästi on ollut tärkeää.

Mutta tuo työ. Olen alkanut irtaantua siitä. Dissosiaatio ja valeminä ovat alkaneet haihtua siinä määrin, että olen paremmin yhteydessä omiin tarpeisiini ja haluihini. Minä en enää halua tuota työtä, vaikka se teoriassa kiinnostavaa onkin. 

Voin vaihtelevasti. Ehdottomasti paremmin kuin vielä 3 vuotta sitten. Perusarki sujuu ja olen jopa onnellinen. Kipupisteet ja traumat ovat edelleen koteloituneina, ja olen aloittamassa taas terapiaa. Tällä kertaa kuitenkin niin paljon parempivointisena ja valmiimpana. Persoonassani on nyt enemmän yhtenäisyyttä ja toiminnassani on terveitä rajoja. Raivoa ja vihaa on vähemmän, olen siirtynyt vihasta ja katkeruudesta ennemmin suruun. Fokus pysyy paremmin tässä hetkessä. Mutta. Aina on se mutta. Traumat triggeröityvät helposti, ja varsinkin jos olen laiminlyönyt itseäni, psyykkistä energiaa niiden kohtaamiseen on vähemmän. Ehkä tästäkin syystä voin niin huonosti aiemmin, koska työ ja opiskelun yrittäminen veivät vain voimat, enkä jaksanut käsitellä tunteitani. 

Mietin nyt, jatkanko tätä blogia, koska kirjoittamisen tarve on hävinnyt. En tiedä osaisinko sanoa mitään. 

Yksinäisyys tulee torjutuksi tulemisesta

Aina joku tietää minua paremmin. Minut, minun tunteeni, minun kokemukseni, mikä on minulle hyväksi. Aina joku muu päättää minun puolestani onko joku ok vai ei. Se typistää ja salpaa minut, minun innostukseni, kiinnostukseni, uskallukseni ja potentiaalini. Koska totun siihen, että aina ne lyödään maahan, milloin minkäkin asian nimissä. En ole riittävän vanha, en ole riittävän sinnikäs, maailma on arvaamaton ja paha, muut ihmiset ovat arvaamattomia ja pahoja, maksaa liikaa, ei meillä sellaista tehdä, ihan turhaa ajanhukkaa, sitten voit tehdä kun oot aikuinen...jos sitten enää edes haluat. Niin, monet asiat torpattiin ikään kuuluvina hullutuksina, joihin paras suhtautumistapa oli odottaa niiden menevän kuitenkin ohi. Koko lapsuuteni ajan minua ohjelmoitiin lannistamaan ja tukahduttamaan omat sisäiset pyrkimykseni, sillä hyväksynnän saivat vain se mikä oli lähtöisin vanhemmista tai mikä oli heidän mittarillaan hyväksyttävää. Se mittari oli kapea. Minä en usko itseeni ja kykyihini aikuisenakaan enkä uskalla laittaa itseäni likoon enkä uskalla luottaa elämään. Elämä voi rikkoa, mutta kyllä se voi myös kantaa ja korjata. Se vain tuntuu pelottavalta. Kyllä, mahdollisuuskin voi tuntua pelottavalta.

Minut torjutaan ja ammutaan edelleen alas jos yritän näyttäytyä omana itsenäni. Jos yritän tulla näkyväksi ja nostaa ääntäni kuuluviin, tulee vanhemmilleni kiire tukahduttaa minut. Erityisesti äitini, hänelle tulee kiire herätellä ja vedota niihin lapsuuteen liittyviin rooleihin, nostaa itseään ylemmäs ja painaa minua alas. Hän ei puhu kuin aikuinen aikuiselle eikä laske itseään jalustalta hetkeksikään. Hän ei kykene kohtaamaan omia väärintekemisiään eikä syyllisyyttäkään, jonka siellä takana näen.

Hän ei kohtaa myöskään minua. Kuten ei ole koskaan kohdannut kunnolla. Hänellä on kiire kumota ja selittää häneen kohdistuvat negatiiviset tunteet joko minun pahuudekseni tai ulkopuolisten aiheuttamaksi. Itsestään hän ei kykene keskustelemaan. Ymmärrän nyt, että ikuinen yksinäisyyden tunteeni voi olla perua siitä, että lapsuuteni ajan minun tunteeni käännettiin minun viakseni ja joksikin mitä ei olisi saanut tuntea. Äitini ei ollut minua varten eikä tukenut minua. Näin se vain on. Hän sanoo niin tehneensä, ja taloudellisestihan hän on mahdollistanut minun harrastukseni ja olen saanut aineellisesti tarvittavat asiat. Niihin ja kiittämättömyyteen hän vetoaa. Ei hän yksinkertaisesti ymmärrä, että hänen sivalluksensa ja määräilynsä, minun ylitseni käveleminen veivät minulta itsetunnon ja halun yrittää. Odotan sivallusta välittömästi, kun jostain haaveilen. Hän asetti ansoja: läksytti ja löylytti ensin niin että pelkäsin ja ahdistuin, myöhemmin hän sanoi että olisinhan saanut jos olisin sanonut. Hän myös unohtaa ja muistaa itsensä kannalta edullisella tavalla asioita.

Ehkä on hyvä, että näitäkin asioita tulee mieleeni, koska niiden kautta saan vahvistusta sille etten kuvitellut sitä kaikkea.

Se kaikki on minussa

Ehkä tunteitani nostattaa nyt stressi opinnoista, joita en ole saanut vieläkään valmiiksi. Joudun tekemään pitkästä aikaa aktiivisesti jotain, ja se ahdistaa ja uuvuttaa jo ajatuksena. Minussa on kaksi puolta; se joka haluaisi tämän kaiken olevan jo ohi, ja se, joka sanoo ettei se koskaan alkanutkaan. Minun opiskelijaelämäni. Minä en ollut silloin läsnä, se ei tapahtunut minulle. 

En pysty keskittymään opintoihin, enkä tiedä sille syytä. Ensimmäiset vuodet tein tenttejä ja suoritin kursseja siinä missä muutkin. Sitten tapahtui jotain. Minä hajosin, menin rikki. En saanut itsestäni mitään irti, ja niin se on sen jälkeen ollutkin. Minä en kykene keskittymään, enkä omaksumaan tietoa. Pääni on kuin seula, ja pompin koko ajan tekemään jotain muuta. Siirrän asioita, unohdan, en jaksa. Minulla ei ole itseluottamusta, ja se tulee esille monessa asiassa. En voi haastaa itseäni, koska jo pelkkä epäonnistumisen mahdollisuus horjuttaa minua - en kestäisi tehdä jotain huonosti, koska silloin olisin huono. En ole omasta mielestäni koskaan riittävä. Koen ettei minulla ole riittäviä taitoja akateemiseen maailmaan. 

Joskus mietin, onko lapsuus fundamentalistisessa kasvuympäristössä vaikuttanut minuun niin paljon, että aivoni eivät ole kehittyneet riittävästi ratkaisevina aikoina. Olen siis jäänyt tyhmäksi, koska en oppinut koskaan ajattelemaan ja ratkaisemaan ongelmia, olemaan luova. Se oli syntiä ja pahuutta. Vai onko kyse itseluottamuksesta, joka sekin jäi kovin huteraksi. En tiedä. Sen tiedän, että yritän vältellä kaikkia tilanteita, joissa koen tulevani mitatuksi tavalla tai toisella. 

En jaksa

Viime aikoina olen alkanut jo huomata milloin pyrin välttelemään tunteita, ja yritän pitää itseni kiireisenä. Silloin en keskity oikein mihinkään kunnolla, vaan katson televisiota samaan aikaan kun puuhailen netissä kaikenlaista. Silloin tiedän, että sisällä olisi jotain mikä edellyttäisi ja tarvitsisi pysähtymistä, mutta en vain jaksaisi. En jaksaisi itkeä. Kun en saa kiinni siitä mitä se on. 

Tänään ehkä sain hetkeksi. Itkun keskellä tuli vain spontaanisti lause "mä en jaksa". Ja siinä se oli. Se ehkä helpotti. En jaksaisi enää. Mitään. Elämässä on aivan liikaa kaikkea, ja silti ei mitään. Tiedostan nyt olevani väsynyt, mutta en tiedä kuitenkaan syytä. Voivatko tekemättömät asiat painaa mieltä niin paljon? Kuinka paljon on vielä asioita käsiteltävänä? 

Ehkä minua painaa paikallaan oleminen. Tämä jämähtäminen. Kuten aina, lähteminen on vaikeaa. Jähmettyminen on minun reaktioni kaikkeen. Olen jähmettynyt, enkä tiedä mitä asioita lähden muuttamaan ja miten. Myös yksinäisyys painaa, ja sen merkityksen alan hiljalleen oivaltaa. Olen aivan äärimmäisen yksinäinen ihminen, ja ollut sitä aina. Minä en ole saanut, uskaltanut enkä osannut tarvita. Minä olen kantanut yksin pienenä lapsena suuria vastuita ja pelkoja, sekä itseni että muiden puolesta. Olen kantanut yksin ihastukset, ihastusten menettämiset, kiusatuksi tulemisen, yksinäisyyden, kuolemat, sairastumiset, ristiriitaiset ihmissuhteet, vanhempien eron, omat erot. Olen ollut vain itseni varassa, eikä varovaiset kurottelut muiden puoleen ole minua auttaneet koska en ole kyennyt ottamaan tukea vastaan. 

Järjetön elämisen pelko. Minä en selviä. Tämä on tämän hetkinen kauhukuvani. 

Intuitiolla mennään

Aivan kauhean sumuinen ajanjakso on takana, tai oikeastaan yhä edelleen meneillään. Tänään mietin kuinka suuri merkitys onkaan omalla sisäisellä tunteella siitä mikä on oikein. Minulla on lähipiirissä itseeni määräävässä asemassa oleva ihminen, johon en ole pystynyt luottamaan koko yhteisen taipaleemme aikana. Tunsin jonkun epäilyttävän aistimuksen heti ensimmäisistä tapaamisista lähtien, eikä tuo tunne ole väistynyt. Ja vähitellen olen kuullut muilta ihmisiltä samaa. En pysty luottamaan siihen, että tämä ihminen on vakaa ja turvallinen. Hän on liian mielistelevä ja pienessä määrin vallanhaluinen. Hänellä on tarve esitellä asiantuntemustaan ja sen vuoksi ylittää rajoja ja päteä. Ja sitten tositilanteen tullen vetäytyä ja olla kuin ei olisikaan. 

Ja silti kuitenkin, mitä minä teen? Kerron hänelle ummet ja lammet asioistani ja heitä läppää. Havahduin tähän asiaan yhtäkkiä, ja ymmärsin että minulla on tarve olla myötämielinen epäilyttäville ja ahdistaville ihmisille. Tästä edespäin aion välttää kyseisen ihmisen seuraa ja suojella itseäni. 

Asiat eivät mene pois vaikka niitä ei ajattele

On tapahtunut jokin sisäistys. Olen sisäistänyt sen, kuinka hyvin osaan sulkea asiat pois tietoisuudestani, ja kuvitella niiden hävinneen. Kuinka aidosti ja vahvasti osaankin uskoa tarvittaessa epätosiin asioihin ja ohittaa omat tunteeni. Mutta se on tainnut olla ainoa selviytymismekanismini lapsuudessa. Ei ollut vanhempia joille purkaa tärkeitä asioita, ei ollut kavereita. Oli vain eläimet ja fantasiat, jähmettyminen. Olen ollut jähmettynyt todella pitkään, ja nyt kai alan sulaa, mutta kyse on vielä ulkoimmista kerroksista. Tuntuu että kun selviän yhdestä niin tulee toinen suru tilalle. Laahaan jäljessä. Kuin kurkottelisin syvässä rantavedessä kohti kuivaa maata, mutta vesi kiertyy pyörteeksi painaman vielä syvälle.

Ehkä vain olisi armollisempaa hyväksyä, että tulen kipuilemaan tiettyjä asioita aika pitkään, ehkä loppuelämäni. Ainakin ne jäävät arpina muistuttamaan, elleivät avohaavoiksi. En osaa kirjoittaa mitä tunnen - olen oivaltanut järjellä niin paljon, ja kirjoittanut siitä, mutta tunne on eri asia. Ehkä olen halunnut saada jonkinlaisen yhtenäisen tarinan johon turvautua, ja olen sellaisen luonutkin toistamalla tiettyjä muistoja ja kokemuksia ja hetkittäin tunteitakin.

Nyt alkaa ulkoistamisen ja tarinoinnin tarve vähentyä.